Katsomusaine, redux

Taas keskustellaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Tällä kerralla Yle uutisoi aiheesta oman kyselynsä pohjalta (7.1.2020). Kommentoin uutista ja sitä kautta käy ilmi myös oma kantani asiaan.

Ylen oman kyselyn mukaan 70 prosenttia kannattaa yhteistä katsomusainetta. Kysymyksen muotoilussa tuli selväksi, että uusi aine korvaisi uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon, mutta samalla painotettiin, että uudessa aineessa ”tutustutaan maailman uskontoihin oppilaan omasta vakaumuksesta riippumatta”.

Tulos ei ole yllättävä. Tiedämme aikaisemmistakin kyselyistä, että kaikille yhteistä katsomusainetta kannattaa suomalaisten enemmistö. Sitä kuitenkin vastustavat keskeiset intressiryhmät, kuten uskonnolliset yhteisöt, jotka haluavat pitää kiinni ”oman uskonnon opetuksesta”, ja uskonnottomien etujärjestöt, jotka haluavat pitää kiinni elämänkatsomustiedosta. Enemmistön ääni ei kuitenkaan hallitse keskustelua, koska intressiryhmien ääni kuuluu voimakkaammin.

Tutkijat, opettajat ja virkamiehet eivät ole yksimielisiä. Ylen juttu kertoo, että uskonnonopettajista lähes puolet kannattaa kaikille yhteistä katsomusainetta. Suuri osa vastustamisesta tulee kuitenkin intressiryhmiltä.

Vastustamiselle on melko vähän asiapohjaa. Se perustuu ensisijaisesti siihen, että haetaan perusteita valmiille kannalle. Ruohonjuuritason vallankumous – koulukohtaiset kokeilut mahdollisimman pitkälle viedystä yhteisopetuksesta – on ollut pääosin toimiva ratkaisu eri opetusasteilla.

Kiinnostavaa on, miten puolueet, kristillisdemokraatit pois lukien, selvästi kannattavat yhteistä ainetta. Jopa perussuomalaisissa kannatus on 59 prosenttia ja keskustassa 66 prosenttia. Lopuilla suurempi.

Ylen esittämän kysymyksen muoto on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä oletetaan maailman uskontoihin tutustumisen olevan yhteisen aineen ikään kuin ainoa sisältö. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla eikä ole nykyisellään. Siinä mielessä Ylen jutussa lähdetään muun muassa opetusneuvoksen suulla kumoamaan jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Perverssillä tavalla keskustelusta tulee ”maailmanuskonnot vai elämänkatsomustieto”, kun pitäisi keskustella siitä, haluammeko elää nykyisessä systeemissä vai olisiko sille parempi vaihtoehto.

Vaikka nykyinen uskonnonopetus on paljon muuta kuin ”maailmanuskontojen” opetusta, katsomusaine ei voisi olla pelkkä synteesi nykyisestä uskonnonopetuksesta.

Katsomusaine ei voisi olla myöskään nykyinen elämänkatsomustieto, vaikka esimerkiksi opetusneuvos sitä Ylen jutussa pitääkin parhaana vaihtoehtona. Opetusneuvos on pitkän linjan elämänkatsomustieto-aktiivi, jonka näkemykset liittyvät yksinkertaisesti, ja mielestäni hyvin ongelmallisesti, elämänkatsomustiedon puolustamiseen. (Olen vuosia sitten käynyt hänen kanssaan sähköpostikeskustelua aiheesta, mutta jätän sen tästä pois.)

Pelkkä elämänkatsomustieto ei tarjoa riittävästi uskontotieteellistä ymmärrystä katsomuksista (on ne sitten ”uskonnollisia” tai ei), vaikka pätevillä et-opettajilla onkin muutama uskontotieteen kurssi suoritettu.

Itse ajattelen, että yhteisen aineen tulisi olla aito synteesi nykyisten vahvimmista puolista, ja siten jotain uutta. Siinä tulisi olla mukana elämänkatsomustiedon sisältöjä. Siinä tulisi käsitellä niin sanottuja vähemmistöuskontoja, mutta poistaa nykyinen outo painotus, jossa tietyt teemat ja ilmiöt käsitellään ainoastaan kyseisen vähemmistöuskonnon osalta (esimerkiksi uskonto mediassa kääntyy muissa kuin evlut-opetussuunnitelmassa paikoitellen muotoon, jossa käsitellään vaikkapa ortodokseja mediassa tai islamia mediassa, riippuen siitä, mikä vähemmistöuskonto on kyseessä, eikä uskontoa mediassa).

Opetussuunnitelman ja oppikirjojen tasolla tarkasteltuna nykyinen evlut-aine tarjoaisi ainakin lukiotasolla alustavan rungon uuteen aineeseen, sillä se sisältää nykyisellään paljon katsomusten kirjoa (myös uskonnottomuuden tarkastelua) ja teemoja, jotka kiinnittyvät opiskelijoiden elämismaailmaan (populaarikulttuuri, media jne.). Evlut-aine ei ainakaan oppikirjojen tasolla rajoitu luterilaisuuteen, vaan niissä käsitellään melko laajasti uskontoa ilmiönä, vaikka luterilainen painotus onkin näkyvissä.

Haluan kuitenkin painottaa, että se olisi vain prosessin alku, ei lopputulos. Lopputuloksessa tulisi näkyä selvästi myös uskontoon liittymättömät (tai uskontoon vain etäisesti liittyvät) identiteetin rakentumisen kannalta keskeiset pohdinnat. Se ei voisi tarkoittaa vain ”uskonnottomuuden” lisäämistä pakettiin, vaan elämäntyylien ja -tapojen kirjavuuden pohdiskelua riippumatta niiden mahdollisesta uskontostatuksesta.

Tyypillinen maltillinen kommentti yhteistä katsomusainetta vastaan koskee käytäntöä: opettajankoulutus tulisi järjestää uusiksi ja miten kävisi vanhojen opettajien? Minusta tämä on laiskaa ajattelua. Samalla logiikalla ei voi yrittää torjua ilmastonmuutosta, koska siitä ei tule heti valmista. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tietenkin tarvittaisiin siirtymäaikaa ja alkuun käytännön tilanteiden sanelemia kompromisseja. Eivät opettajat jäisi työttömiksi, vaan he alkaisivat orientoitua uuteen nykyisen koulutuksensa pohjalta. Nykyinenkin systeemi polkaistiin pystyyn epäpätevillä vähemmistöuskontojen opettajilla. Uusia opettajia lähdettäisiin kouluttamaan uuden aineen pohjalta.

Kasvukivuilta tuskin vältyttäisiin, mutta niiden pelkääminen on heikko argumentti ongelmallisen nykysysteemin puolustamiseen.

https://yle.fi/uutiset/3-11143116

Urheiluko pyhää?

Yle Puheen melko tuoreessa ohjelmasarjassa Radio Stadion käsitellään urheilua. Kolmannen ohjelman teemana oli urheilupyhätöt. Kävin ohjelman vieraana ja etukäteen oli selvää, että aihepiiriä tullaan käsittelemään laajasti urheilun, pyhän ja uskonnon akselilla, vaikka suorituspaikat olivat nostettu otsikkoon. Tunnin mittainen ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenasta (linkki löytyy tämän tekstin lopusta).

En aio tässä referoida keskustelun sisältöä, vaan toivon ihmisten kuuntelevan ohjelman. Itse keskustelusta jäi hyvä fiilis, parista syystä. Kun toisena studiovieraana oli vuoden urheilutoimittajaksi valittu Jari Kupila, oli kiinnostavaa kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa. Ei tullut sellainen olo, että tarvitsisi pitää ohjia omissa käsissä tai väittää vastaan tai korjata toisen sanomisia. Näiden sijaan oli rento, aihetta muutamista näkökulmista pyörittelevä juttutunti.

Lisäksi urheilu on itsessään aihe, joka ansaitsee pohdintaa myös suhteessa uskontoon. Kun en aio siirtää tutkimustyön painotusta urheiluun, niin näin tulee ainakin jonkin verran käsiteltyä asiaa.

Olen toki käsitellyt asiaa aikaisemmin ja julkaissut kaksi pidempää artikkeli urheiluun liittyen tai urheilua sivuten.

”Fanius ja uskonto” ilmestyi teoksessa Fanikirja. Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä 10 vuotta sitten ja ”Jumalan käsi: Miksi uskonnosta puhutaan ja vaietaan jalkapallon yhteydessä?” julkaistiin vuonna 2014 teoksessa Sokrateen syöksypusku. Jalkapallon filosofiaa. Molemmat on julkaistu uusina versioina teoksessani Pehmeitä kumouksia. Uskonto, media, nykyaika (2015).

Se, että urheilu ansaitsee monipuolista pohdintaa tulosjournalismin rinnalle, on yksi asia. Sen lisäksi urheilu – erityisesti jalkapallo – on uskontotieteen käsitteellisten sormiharjoitusten perusaihe, kun pohditaan uskonnon kategoriaa ja sen rajoja: Voiko urheilu olla uskonto? Onko urheilu pyhää? Millä kriteereillä? Voivatko uskonnon ja pyhän kategoriat olla mielekkäitä, jos ne kattavat urheilunkin?

Radio-ohjelma ei sentään (onneksi) keskittynyt uskontotieteellisiin sormiharjoituksiin, vaan melko monipuoliseen urheilun maailman funtsailuun uskonnon ja pyhän käsitteet työkaluinaan. Mielestäni lopputulos on aika mukavaa populaaria pohdintaa, jossa tavoitteena ei ollut väittää urheilun olevan uskontoa tai pyhää (tai kiistää sitä), vaan selvittää, saadaanko urheiluun luotua kiinnostavia näkökulmia, jos siitä keskustellaan näiden valittujen käsitteiden kautta.

Linkki ohjelmaan: https://areena.yle.fi/1-4377877

Onko radio-ohjelma kirjan arvoinen?

Tuore Miettisen kirja Räkärodeo (2017) käsittelee pääasiallisesti tekijänsä 1990–2002 vetämää samannimistä radio-ohjelmaa. En tiedä, kuinka monta kirjaa on julkaistu radio-ohjelmista, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. Syy on yksinkertainen: kasvoin kuuntelemalla sitä.

Radiomafia aloitti toimintansa vuonna 1990. Seuraavina vuosina kuuntelin useita kanavan musiikkiohjelmia, kuten Tutti Frutti, Marginaali, Ilmestyskirja, Rockmafia, Ulvovat sudet, Roots & Culture, Kantrispagetti, Kauriin kääntöpiiri, Avaruusromua ja Metalliliitto. Tärkein niistä oli Räkärodeo, jonka kuuntelusta tuli säännöllinen ”keskiviikkoriesa”, kuten juontaja sitä itse kutsui.

Istuin yleensä omassa huoneessani pöydän ääressä ohjelman aikana. Toisinaan sormi oli rec-näppäimellä odottamassa kiinnostavia biisejä, joita saattoi sitten kuunnella myöhemmin c-kasetilta. Enimmäkseen kuitenkin vain kuuntelin ja kirjoittelin bändien nimiä joko paperille tai jo ennestään sotkuiselle kirjoitusalustalle. Jos tykkäsin kovasti ja halusin muistaa nimen, ympyröin tai alleviivasin sen.

Vielä yksi muisto: ainakin Seinäjoella oli tapana, että 18-vuotispäivänä pitää mennä baariin juopottelemaan. Minun synttärini osui keskiviikolle. Olin tuona päivänä alkuillasta kaupungilla, mutta totesin, että pitää mennä kotiin kuuntelemaan Räkärodeota. Tuon jälkeen muutamat tutut puhuivat minusta tyyppinä, joka menee synttäreillään baarin sijasta kotiin kuuntelemaan radiota. Ainakin ymmärsivät, että Miettisen soittamat levyt kiinnostavat minua.

Miettisen kirja tuo mieleen paljon yllä mainittuja ja muitakin muistoja. Se myös muistuttaa kaikesta siitä kiinnostavasta musiikista, mihin ohjelman kautta pääsi tutustumaan. Itselleni aktiivisin kuunteluaika sijoittui suunnilleen vuosiin 1991–1997. Tuon jälkeen kiinnostukseni hiipui hiukan, mikä tarkoitti sitä, että keskiviikkoisin saattoi tehdä joskus satunnaisesti muutakin kuin kuunnella Räkärodeota. Jo aktiivivuosien lopulla huomasin, etteivät Hellacopters, Turbonegro ja Sweatmaster ole mielestäni kolme maailman parasta bändiä. Miettisen puolison, Ursula Ryynäsen juontama Marginaali oli ennen ollut lämmittelyä Räkärödeolle, mutta siitä tuli yhä enemmän musiikkimakuani vastaava ohjelma. Silti olen Miettisen kautta tutustunut satoihin kiinnostaviin artisteihin.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisen traumaattista ohjelman loppumista. Merkittävin syy oli Yleisradion katastrofaalinen kanavauudistus, jota mikään historiankirjoitus ei voi uskottavasti kääntää tekijöidensä kunniaksi. Kirjassa Pekka Laine puolustelee omassa kirjoituksessaan kanavauudistusta jonkin verran, vaikka musamiehenä ymmärsikin Räkärodeon tärkeyden. Laine saattaa olla oikeassa siinä, että Räkärodeon paras terä oli kadonnut ja uusia kuuntelijoita ei olisi löytynyt. Mene ja tiedä.

Laineen kanssa olen kuitenkin jyrkästi eri mieltä yleisistä linjoista. Se, etteivät tietyt ohjelmat sopineet uudessa jaossa Radio Suomeen ei ole selitys, vaan oire uudistuksen umpisurkeudesta. Radiomafia oli tarjonnut laajasti erilaisia musiikkityylejä käsitteleviä erikoisohjelmia, joista olen ikuisesti kiitollinen. Sain kasvaa ympäristössä, jossa asiantuntijat opastivat eri genrejen helmiin. Kanava piti sisällään myös laadukkaita puheohjelmia (oma suosikkini oli Timanttien jäljillä). Yhtäkkiä Yleisradio haistatti paskat tälle. Radiomafian kuuntelijoista tuli hylätty sukupolvi. Heille jäi soittolistojen ja tyhjänpuhujien Yle X. Toinen mahdollisuus oli Radio Suomi, jossa Kalervo Pollari elää ikuista 60-lukua. Edellistä yritin työpaikalla, mutta en kestänyt. Jälkimmäinen sopii mökille mainiosti, mutta sen kohderyhmä on makkaraa paistava tuulipukukansa. Nuoriso saattaisi kiinnostua musiikista edelleen laajasti, jos sitä olisi opastetusti tarjolla. Siksi emme voi tietää, millaista suomalainen nuorisokulttuuri olisi, jos Yleisradio olisi edes yrittänyt tarjoilla muutakin kuin Yle X:n kaltaista hattaraa.

Kirjassa pääosissa on Miettisen muistelut, kuuntelijoiden muistelut sekä kuvat ja listat. Miettisen muistelut ovat ymmärrettävästi kiinnostavaa luettavaa ohjelmaa seuranneille. Kuuntelijoiden muistelut ovat tärkeitä myös ohjelmaa tuntemattomille, koska niistä käy ilmi, miten tärkeä se oli aikana ennen internetin mahdollistamaa ylitarjontaa. Itse samastun kovasti kuuntelijoiden teksteihin, vaikka huomaan, ettei Miettinen ollut ainoa lähteeni ja että musiikkimakuni poikkesi välillä rajustikin Räkärodeosta. Kaikki kuvamateriaali on kiinnostavaa, vaikka en tiedä, miksi parikin asiaa on painettu kirjaan kahteen kertaan.

Räkärodeo oli yhteisö. Itse ainakin samastuin kuuntelijakuntaan ja koin yhteyttä kuvitteellisen yhteisön kanssa, vaikka en paria poikkeusta lukuun ottamatta ohjelman äänestyksiin osallistunutkaan. Koskaan en voittanut mitään eikä toivebiisiäni soitettu, mutta muiden interaktiivisuus maustoi ohjelmaa erittäin hyvin. Tosin kun olin kirjoittanut Rumble-lehteen jutun Man or Astro-Manista vuonna 1994 (ensimmäinen Suomessa ja ehkä edelleen ainoa!), Miettinen päätti spiikkinsä lehden sisällöstä ”ja… Man or Astro-Man”, jonka jälkeen yhtyeeltä soitettiin yksi biisi.

Yhteisöllisyys konkretisoitui Räkäpiknikeillä. Miettinen kutsui kämpilleen valikoidun määrän kuuntelijoita viettämään kesäpäivää. Itse en niihin osallistunut, mutta arvostin ideaa suunnattomasti. Niistä on kiva lukea kirjasta. Ja katsella kuvia. Joukossa on useampikin tuttu kasvo.

Kirjassa käsitellään nimeensä nähden yllättävän paljon muita Miettisen juontamia radio-ohjelmia, Räkiksen edeltäjiä ja aikalasia. Itselleni niistä lämpimiä muistoja herättää varsinkin Yölätti, jota lähetettiin viikonloppuna joskus puolen yön ja kahden välillä. Jos olin autolla baarissa tai kaupungilla Seinäjoella, Yölätti soi vakiona kaikki siirtymät. Sieltä tuli Räkiksessäkin soineita biisejä ja artisteja, mutta ehkä tärkeämpiä olivat sellaiset erikoisuudet, jotka eivät tyylinsä puolesta Räkikseen sopineet.

Kävin Bar Loosessa kirjan julkistamisjuhlissa. Siellä Teemu Bergman haastatteli Miettistä. Sieltä jäi mieleen neljä asiaa. Ensinnäkin levymoguli Miettisen suurin ylpeydenaihe on Mana Manan Totuus palaa -levyn julkaiseminen. Toiseksi Fennica Records myi 54 kappaletta Eastern Darkin levyä sen jälkeen kun Miettinen soitti sitä Räkärodeossa (tieto löytyy myös kirjasta). Kolmanneksi Miettinen on myynyt pois suurimman osan levykokoelmastaan, joka kattoi noin 25000–30000 nimikettä. Neljänneksi, kun Miettiseltä kysyttiin jotain uutta suosikkia, hän vastasi Royal Bloodin.

Jos Miettinen tosiaan löytää uutta musiikkia lähinnä televisiosarjojen kautta (Shazam päälle!), ei ole ihme, että hänen vastauksensa oli semisti nolo Royal  Blood. Onhan Miettisen ja minun musiikkimaussa ollut aina eroja, mutta Royal Bloodin mainitseminen on minulle vihjaus siitä, ettei hän varmaankaan ole pysynyt kiinnostavan uuden musiikin kärryillä. Ja miksi tarvitsisikaan?

Mutta tärkeintä onkin nyt Räkärodeon muistelu. Kirjan lukeminen toimii parhaiten, kun lähellä on pääsy YouTubeen (Spotifyssa on kovin vähän Räkis-hittejä). Tosin kirjan lukeminen muistuttaa, ettei edes YouTubesta löydy kaikkea. Esimerkiksi Räkärodeossa ”Viikon täkynä” ollut Little Roomsin Dead & Gone on itselläni c-kasetilla, mutta sitä en löydä mistään (Discogsista löytyy tietoa, mutta ei tietenkään musiikkia).

Kokosin nopeasti ja sen tarkemmin miettimättä yhdeksän biisiä, jotka muistuttavat minua Räkärodeosta. Kaikki nämä olen kuullut ensimmäisen kerran Miettisen ohjelmassa. Osa löytyy Spotikasta, osa YouTubesta, All About Chadin biisi vain liveversiona.

All About Chad: Meet me in the hallway

Angel Corpus Christi: Pull girl

Blackeyed Susans: A curse on you

Facts about Rats: I don’t wanna get involved with you

Fat Tulips: So unbelievable

Leatherface: I want the moon

Oral Groove: The girl in the record store

Smashing Pumpkins: Jennifer ever

Larry Wallis: Police car

Juuri tästä radio-ohjelmasta kannatti tehdä kirja. Sen lukee nopeasti ja nopeasti kootultakin se vaikuttaa. Silti on tärkeää, että muistelut on ikuistettu kansien väliin.