Onko radio-ohjelma kirjan arvoinen?

Tuore Miettisen kirja Räkärodeo (2017) käsittelee pääasiallisesti tekijänsä 1990–2002 vetämää samannimistä radio-ohjelmaa. En tiedä, kuinka monta kirjaa on julkaistu radio-ohjelmista, mutta tämä on ensimmäinen lukemani. Syy on yksinkertainen: kasvoin kuuntelemalla sitä.

Radiomafia aloitti toimintansa vuonna 1990. Seuraavina vuosina kuuntelin useita kanavan musiikkiohjelmia, kuten Tutti Frutti, Marginaali, Ilmestyskirja, Rockmafia, Ulvovat sudet, Roots & Culture, Kantrispagetti, Kauriin kääntöpiiri, Avaruusromua ja Metalliliitto. Tärkein niistä oli Räkärodeo, jonka kuuntelusta tuli säännöllinen ”keskiviikkoriesa”, kuten juontaja sitä itse kutsui.

Istuin yleensä omassa huoneessani pöydän ääressä ohjelman aikana. Toisinaan sormi oli rec-näppäimellä odottamassa kiinnostavia biisejä, joita saattoi sitten kuunnella myöhemmin c-kasetilta. Enimmäkseen kuitenkin vain kuuntelin ja kirjoittelin bändien nimiä joko paperille tai jo ennestään sotkuiselle kirjoitusalustalle. Jos tykkäsin kovasti ja halusin muistaa nimen, ympyröin tai alleviivasin sen.

Vielä yksi muisto: ainakin Seinäjoella oli tapana, että 18-vuotispäivänä pitää mennä baariin juopottelemaan. Minun synttärini osui keskiviikolle. Olin tuona päivänä alkuillasta kaupungilla, mutta totesin, että pitää mennä kotiin kuuntelemaan Räkärodeota. Tuon jälkeen muutamat tutut puhuivat minusta tyyppinä, joka menee synttäreillään baarin sijasta kotiin kuuntelemaan radiota. Ainakin ymmärsivät, että Miettisen soittamat levyt kiinnostavat minua.

Miettisen kirja tuo mieleen paljon yllä mainittuja ja muitakin muistoja. Se myös muistuttaa kaikesta siitä kiinnostavasta musiikista, mihin ohjelman kautta pääsi tutustumaan. Itselleni aktiivisin kuunteluaika sijoittui suunnilleen vuosiin 1991–1997. Tuon jälkeen kiinnostukseni hiipui hiukan, mikä tarkoitti sitä, että keskiviikkoisin saattoi tehdä joskus satunnaisesti muutakin kuin kuunnella Räkärodeota. Jo aktiivivuosien lopulla huomasin, etteivät Hellacopters, Turbonegro ja Sweatmaster ole mielestäni kolme maailman parasta bändiä. Miettisen puolison, Ursula Ryynäsen juontama Marginaali oli ennen ollut lämmittelyä Räkärödeolle, mutta siitä tuli yhä enemmän musiikkimakuani vastaava ohjelma. Silti olen Miettisen kautta tutustunut satoihin kiinnostaviin artisteihin.

Kirjassa käsitellään myös ilmeisen traumaattista ohjelman loppumista. Merkittävin syy oli Yleisradion katastrofaalinen kanavauudistus, jota mikään historiankirjoitus ei voi uskottavasti kääntää tekijöidensä kunniaksi. Kirjassa Pekka Laine puolustelee omassa kirjoituksessaan kanavauudistusta jonkin verran, vaikka musamiehenä ymmärsikin Räkärodeon tärkeyden. Laine saattaa olla oikeassa siinä, että Räkärodeon paras terä oli kadonnut ja uusia kuuntelijoita ei olisi löytynyt. Mene ja tiedä.

Laineen kanssa olen kuitenkin jyrkästi eri mieltä yleisistä linjoista. Se, etteivät tietyt ohjelmat sopineet uudessa jaossa Radio Suomeen ei ole selitys, vaan oire uudistuksen umpisurkeudesta. Radiomafia oli tarjonnut laajasti erilaisia musiikkityylejä käsitteleviä erikoisohjelmia, joista olen ikuisesti kiitollinen. Sain kasvaa ympäristössä, jossa asiantuntijat opastivat eri genrejen helmiin. Kanava piti sisällään myös laadukkaita puheohjelmia (oma suosikkini oli Timanttien jäljillä). Yhtäkkiä Yleisradio haistatti paskat tälle. Radiomafian kuuntelijoista tuli hylätty sukupolvi. Heille jäi soittolistojen ja tyhjänpuhujien Yle X. Toinen mahdollisuus oli Radio Suomi, jossa Kalervo Pollari elää ikuista 60-lukua. Edellistä yritin työpaikalla, mutta en kestänyt. Jälkimmäinen sopii mökille mainiosti, mutta sen kohderyhmä on makkaraa paistava tuulipukukansa. Nuoriso saattaisi kiinnostua musiikista edelleen laajasti, jos sitä olisi opastetusti tarjolla. Siksi emme voi tietää, millaista suomalainen nuorisokulttuuri olisi, jos Yleisradio olisi edes yrittänyt tarjoilla muutakin kuin Yle X:n kaltaista hattaraa.

Kirjassa pääosissa on Miettisen muistelut, kuuntelijoiden muistelut sekä kuvat ja listat. Miettisen muistelut ovat ymmärrettävästi kiinnostavaa luettavaa ohjelmaa seuranneille. Kuuntelijoiden muistelut ovat tärkeitä myös ohjelmaa tuntemattomille, koska niistä käy ilmi, miten tärkeä se oli aikana ennen internetin mahdollistamaa ylitarjontaa. Itse samastun kovasti kuuntelijoiden teksteihin, vaikka huomaan, ettei Miettinen ollut ainoa lähteeni ja että musiikkimakuni poikkesi välillä rajustikin Räkärodeosta. Kaikki kuvamateriaali on kiinnostavaa, vaikka en tiedä, miksi parikin asiaa on painettu kirjaan kahteen kertaan.

Räkärodeo oli yhteisö. Itse ainakin samastuin kuuntelijakuntaan ja koin yhteyttä kuvitteellisen yhteisön kanssa, vaikka en paria poikkeusta lukuun ottamatta ohjelman äänestyksiin osallistunutkaan. Koskaan en voittanut mitään eikä toivebiisiäni soitettu, mutta muiden interaktiivisuus maustoi ohjelmaa erittäin hyvin. Tosin kun olin kirjoittanut Rumble-lehteen jutun Man or Astro-Manista vuonna 1994 (ensimmäinen Suomessa ja ehkä edelleen ainoa!), Miettinen päätti spiikkinsä lehden sisällöstä ”ja… Man or Astro-Man”, jonka jälkeen yhtyeeltä soitettiin yksi biisi.

Yhteisöllisyys konkretisoitui Räkäpiknikeillä. Miettinen kutsui kämpilleen valikoidun määrän kuuntelijoita viettämään kesäpäivää. Itse en niihin osallistunut, mutta arvostin ideaa suunnattomasti. Niistä on kiva lukea kirjasta. Ja katsella kuvia. Joukossa on useampikin tuttu kasvo.

Kirjassa käsitellään nimeensä nähden yllättävän paljon muita Miettisen juontamia radio-ohjelmia, Räkiksen edeltäjiä ja aikalasia. Itselleni niistä lämpimiä muistoja herättää varsinkin Yölätti, jota lähetettiin viikonloppuna joskus puolen yön ja kahden välillä. Jos olin autolla baarissa tai kaupungilla Seinäjoella, Yölätti soi vakiona kaikki siirtymät. Sieltä tuli Räkiksessäkin soineita biisejä ja artisteja, mutta ehkä tärkeämpiä olivat sellaiset erikoisuudet, jotka eivät tyylinsä puolesta Räkikseen sopineet.

Kävin Bar Loosessa kirjan julkistamisjuhlissa. Siellä Teemu Bergman haastatteli Miettistä. Sieltä jäi mieleen neljä asiaa. Ensinnäkin levymoguli Miettisen suurin ylpeydenaihe on Mana Manan Totuus palaa -levyn julkaiseminen. Toiseksi Fennica Records myi 54 kappaletta Eastern Darkin levyä sen jälkeen kun Miettinen soitti sitä Räkärodeossa (tieto löytyy myös kirjasta). Kolmanneksi Miettinen on myynyt pois suurimman osan levykokoelmastaan, joka kattoi noin 25000–30000 nimikettä. Neljänneksi, kun Miettiseltä kysyttiin jotain uutta suosikkia, hän vastasi Royal Bloodin.

Jos Miettinen tosiaan löytää uutta musiikkia lähinnä televisiosarjojen kautta (Shazam päälle!), ei ole ihme, että hänen vastauksensa oli semisti nolo Royal  Blood. Onhan Miettisen ja minun musiikkimaussa ollut aina eroja, mutta Royal Bloodin mainitseminen on minulle vihjaus siitä, ettei hän varmaankaan ole pysynyt kiinnostavan uuden musiikin kärryillä. Ja miksi tarvitsisikaan?

Mutta tärkeintä onkin nyt Räkärodeon muistelu. Kirjan lukeminen toimii parhaiten, kun lähellä on pääsy YouTubeen (Spotifyssa on kovin vähän Räkis-hittejä). Tosin kirjan lukeminen muistuttaa, ettei edes YouTubesta löydy kaikkea. Esimerkiksi Räkärodeossa ”Viikon täkynä” ollut Little Roomsin Dead & Gone on itselläni c-kasetilla, mutta sitä en löydä mistään (Discogsista löytyy tietoa, mutta ei tietenkään musiikkia).

Kokosin nopeasti ja sen tarkemmin miettimättä yhdeksän biisiä, jotka muistuttavat minua Räkärodeosta. Kaikki nämä olen kuullut ensimmäisen kerran Miettisen ohjelmassa. Osa löytyy Spotikasta, osa YouTubesta, All About Chadin biisi vain liveversiona.

All About Chad: Meet me in the hallway

Angel Corpus Christi: Pull girl

Blackeyed Susans: A curse on you

Facts about Rats: I don’t wanna get involved with you

Fat Tulips: So unbelievable

Leatherface: I want the moon

Oral Groove: The girl in the record store

Smashing Pumpkins: Jennifer ever

Larry Wallis: Police car

Juuri tästä radio-ohjelmasta kannatti tehdä kirja. Sen lukee nopeasti ja nopeasti kootultakin se vaikuttaa. Silti on tärkeää, että muistelut on ikuistettu kansien väliin.