Brittilehdet keltanokille

Eräässä aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, että vuoden alussa tulee tutustuttua paremmin siihen, miten brittimedia on muuttunut viimeisen 25 vuoden aikana. Tätä olen selvitellyt, mutta samalla heräsi kysymys, ovatko lukijat muuttuneet? Ehkä televisiosarjan ”Kyllä pääministeri” vuonna 1986 antama vastaus pätee edelleen:

”Daily Mirroria lukevat ihmiset, jotka luulevat hallitsevansa maata. Guardiania lukevat ihmiset, joiden omasta mielestään pitäisi hallita maata. The Timesia lukevat ne, jotka tosiasiallisesti hallitsevat maata. Daily Mailia lukevat vaimot, joiden aviomiehet hallitsevat maata. The Financial Timesia lukevat ne, jotka omistavat maan. (Kommunistista) The Morning Staria lukevat ne, joiden mielestä toisen maan pitäisi hallita maata. The Daily Telegraphia lukevat ne, jotka luulevat näin olevan. Ja The Sunia lukevat ne, jotka eivät välitä kuka hallitsee, kunhan sillä on isot tissit.”

Lukijatutkimukset kertovat todellisuuden olevan melko lailla monimutkaisempi, mutta johdannoksi se tuntuisi sopivan edelleen. Jos se ei kerro lukijoista, niin lehtien sisällöistä kuitenkin.

Shopaten, rokaten ja dokaten

Suomalaiset ovat tottuneet pitämään Englantia kalliina maana. Erityisesti Lontooseen matkaavat turistit varaavat suunnilleen kuukauden budjetin pitkäksi viikonlopuksi. Joulun aikana päivittelin kuitenkin useaan otteeseen Suomen kalliita hintoja ja selittelin pitkään Englannin halvasta hintatasosta.

Täällä on lama, jota nujerretaan fiksusti shoppaamalla yhä enemmän. Hallitus siirsi puheet ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöasioista hetkeksi syrjään, laski arvonlisäveroa, uhkasi pakottaa pankit myöntämään lainoja löyhin perustein ja toitotti, kuinka nyt on syytä torjua lama kuluttamalla. Siihen vielä kaupat lisäsivät kortensa aloittamalla alennusmyynnit. Euromatkailijalle bonuksena on vielä rajusti heikentynyt punta (1£ on vain vähän yli euron).

Edelleen monet asiat ovat Englannissa kalliita, esimerkiksi asuminen. Ruoka on paikoitellen hintavaa, mutta tarjoukset ällistyttävät toisinaan. Pakollisten jälkeiset kulutuskohteeni ovat selvästi Suomen hintatasoa halvempia. Suomessa maksan tuopista jotain neljästä kuuteen euroa, tai kolme, jos oikein luonnekas juottola tulee vastaan. Viikonloppuna juomani pintti paikallista bitteriä maksoi 1.40£ (OK, se oli Angel Innissä eikä kimaltelevassa yökerhossa). Ostin myös kirjan. Madonnan homppeliveljen tuore tilityskirja ”Life with My Sister Madonna” maksoi 4.19£ uutena ja kovakantisena (perustelut ostokselle löytyvät eräästä aikaisemmasta postauksesta). Ostin myös Hitchcock-boksin, joka sisältää 14 klassikkoelokuvaa. Hintaa kertyi 16£. Sitten shoppasin 18 cd-levyä. Nipussa on muutama klassikko ja hyllyntäyte, mutta peräti seitsemän on vuodelta 2008. Ilmeisesti ”viime vuonna” tarkoittaa ”kelpaa alennukseen”:

Vuodelta 2008: Black Kids: ”Partie Traumatic” 5£, Portishead: “Third” 5£, Bloc Party: “Intimacy” 5£, Seasick Steve: “I Started Out with…” 5£, Fleet Foxes: “I” 5£, Mercury Rev: “Snowflake Midnight” 5.59£, Neon Neon: “Stainless Style” 5.59£, (Glasvegas oli liian kallis, 6£)

Vanhemmat: Stars: “In Our Bedroom…” 5£, Built to Spill: “Perfect from Now on” 8£, The Charlatans: ”Us and Us Only” 2.40£, The Hold Steady: “Separation Sunday” 3.19£, The Kooks: “Inside in…” 3.19£, Led Zeppelin: ”I” 3.99£, Van Morrison: “Astral Weeks” 3.19£, Lou Reed: “Coney Island Baby” 3.99£, The Streets: “A Grand.. / Original..” 3.19£, Scott Walker: “Collection” 2.39£, The Wombats: “A Guide to Love…” 3.19£

Kauppoihin jäi vielä melkoinen rivi levyjä ja musiikkikirjoja, jotka olisi tehnyt mieli kantaa pois. Aloin kuitenkin jo huolestua ympäristöasioista, tai ainakin siitä, miten monta seteliä on pankkitilini välittömässä ympäristössä. Tuli osallistuttua paikallisiin lamatalkoisiin. Tuli niin hyvä mieli, että palkitsin itseni tilaamalla The Fallin täydelliset Peel-sessiot boksin. Kuusi cd-levyä, hinta 15£.

Tutkijan kirja

Jälleen on tilaisuus mainostaa. Juuri ennen joulua ilmestyi Vastapainon uutuus ”Tutkijan kirja”. Teoksen ovat toimittaneet Kirsti Lempiäinen, Olli Löytty ja Merja Kinnunen. Sen perustavana ideana on jakaa tutkijanelämän hiljaista tietoa, jota yliopistomaailma pihtaa käsittämättömällä pieteetillä. Se on tavallaan jatkoa kustantajan aikaisemmille opintoja ja tutkimustyön eri puolia luotaaville kirjoille, kuten ”Iso Gee”, ”Tieteellinen kirjoittaminen” ja ”Tilanteen taju – opettaminen yliopistoissa”. Teos sisältää 26 lyhyttä artikkelia ja johdannon. Kirjoittajia on eri aloilta, yhteensä 31.

Jotkut tekstit kohdentuvat omakohtaisesti siihen, millaista on käytännön tutkimustyö nykypäivän akateemisessa ympäristössä. Toiset tekstit ovat askeleen etäämmällä arkisesta työstä ja keskittyvät johonkin tutkimuksen osatekijään. Oma tekstini on lähempänä jälkimmäistä kategoriaa. Siinä pohdin, millaisia kysymyksiä tulee vastaan nykyajan tutkijoilla.

Artikkelini ”Nykyaikaa tutkimassa” on yhtä mielikuvituksettomasti otsikoitu kuin itse teos, mutta siinä on toivoakseni muutama hyvä pointti erityisesti kahdelle kohderyhmälle: niille, jotka pyrkivät tekemään interventionistista kulttuurintutkimusta sekä niille, joiden tutkimus sivuaa sosiologista aikalaisdiagnoosia. Silti välillä tuntuu, että kirjoitukseni on tyylillisesti ja osin sisällöllisesti oudossa seurassa, jos sitä vertaa esimerkiksi teksteihin, joissa kerrotaan hyvin käytännönläheisesti akateemisesta konferenssikäyttäytymisestä tai tutkimussuunnitelmien hyveistä. Siinä voisi olla enemmän ”hiljaista tietoa”. Jokaiselle jotain, toivottavasti.

Kiireiset aikataulujen kanssa painivat tutkijat vastaavat helposti, ettei ole aikaa lukea tällaista, kun pitää priorisoida: jopa tutkimusaiheen kannalta merkittävimpien kirjojen lukeminen on vielä vähän kesken. Itse pyrin lukemaan laajalti tämän tyyppistä kirjallisuutta. Ne toimivat virikelukemistona hieman samaan tapaan kuin teoreetikkojen elämäkerrat. Ne antavat mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi reflektoimaan, millaisessa työympäristössä sitä elellään, millaisessa yhteiskunnallisessa ja historiallisessa tilanteessa, ja miten voitaisiin elellä vähän paremmin. Joskus ne tarjoavat jopa vastauksia pieniin, yksittäisiin mieltä vaivaaviin pulmiin.

Tällä hetkellä olen lukenut yli kolmasosan teoksesta ja jokaisessa tekstissä on ollut jokin virikkeellinen ajatus. Se kai on yksi suositeltavan kirjan kriteeri. Virikkeillä kohti kevättä!

Fanikirja

Olisiko taas kirjamainosten aika? Olisi. Suomen posti oli tuonut kirjoittajakappaleet uunituoreesta teoksesta ”Fanikirja: Tutkimuksia nykykulttuurin fani-ilmiöistä” (Nykykulttuuri 2008). Kirjan on toimittanut Kaarina Nikunen ja se sisältää johdannon ja 10 artikkelia.

Enimmäkseen artikkeleissa käsitellään erilaisia yhteisöjä scifistä Ismo Alangon faneihin. Tekstit perustuvat Jyväskylässä vuonna 2006 järjestettyyn konferenssiin. Oma tekstini käsittelee uskonnon ja faniuden suhteita ja niveltymisiä käsitteiden, ilmiöiden ja tutkimuksellisten työkalujen tasoilla. En kuitenkaan väitä, että fanius on uskonto tai uskonto on faniutta. Otsikko on artikkelin alussa ”Fanius ja uskonto”, mutta sisällysluettelossa se on kääntynyt muotoon ”Uskonto ja fanius”.

Vaikka tekstini kannalta on oikeastaan aivan sama, kumpaa otsikkoa käyttää, otsikolla on tarinansa. Kun minua pyydettiin konferenssiin, ajattelin meneväni sinne uskontotieteilijänä, joka kertoo oman oppialansa mahdollisesta kontribuutiosta faniuden tutkimukseen. Otsikon idea perustui oletukseen, että konferenssi on muotoa ”Fanius ja …” eri puhujien lähestyessä fani-ilmiöitä oman alansa suunnalta. Vähän samaan tapaan uskontotieteen alalla on seminaareja, joiden otsikko osa ”Uskonto ja …” -teollisuutta (elokuva, väkivalta, kirjallisuus, kognitio, yhteiskunnalliset ongelmat, aika, tila ja niin edelleen).

Fanitutkimuksen alkuinnostus ja seksikkyys on kadonnut vuosia sitten. Ainakaan se ei tuntuisi olevan kulttuurintutkimuksen asialistan kärkipäässä. Minusta se on oikeastaan hyvä tilanne. Fanitutkimukseen ei ladata turhia toiveita eikä hypeä, joka sillä varhaisvaiheessa oli. Ihmiset tietenkin katsovat asiaa eri tavalla, mutta minusta teoksen aihepiiri on hyvällä tavalla poissa muodista. Faniutta voi kenties tutkia jo vähemmällä painolastilla. On hienoa, että kirja on nyt todistamassa suvantovaihetta.

Mainostajat eivät sanoisi näin, koska kaiken on oltava kuuminta hottia. Mutta minä kai voin tällaisena fanitutkimuksesta sivutoimisesti kiinnostuneena henkilönä, joka ei ole tehnyt fanitutkimusta minkään empiirisen aineiston parissa. Se saattaa vielä muuttua, sillä helmikuussa alustan Skotlannissa aiheesta ”Kabbalan kategoria ja Madonnan avioero” ja myöhemmin tutustunen myös kabbalan merkityksiin fanikeskusteluissa. Nyt lukemistossa on Madonna-elämäkertoja. Jos tälle sivuprojektille löytyy riittävästi aikaa, minusta tulee harvinainen fanitutkija: sellainen, jonka kohteen tuotoksiin tutkija suhtautuu melkoisen välinpitämättömästi. Madonnan yhteydessä kiinnostaa kabbalapuhe. Maailmassa on niin paljon kiinnostavaa musiikkia, että Madonnalle ei tämän elämän aika taida riittää. Sivuprojekti jatkaisi uskonnon ja faniuden kytkentöjen uudelle asteelle, mutta tällä hetkellä on vielä parempi kirjoittaa konditionaalissa jossitellen.

Selailin juuri syksyn aikana ilmestyneitä Soundi-lehtiä ja Jolly Jumpersin haastattelussa Jude Jutilalta kysytään, mitä saavutettavaa kulttibändiksi kutsutulla yhtyeellä on. Hän vastaa:

”Jos kulttibändinä olemisella tarkoitetaan alhaista levymyyntiä, niin se ei ole tarkoitus, mutta jos sillä viitataan fanien lähes uskonnolliseen suhtautumiseen meihin, niin se kyllä lämmittää mieltä.”

Bingo! Taas yksi esimerkki siitä, miten fanius ja uskonto rinnastetaan puheessa. Sitä pohdin enemmän tekstissäni. Muut artikkelit odottavat vielä lukemista. Ehkä sitten kinkkua sulatellessa… ellei pukki tuo jotain muuta. Kirjan kansi on aika onnistunut, mutta sitä ei ole ladattu Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen sivuille, joten joulukinkku saa toimia sijaisena. Hyvää joulua kaikille!

Murdoch ja opportunismi

Tutustuessani brittimedian historiaan törmäsin upeaan esimerkkiin opportunismista. Sen lisäksi esimerkki kuvaa osuvasti nykypäivän yritystoimintaa.

Opportunistilla tarkoitetaan henkilöä, joka toimii tilaisuuksien mukaan, vailla erityisiä periaatteita tai välittämättä seurauksista. Sanalla on tavallisesti negatiivinen sävy. Toisaalta opportunistiset ominaisuudet ovat tärkeitä, mikäli haluaa menestyä niin sanotun uuden työn markkinoilla.

Uuden työläisen opportunismia ovat analysoineet esimerkiksi Paolo Virno teoksessa ”Väen kielioppi” sekä Jussi Vähämäki teoksessa ”Kuhnurien kerho: Vanhan työn paheista uuden hyveiksi”. Ennen riitti kun hoiti oman tonttinsa huolellisesti ja lähti pubiin. Nyt on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Juuri tuo ”välittämättä mistään” on opportunismille ominaista. Se tarkoittaa sitä, että välittää omasta toimeentulosta ja menestyksestä mutta ei itse työtehtävien sisältöihin liittyvistä periaatteista tai yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Rupert Murdoch on brittimedian merkittävin yksittäinen vaikuttaja. Hänen yhtiönsä News International omistaa esimerkiksi SKY-kanavat, The Timesin ja The Sunin. Hän oli esikuva konnalle siihen Bondiin, jossa mediamoguli järjestelee itse onnettomuuksia, jotta voisi uutisoida niistä ensimmäisenä.

Lukiessani Brian McNairin teosta ”News and Journalism in the UK” aloin muodostaa mielikuvaani Murdochista. Hän ei ole mikään oikeistolaisen kapitalistin arkkityyppi, joka vastustaisi systemaattisesti kaikkea vasemmistolaiselta kalskahtavaa touhuilua. Sen sijaan hän on tyyppiesimerkki opportunistista, jolle poliittiset periaatteet ovat alisteisia tuotolle.

1990-luvun alussa Murdoch pyrki saamaan The Sunille paremman levikin Skotlannissa. Juuri ennen vuoden 1992 vaaleja The Sunin paikallisen edition suureksi otsikoksi laitettiin: ”Nouskaa ja olkaa jälleen kansakunta”. Kannattiko Murdoch Skotlannin separatisteja, jotka haluavat eroon Englannista? Paha sanoa, sillä samanaikaisesti Englannissa Murdochin omistamat lehdet olivat toimituspolitiikassaan selkeän pro-unionisteja ja konservatiiveja.

Turha kai mainita, että Skotlannissa The Sunin levikki tuplaantui.

Lisää komparaatioita

Katsoin muutama päivä sitten Denys Arcandin elokuvan The Decline of the American Empire. Vuonna 1986 valmistuneessa tekeleessä seikkailee joitakin samoja hahmoja kuin muutaman vuoden takaisessa Barbaarien invaasiossa. Molemmat leffat ovat mainioita, mutta lisämausteen niihin tuo tapahtumien sijoittuminen yliopistomaailmaan. Muutamat repliikit aukeavat paremmin, jos tuntee hieman viime vuosikymmenten kulttuuriteoreettista keskustelua samoin kuin jotkut asetelmat tuntuvat kutkuttavammilta, jos niitä voi vertailla omiin kokemuksiin yliopistomaailmasta.

Elokuva sai miettimään, mitä yliopistomaailmaan sijoittuvia onnistuneita kirjoja tai elokuvia oikein on. Siis sellaisia, joissa henkilökunta on keskiössä, eivätkä opiskelijat. Huomasin pian, että elokuvista mieleeni tuli vain Yhdysvaltalaisia sellaisia, joissa käsitellään opiskelijoiden ja hieman eriskummallisen opettajan suhdetta. Sen sijaan romaaneista tuli mieleen kolme mielestäni oikein onnistunutta: David Lodgen Mukava homma ja Maailma on pieni sekä Malcolm Bradburyn Mensonge.

Mutta onko olemassa vastaavanlaista suomalaista kirjallisuutta? Dekkarit, joissa murhataan professori, eivät ole tässä nyt olennaisia. Ilmeisesti vastaus on ei, joskin Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi ilmeisesti sivuaa aihepiiriä. Sen sijaan meillä on televisioon tehty kulttisarja Sydänten akatemia vuodelta 1998. Molemmilla katsomiskerroilla se tuntunut aivan yhtä ällistyttävän hyvältä. Vertailevan taiteentutkimuksen laitos, dosentti Kim Saraste, amanuenssi Hillevi, kanslisti Terttu ja ne opiskelijat, jotka keksivät lisää komparaatioita tutkimusaiheisiinsa – kanalinnut suomalaisessa taiteessa, vai miten se meni. Kukaan ei voi tosissaan tehdä tuollaista sarjaa, mutta miten kutkuttavan taitavasti nuo epäuskottavat ylilyönnit kuvastavat oikean yliopistomaailman joitakin piirteitä… Ei ole sattumaa, että Lodgen ja Bradburyn tavoin sarjan käsikirjoittajilla ja taustavaikuttajilla on omakohtaista kokemusta yliopistomaailmasta. Saakohan sitä dvd-muotissa? Jos vaikka joulupukki toisi…

En löytänyt sopivaa kuvaa sydänten akatemiasta, joten on tyydyttävä Arcandin elokuvan naishistorioitsijaan, jonka toiminta laittaa ihmissuhteet liikkeeseen (tyypillinen deleuzelainen koostemuuntaja).

Syksyn päättyessä

Pian on taas joulu. Sen tulon huomaa monista asioista. Yksi on jouluvalojen sytyttäminen. Toinen on väsymys ja tunne pienen loman tarpeesta. Kolmas on musiikkilehtien listat vuoden parhaista.

Jouluvaloja en ole pahemmin nähnyt tänä syksynä. Viime vuonna sytyttämisen aikaan olin ensimmäistä kertaa Irish Centressä, Leedsin keskustan ulkopuolella olevassa vanhassa irlantilaisten kerhotilassa. Siellä oli esiintymässä Beirut. Kun palasin keikalta bussilla keskustaan, pähkäilin kovasti, missä jäisin pois, kun mikään katu ei näyttänyt tutulta. Kotvan kuluttua ymmärsin, että jouluvalot oli sytytetty sinä aikana kun olin keikalla.

Tuo muistelu on tuossa vain siksi, että musiikista puhuen tämä joulu tarjoaa aikaisen lahjan – tai myöhäisen, riippuen katsantotavasta. Sain juuri tietää, että maaliskuussa on samalla keikalla tuossa pahaisessa irkkumajassa sekä Tunng että Tinariwen, kaksi mainiota mutta kovin erilaista yhtyettä. Edellinen on kokeellista elektrofolkkia (onko ristiriitainen käsite?) Lontoosta ja jälkimmäinen aavikkobluesia Malista.

Väsymys alkaa painaa, mutta takana on nyt tutkimusprojektin ensimmäinen vaihe: sanomalehtien keruu. Kaksi kuukautta olen ostellut brittiläisiä lehtiä, lukenut ja koodannut uskontoon liittyviä viittauksia. Kaikkein työläin vaihe sanomalehtien kanssa on nyt päättymässä ja hieman kevyempi vaihe alkamassa. Voin siirtyä etsimään laadulliseen analyysiin kelpuutettavaa materiaalia. Samalla tulee tutustuttua kirjallisuuden avulla siihen, miten brittiläinen mediasfääri on muuttunut neljännesvuosisadan aikana. Tammikuun lopussa taas alkaa taas hyvin työläs vaihe: televisio-ohjelmien katsominen ja koodaaminen. Saattaa kuulostaa unelmatyöltä, mutta voin vakuuttaa, ettei brittitelevisio ole ainakaan laadukkaampi kuin Suomen.

Musiikkilehtien listat vuoden parhaista ovat aina mielenkiintoisia. Katselin Uncutin listaa, eikä siellä suuria yllätyksiä ollut. Kiinnostavinta on miettiä, mitä on jäänyt top 50 -listan ulkopuolelle. Omalle listalleni olisin luultavasti kelpuuttanut myös seuraavat Uncutista puuttuvat: Micah P. Hinson, Islands, Bodies of Water, Okkervil River, Gutter Twins, Billy Bragg, T Bone Burnett, Black Francis (jos minicd käy). Aivan vuoden parhaisiin olisin listannut Silver Jewsin ja Mountain Goatsin. Omalle listalleni olisin laittanut myös ne yllättäen Uncutista puuttuvat: Spiritualized, Wolf Parade ja – kaikesta kritiikistä huolimatta – Primal Scream.

Sitten on nippu niitä, jotka luultavasti laittaisin korkealle listalle, mutta en ole ehtinyt vielä tutustua. Ja sitten ovat ne, jotka eivät juuri tällä hetkellä tule mieleen. Ja sitten ovat ne kotimaiset, joiden puuttuminen Uncutista ei yllätä. Mutta Suomessa voi taas katsoa, mitä kriitikot listaavat kotimaisiin. Omassa päässäni ei pyöri juuri muuta kuin Asa ja paavoharju. Olikos niitä muita? Eihän Rollstons sittenkään tehnyt levyä?