Kesällä luetut musiikkikirjat

Tämänkin kesän kuluessa olen lukenut nipun musiikkikirjoja. En aivan yhtä monta kuin parina edellisenä, jolloin valmistelin kärsivällisesti ja hitaasti kurssia uskonnosta länsimaisessa populaarimusiikissa. Muutaman silti ehdin. Tässä pari huomiota niistä. 

*Adelt, Ulrich (2016) Krautrock: German Music in the Seventies. Tänä vuonna olen innostunut entistä enemmän 60-luvun lopun ja 70-luvun alun saksalaisesta kokeilevasta musiikista, jota kutsutaan krautrockiksi. Adeltin akateeminen teos jäsentää kohtuullisen hyvin sitä, miten keskeiset yhtyeet, kuten Can, Neu!, Faust, Amon Düül II, Tangerine Dream ja muutamat muut uudelleen artikuloivat saksalaista nationalismia toisen maailmansodan traumojen jälkeen: uutta saksalaisuutta, nurkkakuntaisuutta vastaan, aina kosmopoliittisiin ja kosmisiin suuntiin. Teos ei ole ”liian” akateeminen musadiggarille, ja se inspiroi ainakin minua. Hyllyyn on tullut lisää kolme Cania, yksi Tangerine Dream, Faustin nelonen ja Amon Düül II:n erinomainen tuplavinyylikokoelma Lemmingmania. 

*Patterson, Dayal (2013) Black Metal: Evolution of the Cult. Paksu haastattelukirja on ehdoton mustan metallin perusteos, jossa mennään pääosin bändi tai artisti kerrallaan. Mielipiteitä on moneen suuntaan siitä, mitä olisi pitänyt sisällyttää ja mitä jättää pois, mutta jos haluaa tuntea skenen, tämä on mainio teos. Sen kylkeen sopii toinen kirja, Lords of Chaos. Melkein 500 sivua voi olla aloittelijalle liikaa, mutta teosta on helppo lukea myös valikoiden, mikä bändi nyt sitten sattuu kiinnostamaan. 

*Décharné, Max (2010) A Rocket in My Pocket: The Hipster’s Guide to Rockabilly. Jos rockabilly kiinnostaa, tämä on yksi parhaista 50-luvulta nykyaikaan asti tuleva perusteos. Kirjoittaja on britti, joten se painotus näkyy kirjassa. Kun niin moni aihetta käsittelevä kirja tuntuu epäammattimaiselta, tässä ote on tasapainossa: on skenedetaljeja, mutta myös yleisempää kulttuurihistoriallista kontekstualisointia. Ei tämä ehkä pakollista luettavaa ole, jos rockabilly ei kiinnosta. Mutta rokkareille suosittelen lämpimästi. 

*Porter, Dick (2015) Journey to the Centre of the Cramps. Paras kirja yhdestä maailman parhaista bändeistä. Teos ei ole täydellinen, mutta selvästi kattavampi kuin muut lukemani Cramps-historiikit. Minusta tämä toimii myös niille, jotka eivät jo ole yhtyeen faneja. Siinä on kuitenkin paljon CBGBs-kuvioista ja musiikkibisneksen koukeroista sekä elämänmakuista kuvausta pariskunnan (Lux ja Ivy) päättäväisestä uravalinnasta rock’n’rollin ilosanoman lähettiläinä. Eniten häiritsivät Poison Ivyn yliluonnollisiin juttuihin liittyvät kliseiset ajatukset. Lukeminen sai taas tarttumaan levyihin. 

*Idol, Billy (2014) Dancing with Myself. Vitosella lähti mukaan William Broadin muistelmat elämästään Billy Idolina. Kirja on oikein viihdyttävä, vaikka huumejutut vievät turhankin paljon tilaa. Alussa ollaan Englannin punk-skenessä, mikä onkin erittäin viihdyttävää lukemista. Sitten ollaan soolouralla New Yorkissa ja loppuosassa Los Angelesissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirja valottaa Idolin laajaa musiikkimakua. Lukeminen sai kuuntelemaan ennen soolouraa tehdyt Generation X-albumit ja on käsi ulottunut jo soolouran vinyylien suuntaan. Ehkä nekin pitää ottaa hyllystä kuuntelupinoon. 

*Hann, Michael (2022) Denim and Leather: The Rise and the Fall of the New Wave of British Heavy Metal. Kun lapsena, ennen teini-ikää, ostin useita obskuureja NWOBHM-levyjä poistohintaan hieman vanhemmalta tutulta (Witchfynde, Tygers of Pan Tang, Quartz jne.) ja samoihin aikoihin kuuntelin nimikkeeseen liitettäviä tunnetumpia bändejä (Iron Maiden, Def Leppard, Saxon), on tällainen kirja ehdottomasti kiinnostava. Uncut arvioi myönteisesti ja Dublinissa selasin teosta, mutta sieltä asti en jaksanut kantaa kotiin. Yksi syy oli se, että haastattelusitaateista koostuvat kirjat ovat minusta laiskan kirjoittajan valintoja. Lainasin siis kirjastosta. Ja se kannatti. Teos valottaa hienosti skenen eri puolia 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Briteissä ja mukana on hyvä määrä b-sarjan artisteja (tämä on siis kehu, koska niistä halusinkin lukea). Esipuheessa tekijä myös toteaa onnistuneesti, että kyse on kadonneesta valkoisen työväenluokkaisen miehen maailmasta, jossa rokkitähteys oli keino päästä pois ankeana arkena jatkuvasta tulevaisuudesta. Musiikillinen päätepiste skenelle oli Def Leppardin megasuksee Pyromania (1983): sen jälkeen muutkin yrittivät breikata jenkeissä joko lisäämällä hiuslakkaa tai muokkaamalla sointiaan Amerikka-popin suuntaan kadottaen näin kotikutoisen musiikillisen riemun. Kun ihmiset muistelevat 40 vuotta vanhoja juttuja, muistikuvat vaihtelevat paikoin huvittavasti, kun toinen korjaa toista eikä kumpikaan ole lopulta täysin oikeassa. Teos voisi olla hieman lyhyempi (n. 460 sivua). Se inspiroi tekemään myös nopeasti kyhätyn soittolistan (löytyy Spotifysta: NWOBHM), johon lätkäisin muutamia itseäni kiinnostavia skenen artisteja. Kenties pitäisi ostaa hyllyyn Witchfinder Generalia ja Angel Witchiä (jonka näin livenä 2016). Itse kirjassa keskeisissä rooleissa ovat Venom, Diamond Head, Def Leppard. 

Vielä on kesää jäljellä, joten vuoroaan odottaa Sisters of Mercyä käsittelevä kirja Paint My Name in Black and Gold (Mark Andrews, 2022). Sen lukemista on hidastanut google mapsin käyttö: olen joutunut tarkastamaan jo alkusivuilla joidenkin paikkojen sijainnin. Yhtyehän oli Leedsistä, jossa itse asuin muutamia vuosia 2007–2010. Kirjastokappaleenkin palautin kiireisemmälle lukijalle ja laitoin uuden varauksen.

Studioalbumit osa 112: Generation X

Kaupasta lähti matkaan edullisesti Billy Idolin elämäkerta Dancing with Myself. Melko vetävää kirjaa lukiessa iski innostus kuunnella läpi Idolin ensimmäisen levyttäneen yhtyeen, Generation X:n kokopitkät. Niitä on laskutavasta riippuen kolme tai neljä kappaletta. Hyllystä löytyy kolme ensimmäistä eli laskutapani mukaan kaikki viralliset. 

Generation X (1978) on aikansa punk-skenessä ja punk-skenestä syntynyt albumi. Idol (oik. William Broad) oli mukana Lontoon (ja muun etelä-Englannin) kuvioissa, erityisesti legendaarisen Roxy-klubin organisoinnissa. Itse levy menee kelvolliseen b-sarjaan. Asiallisen melodiset sävellykset istuvat hyvin keskinopeaan kitarapunkkiin. Keikoilla ilmeisesti vauhtia oli enemmänkin, niin biiseissä kuin päihteissä. Yhtyeen biisit Idol teki yhdessä basisti Tony Jamesin kanssa. James tuli myöhemmin tunnetuksi erityisesti Sigue Sigue Sputnikista, mutta musiikkia hän on esittänyt muissakin kokoonpanoissa, esimerkiksi Sisters of Mercyssä sen viimeisimmällä albumilla. Gen X:n debyytin tunnetuimpia biisejä saattavat olla ”One Hundred Punks”, levyn ainoa single ”Ready, Steady Go” ja ”From the Heart”. Tosin Spotifyssa ylivoimaisesti kuunnelluin on ”Kiss Me Deadly”. Oma suosikkini on kuitenkin “Promises, Promises” ja ehkä seuraavaksi punkin rajoja rikkova kuusiminuuttinen ”Youth Youth Youth”. Levyn ulkopuolelle jäi yhtyeen ensisingle, punk-kokoelmilta löytyvä ”Your Generation”. Generation X oli tässä vaiheessa nosteessa: se vieraili Top of the Popsissa ja oli siinä mielessä kaikkea muuta kuin vain omassa skenessään tunnettu marginaalinen bändi. Jännää, miten monesta biisistä (esim. ”One Hundred Punks”, ”Kiss Me Deadly”) mieleeni tulee keskikauden The Replacements, vaikka valtameren toisella puolella operoinut bändi ei tiettävästi ole saanut vaikutteita Generation X:stä. Ehkä selittäjänä on yhteiset vaikutteet. 

Valley of the Dolls (1979) oli suunnanmuutos. Eikä parempaan suuntaan. Tony James halusi mennä enemmän rockin ja Mott the Hooplen apajille. Tuottajaksi tulikin Mottista tuttu Ian Hunter. Itse kuulen myös Who-vaikutteita, ehkä siksi, että se oli Idolin ja Jamesin suuri suosikki. Itse teos on sillisalaatti, josta ei synny toimivaa kokonaisuutta. Yksittäisistä biiseistä ”King Rocker” oli yhtyeen taas Top of the Popsiin vienyt hitti, joka tosin itselleni tuli ensiksi tutuksi psychobillyä soittavan Guana Batzin ensilevyltä. Avausraita ”Running with the Boss Sound” on Idolille tärkeä, sillä se tiivistää, että on tärkeää uskoa omaan juttuun – eli olla punk – vaikka tedit vetivät turpiin. Nimiraidan voisi nostaa myös joukosta, johon ei montaa napakymppiä mahdu. Idol toteaa itse: ”Olimme kuin uusi bändi. Olimme ylittämässä punkin musiikilliset rajat, vaikka säilytimmekin punkasenteemme.” Jos levyä kuuntelee oikein avoimin mielin odottamatta lisää punkkia, niin siinä voi kuulla kehityskelpoisen rock-bändin. 

Kiss Me Deadly (1981) julkaistiin nimellä Gen X. Osasyynä oli miehistönvaihdokset, kun kitaristi Derwood Andrews ja rumpali Mark Laff olivat lähteneet. Rumpuihin tuli The Clashistä (ja myöhemmin Hanoi Rocksista) tuttu Terry Chimes. Kitaraa albumilla soittaa useampikin heppu, Sex Pistolsin Steve Jonesista The Rich Kidsin Steve New’n kautta Magazinen ja Siouxsie & the Bansheesin John McGeoghiin. Teos on jonkinlainen synteesi kahden ensimmäisen albumin aineksista. Se on tasapainoinen paketti punkkiin kallellaan olevaa melodista rockia. Suunnanmuutos oli (taas) tarkoituksellinen, jos Idolin tässä vaiheessa alkaneessa matkassa heroiinin kanssa mikään oli erityisen tarkoituksellista. Tuottajaksi haluttiin Giorgio Moroder, mutta siihen hommaan saatiin mm. ”Hot Stuff” -discohitin säveltänyt Keith Forsey. Avausraitana on tuiki tunnettu ”Dancing with Myself”, joka useimmille on tunnetumpi Idolin soolotuotannosta. Mitään muuta todellista iskusävelmää albumi ei sisällä, mutta keskivahvoja raitoja kuitenkin, esimerkiksi ”Untouchables” tai ”Heavens Inside”. Siksi tämä on albumikokonaisuutena edeltäjäänsä parempi. En kuitenkaan nosta sitä debyytin edelle. Albumi oli kaupallinen floppi, eikä edes sen tunnetuimmasta raidasta tullut vielä tässä vaiheessa hittiä. Oli aika laittaa pillit pussiin. Billy Idolin oli aika muuttaa New Yorkiin luomaan soolouraa. 

Bändi julkaisi vuonna 1998 ennen Kiss Me Deadlya nauhoitetun tekeleen K.M.D – Sweet Revenge. En laske sitä varsinaiseksi studioalbumiksi, enkä ole kuullut sitä, joten jääköön kommentoimatta. 

Generation X oli b-sarjan brittipunkkia, jonka kuninkuusluokassa on ansaitusti muita nimiä. Mikäli The Clash, Buzzcocks, Damned, Sex Pistols ja vastaavat, sekä parhaat ”uusmodit” (The Jam) ja pubirokkarit (The Stranglers) on hallussa, siitä on luontevaa jatkaa Generation X:n pariin. Ihan jatkuvasti se ei kuitenkaan kotistereoissani soi. 

Ehkä jossain vaiheessa intoudun kuuntelemaan myös Billy Idolin soololevyt, joista muutamat ovat hyvin tuttuja. Ensin täytyy kuitenkin lukea kirja loppuun. Suosittelen kirjaa jo tässä vaiheessa puhtaasti varhaisen brittiläisen punk-skenen ja sen sekä artistin omien vaikutteiden kuvauksena.

Podcastit: pedagogista iloa ja tutkijan hyötyä

Viime vuosina, erityisesti pandemia-aikana, olen monien muiden tavoin kuunnellut erilaisia podcasteja. Niihin kuuluu harrastejuttuja: 1001 Albums You Must Hear Before You Die -sarjassa menen jaksossa 401 (löytyy esimerkiksi Spotifysta). Niihin kuuluu myös tutkimusjuttuja. Siinä missä noin vuosikymmenen toiminut The Religious Studies Project (RSP) on kuulunut arkeeni alusta pitäen, New Books Networkista (NBN) on tullut vakiomatskua kävelyille ja salille, erityisesti silloin kun en kuuntele musiikkia enkä 1001-sarjaa. 

Nyt olen pitänyt pari kuukautta taukoa NBN-sarjasta ja keskittynyt muihin juttuihin, mutta silti kuunneltuna on 168 NBN-podcastia kahden vuoden aikana. Kerroin yli kaksi vuotta sitten täällä siitä, miten olen alkanut kuunnella niitä. Niissä kirjoittajia haastatellaan heidän tuoreiden kirjojensa tiimoilta. Kirjoitin, että ”Jos haastattelu on tarpeeksi kiinnostava, voi katsoa kirjan hinnan mahdollista ostamista varten.” Aika monta kirjaa olen haastattelujen perusteella ostanutkin. Ja toivottavasti oppinut meneillä olevista eri alojen keskusteluista pelkästään kuuntelemalla. 

Nyt on tullut mentyä niin sanotusti rajan yli, kun olin haastateltavana tuoreen teokseni ilmestyttyä. Itse teoksesta olen kirjoittanut sen tekovaiheessa täällä, mutta nyt julkaistu haastattelu löytyy täältä. Kun kirja on niin kallis, että sitä ostavat ensisijaisesti kirjastot, podcast on hyvä tapa tutustua aihepiiriin pintapuolisesti. Sen jälkeen voi päättää, onko kiinnostusta lukea sitä tai sen osia. Näin itsekin toimin. 

Haastattelu oli hyvin vapaamuotoinen. Kysymyksiä ei ollut etukäteen ja itse haastattelutilanteessa oli melko vähän kysymyksiä. Haastattelu oli muotoa ”kerropa vähän tästä”. Siitä kuitenkin pääsee jyvälle, ainakin niin oletan, vaikka oma ajatukseni ihanteellisesta haastattelusta olisi strukturoidumpi tarkemmilla kysymyksillä. 

Toinenkin podcast-haastattelu on tekeillä. Se ilmestyy aikanaan The Religious Studies Projectissa. Siinä alustassa ei ole samanlaista uutuudenviehätystä, kun olen antanut aikaisemmin kaksi yksilöhaastattelua ja osallistunut pariin ryhmäkeskusteluun. 

Opiskelijat ovat enimmäkseen sitä sukupolvea, jolle (striimattujen videoklippien lisäksi) erilaiset valtamedian ulkopuolella tuotetut podcastit ovat arkipäivää. Heille näitä on luontevaa kuunnella. Tosin suomalaisista vain pieni osa kuuntelee englanniksi tehtyjä podcasteja. Eikä niitä aina ole helppo hyödyntää opetuksen resurssinakaan, sillä podcastien kuuntelu vieraalla kielellä voi olla paljon vaativampaa kuin tekstin lukeminen. Silti itse pyrin miettimään, miten näitä voisi hyödyntää opetuksessa ja ohjauksessa sekä erityisesti muistuttaa niiden olemassaolosta itseopiskelun resurssina. 

Tutkijan näkökulmasta podcastit ovat hyödyllisiä. Esimerkiksi antamiani haastatteluja on hyödynnetty kursseilla muutamissa maissa ja erilaisissa tilanteissa ihmiset ovat kertoneet kuunnelleensa niitä, vaikka eivät välttämättä olisi lukeneet mitään julkaisemaani. Podcastit ovat myös mainoksia: markkinointikieltä käyttääkseni niillä voi heittää asiakkaan sisään tiettyihin keskusteluihin, joihin kuulija sitten perehtyy syvemmin muiden medioiden avulla, mikäli katsoo aihepiirin tai näkökulman riittävän vetäväksi ja tärkeäksi. 

Jos itselläni olisi aikaa ja resursseja huomattavasti nykyistä enemmän, ryhtyisin pyörittämään podcastia suomeksi. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole ilmaantunut aikaa eikä resursseja.

Millainen on elokuvien ja televisiosarjojen fiktiivinen ateisti?

Ateismia ja ateisteja on kuvattu elokuvissa ja televisiosarjoissa harvoin. Yleensä kuvaukset ovat olleet melko kielteisiä. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla: ateismia ja ateisteja käsitellään enemmän. Paikoitellen kuvaukset ovat myönteisempiä, mutta kaikista stereotypioista ei ole luovuttu.

Yhdysvaltalaisissa 1900-luvun elokuvissa ateismia ja ateisteja on kuvattu eksplisiittisesti hyvin harvoin. Yksi varhaisista poikkeuksista on Cecil B. DeMillen ohjaama The Godless Girl (1928), rakkaustarina nuorisovankilaan joutuvasta ateistista ja kristitystä. Sinänsä sympaattisesta, evoluution nimeen vannovasta koulun ateistijärjestön johtajasta kasvaa elokuvan kuluessa Jumalaan uskova kunnon kansalainen. 

Toinen esimerkki on Scopesin ”apinaoikeudenkäyntiin” perustuva Inherit the Wind (1960, ohj. Stanley Kramer, suom. Joka tuuleen kylvää). Siinä elokuvan sankari on miellyttävä asianajaja, joka ymmärtää maltillista uskovaisuutta ja vierastaa sekä tiedevastaista kreationismia että uskontokriittistä ateismia. Jälkimmäistä edustaa oikeudenkäynnistä raportoiva ”änkyrä” kaupunkilainen toimittaja, ateisti, joka halveksuu takapajulan kreationisteja eikä suuresti arvosta muitakaan uskonnollisia kantoja. 

Viime vuosikymmeninä kuvaukset ovat yleistyneet ja osin muuttuneet. Vuoden 1997 tieteiselokuvassa Contact (ohj. Robert Zemeckis, suom. Ensimmäinen yhteys) ateisti tiedenainen etsii todistusaineistoa maan ulkopuolisesta elämästä tarjoten myönteisen kuvan ateismista ja ateisteista. The Ledgen (2011) ohjaaja Matthew Chapman nimesi kaupallisesti ja taiteellisesti flopanneen teoksensa ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa ateisti on sankari. Siinä fundamentalistinen kristitty uhkaa tappaa vaimonsa, johon ateisti on ihastunut, mikäli ateisti ei tee itsemurhaa. 

Samoihin aikoihin ilmestyi muitakin elokuvia, joissa on ateistisia keskeishahmoja tai joissa ateismi liittyy olennaisella tavalla juoneen. Näitä ovat esimerkiksi The Man from Earth (2007, ohj. Richard Schenkman), Whatever Works (2009, ohj. Woody Allen), Creation (2009, ohj. Jon Amiel), Salvation Boulevard (2011, ohj. George Ratliff) ja The Sunset Limited (2011, ohj. Tommy Lee Jones). Nämä ovat Reel Rundown -sivuston kahdenkymmenen ”ateistimyönteisen” elokuvan listalla. 

Ateistihahmojen yleistyminen televisiosarjoissa 

Sama kehityskulku on näkyvissä erityisesti yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa. Sarjoissa on entistä useammin ateistisia hahmoja. Aikaisemmin fiktiiviset ateistit määrittyivät epänormaaleiksi ja jopa mieleltään sairaiksi. Nykyään on löydettävissä neutraalimpia kuvauksia, ja sarjojen tekijöissä on ateisteiksi identifioituvia, esimerkiksi Family Guyn luoja Seth MacFarlane. Silti ateistibloggari Hemant Mehta julkaisi meemin, jossa on kuvattu 2000-luvun yhdysvaltalaisten televisiosarjojen fiktiivisten ateistien hallitsevia piirteitä. Niihin kuuluvat esimerkiksi robottimaisuus, tunteettomuus, pessimismi ja ihmisviha. 

Hannah K. Scheidt on kuitenkin huomauttanut, että moni ateisti pitää kyseisessä meemissä esiintyviä fiktiivisiä hahmoja melko samastuttavina: ainakin ateismi assosioituu älykkyyteen. Samaa linjaa jatkaa Ricky Gervaisin kirjoittama brittiläinen komediasarja After Life (2019–2022, 3 kautta), jossa vaimonsa kuoleman jälkeen elämänhalunsa menettänyt Tony yrittää jaksaa päivän kerrallaan. Tony on pessimistinen ja masentunut änkyrä, joka mielellään irvailee toisten uskonnollisille ajatuksille. Sarjan edetessä hänestä kasvaa miellyttävämpi hahmo, mutta ateismistaan hän ei tingi. 

Fiktiivinen ateisti on poikkeusyksilö 

Vaikka viime vuosien elokuvissa ja televisiosarjoissa on myönteisempiä ateismin ja ateistien kuvauksia, niihinkin sisältyy stereotypioita. Fiktiivinen ateisti on elokuvien ja televisiosarjojen perusteella luonnontieteilijä tai luonnontieteeseen erityisen intohimoisesti suhtautuva ihminen. Uskonto on fiktiiviselle ateistille todellisuuden kilpaileva kuvaus. Heille Raamattu on satukirja tai suosittua fiktiota, joka tarjoaa virheellisen maailmanselityksen. 

Fiktiivinen ateisti kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Tämä konkretisoituu itsemurhan teeman yleisyytenä mainituissa elokuvissa. Parhaimpia esimerkkejä ovat The Sunset Limited, joka rakentuu itsemurhayrityksessä epäonnistuneen ateistin ja kristityn dialogille sekä komedia Whatever Works, jonka ateisti kvanttimekaanikko yrittää itsemurhaa kahdesti. 

Fiktiivinen ateisti on taipumaton änkyrä, joka seisoo hankalassakin tilanteessa vakaumuksensa takana. Fiktiivinen ateisti ei kaihda konfrontaatiota (esim. The Godless Girl, The Ledge, After Life) ja on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut (esim. Whatever Works, televisiosarjat Bones ja House M. D.). Fiktiivisellä ateistilla on kipeitä kokemuksia, jotka ikään kuin selittävät, miksi hänestä on tullut ateisti. Contactissa isän odottamaton kuolema motivoi ateistia etsimään maan ulkopuolista elämää ja The Ledgessä ateismia tekee ymmärrettäväksi tyttären odottamaton kuolema. House M. D:ssä päähenkilö on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi ja Bonesissa vanhemmat katosivat päähenkilön ollessa teini-ikäinen. 

Lisäksi fiktiivinen ateisti on tyypillisesti valkoinen sinkkumies. Poikkeuksina on Darwinin elämää käsittelevä Creation, jonka päähenkilö on naimisissa, sekä The Most Hated Woman in America (2017, ohj. Tommy O’Haver), joka käsittelee naista – American Atheists -järjestön perustaja Madalyn Murray O’Hairia. 

Kaikkiaan fiktiivinen ateisti voi olla ateisteille samastuttava päähenkilö, mutta se ei vielä tarkoita kaikkien stereotyyppisten käsitysten poistumista ateistien ja ateismin kuvauksista. Ateisti on poikkeusyksilö ja hänen ateisminsa vaatii selityksen. Samaa ei vaadita yhdysvaltalaisen fiktion maltilliselta kristityltä. 

Teksti on julkaistu Katsomukset-sivustolla 4.5.2022.

Uskonnottomuuden yleistyminen Suomessa

Tämä teksti on julkaistu Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen blogissa viime huhtikuussa. Se keräsi melko hyvin huomiota sosiaalisessa mediassa. Ehkä erikoisin piirre vastaanotossa ei ollut mikään sisältöön liittyvä kommentti, vaan joidenkin ihmisten oletus, että kyseinen blogi on kirkon tutkimusta kirjoittajasta riippumatta. Itse en lähtenyt korjailemaan tätä, mutta ilokseni huomasin, että jotkut keskustelijat sen tekivät puolestani. 

* 

Mikäli suomalaista mediaa on uskominen, henkisyys on hurjassa nosteessa. Totta onkin, että siinä missä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten osuus koko väestöstä on laskenut, erilaiset henkiset toimintakokonaisuudet joogasta meditaatioon ja enkelihoidoista noituuteen ovat nykypäivän trendejä, myös joidenkin kyselyjen valossa. Uutisoinnissa on kuitenkin yksi ongelma. Se jättää taustalle määrällisesti merkittävimmän muutoksen Suomen katsomuksellisessa kentässä: uskonnottomuuden yleistymisen. 

Vahvassa merkityksessä uskonnoton ihminen ei ole uskonnollisen yhteisön jäsen, ei usko Jumalan tai vastaavien yliluonnollisten olentojen olemassaoloon, mieltää itsensä uskonnottomaksi, eikä osallistu uskonnollisten yhteisöjen toimintaan. Asiayhteydestä riippuen mitä tahansa yksittäistä kriteeriä voidaan pitää osittaisena uskonnottomuuden tunnuspiirteenä. 

Uskonnottomuus numeroiden ja kyselyjen valossa 

Uskontokuntiin kuulumattomia oli vuonna 2020 29,4 prosenttia suomalaisista. Näistä osa uskoo Jumalaan ja osa pitää itseään uskonnollisena. Hieman yli 30 prosenttia suomalaisista uskoo Jumalan olemassaoloon ja lisäksi 35 prosenttia jonkinlaisen hengen tai elämänvoiman olemassaoloon. 

Vähintään neljäsosa ja korkeintaan noin 45 prosenttia suomalaisista identifioi itsensä uskonnottomiksi. Uskonnollisia on 33–52 prosenttia. Hajonta selittyy kysymyksen muodolla ja tarjotuilla vastausvaihtoehdoilla. Suurin osa uskonnottomiksi identifioituvista ei osallistu säännöllisesti uskonnonharjoitukseen. Pieni osa meditoi, harjoittaa joogaa tai osoittaa kiinnostusta ns. uushenkisyyden harjoittamiseen. Enemmistö on uskonnollisesti passiivisia eikä heistä useimmilla ole uskonnollisia uskomuksia. Osa kuuluu kirkkoon. 

Uskonnottomat ovat todennäköisemmin miehiä kuin naisia, mutta nuorimmilla sukupolvilla sukupuoliero on kaventunut. Uskonnottomuus on huomattavasti yleisempää kaupungeissa kuin maaseudulla. Suomessa tulotason ja koulutuksen merkitys uskonnottomuuden ennustajana on pieni. Uskonnottomat ovat arvoiltaan liberaalimpia kuin muu väestö. Poliittisesti he sijoittavat itsensä muuta väestöä todennäköisemmin vasemmalle. 

Nuorissa on tulevaisuus 

Kaikkein merkittävin sosiodemografinen seikka koskee sukupolvieroja. Suomalaiset uskonnottomat aikuiset ovat nuorempia kuin muu väestö. 1980- ja 1990-luvulla syntyneistä peräti 73 prosenttia katsoo olevansa uskonnottomia tai ateisteja, kun vastaava prosenttiluku 1940–1960-luvuilla syntyneillä on 36. Lähes kolmasosa (28%) nuorista aikuisista vastaa, ettei usko minkäänlaisen Hengen, Jumalan tai elämänvoiman olemassaoloon. Iäkkäämmistä näin ajattelee vain 13 prosenttia. Iäkkäämmistä noin puolet pitää Jumalaa tärkeänä; nuorista 80 prosenttia katsoo, ettei Jumala ole tärkeä. Käänteisesti sukupolviero näkyy suhtautumisessa ateisteihin: iäkkäämmistä 28 prosenttia suhtautuu kielteisesti, nuorista vain 8 prosenttia. 

Kansainvälisistä tutkimuksista tiedetään, etteivät nuoret aikuiset muutu merkittävästi uskonnollisemmiksi ikääntyessään. Siksi voidaan ennustaa, että suurten ikäluokkien vetäytyessä yhteiskunnan ytimestä uskonnottomuudesta on tullut läpeensä normalisoitunut identiteetti. 

Sukupolvierojen lisäksi toinen tapa tarkastella muutosta on kahden tai useamman ajankohdan vertailu. Asetelma ei muutu: nykyiset nuoret aikuiset ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin nuoret esimerkiksi 1990-luvun puolivälissä. Uskonnollisten nuorten määrä on laskenut 20 prosenttiyksikköä. Kyllä tai ei -vastauksissa jumalausko puuttuu 60 prosentilla nuorista vuonna 2018 ja 20 prosentilla vuonna 1996. Jumalasta on tullut vähemmän tärkeä nykypäivän nuorille aikuisille (51% 1996; 80% 2018). 

Näiden lukujen valossa uutiset siitä, miten ”uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita” (HS 5.3.2018; ks. myös HS 22.10.2017), muuttuvat vähintään epätarkoiksi tai osittaisiksi kertomuksiksi katsomuksellisesta muutoksesta. Uskonnottomuus on yleistynyt ja normalisoitunut, erityisesti nuorten parissa. 

Uskonnottomuuden epäkiinnostavuus? 

Uskonnottomuuden yleistyminen ja normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti uskontokritiikin, puhumattakaan uskonnonvastaisuuden yleistymistä. Uskonnottomat suhtautuvat varauksella evankelis-luterilaisen kirkon näkyvyyteen vallan ytimessä, esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelukseen, mutta laajemmin uskontoon ja uskonnollisuuteen suhtautuminen on etäistä tai välinpitämätöntä, pitkälti suvaitsevaista. Uskonto on heille ongelma, mikäli se vaikuttaa pakotetulta eikä yksilön valinnalta. Suurin osa ei koe kiinnostusta osallistua merkittävimpien uskonnottomien etujärjestöjen, kuten Vapaa-ajattelijain Liitto ry:n ja Suomen Humanistiliitto ry:n toimintaan. Yhdistykset ovat jäsenmääriltään pieniä, ja ilman suuria yllätyksiä – tai esimerkiksi lainsäädäntöön liittyviä rakenteellisia muutoksia – tulevat myös pysymään sellaisina. 

En kiistä, etteikö henkisyyden nousulle olisi yksittäisissä kyselyaineistoissa heikkoa todistusaineistoa, mutta useampien kyselyjen tarkastelu ei anna systemaattista tukea ajatukselle. Suuren kuvan kannalta vielä olennaisempaa on, että mahdollinen nousu ei ole massailmiö. Seuraavan kerran kun mediassa on uutinen päätään nostavasta henkisyydestä, on hyvä kysyä, tarjoaako juttu numeraalista todistusaineistoa. Onko verrokkina kirkon jäsenkato vai uskonnottomuus? Vai pitäydytäänkö jutussa medialle tyypilliseen henkilökuvaukseen? Usein kyse on vertailusta kirkon jäsenmäärän laskuun sekä eläväisistä henkilökuvista. Tällöin määrällisesti merkittävämpi muutos uskonnottomuuden yleistymisestä jää helposti kertomatta. Ehkä se ei ole median näkökulmasta yhtä kiinnostava tarina. 

Lähteet 

European Values Study Group: European Values Study 2017: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2020-01-02). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3213

 

International Social Survey Programme (ISSP) & Melin, Harri (Tampereen yliopisto): ISSP 2018: uskonto IV: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-03-27). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3331 

Ketola, Kimmo 2020. Uskonnolliset identiteetit ja uskomusmaailma moninaistuvat. Hanna Salomäki, Maarit Hytönen, Kimmo Ketola, Veli-Matti Salminen, Jussi Sohlberg. Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016–2019. Tampere: Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 67–89. 

Kirkon tutkimuskeskus: Gallup Ecclesiastica 2015 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 1.0 (2019-10-29). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD3211 

Parkkinen, Tiina 2019. ”Oman tien suuntaan.” Normalisoituva uskonnottomuus ja yksilöllisyys urbaaneilla milleniaaleilla. Uskontotieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Sohlberg, Jussi 2022. Uushenkisyyteen liittyvien näkemysten kannatus 2000-luvulla kyselytutkimusten valossa. Veli-Matti Salminen & Niko Huttunen (toim.), Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 258–287. 

Suomen Gallup: World Values Survey 1996: Suomen aineisto [sähköinen tietoaineisto]. Versio 3.0 (2018-07-12). Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja]. http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD0153 

Taira, Teemu, Ketola, Kimmo & Sohlberg, Jussi (ilmestyy) Normalization of Nonreligious Identity in Finland. Journal of Contemporary Religion. 

Linkki alkuperäiseen julkaisuun.

Ateistinen uskontokritiikki populaarimusiikissa

Viime lokakuussa kirjoitin ateistista uskontokritiikkiä popmusiikissa käsittelevän blogitekstin Katsomukset-sivustolle. Julkaisen sen täällä nyt, noin kuukausi sen jälkeen kun vetämäni kurssi länsimaisen populaari-musiikin uskontosuhteista on tullut päätökseen. 

Kurssi ei keskittynyt ateismiin, vaan eteni genrestä toiseen, kunkin genren toistuvia ja tyypillisiä uskontosuhteita pohtien. Olen pitänyt luentoja monenlaisista uskontoon populaarikulttuuriin liittyvistä aiheista, mutta itselleni tärkeimpään eli musiikkiin en ole kajonnut. Sikäli tämä oli yllättävänkin henkilökohtainen kurssi. Palautteen perusteella kokeilu oli onnistunut. Kirjallisia tehtäviä lukiessa huomasin oppivani itsekin uutta. Ensi lukuvuonna kurssia ei ole tulossa, mutta ehkä sitä seuraavana kokeilen uudelleen. 

* 

ATEISTINEN USKONTOKRITIIKKI POPULAARIMUSIIKISSA 

Länsimainen populaarimusiikki on ollut paikoitellen kitkaisessa suhteessa kristinuskoon ja erityisesti konservatiivisiin kristillisiin kirkkoihin. Silti eksplisiittinen ateismi on yllättävän harvinaista, jos tarkastellaan eri genreissä historiallisesti muodostuneita uskontosuhteita, kirjoittaa uskontotieteen dosentti, yliopistonlehtori Teemu Taira. 

Länsimaisen populaarimusiikin genrejen suhde uskontoon on vaihteleva. Yksittäisen genren sisällä suhde uskonnollisuuteen vaihtelee sekin. Silti voidaan esittää, että esimerkiksi soul on tyypillisesti maallista gospelia, eikä uskontokriittistä soulia ole ainakaan genren ytimessä. Kantrimusiikille on ominaista kuvata syntisen ja epätäydellisen kertojan elämää, mutta kertojaminä on useimmiten kristillinen hahmo, joka puhuttelee kristillistä yleisöä. 

Jazzin historiassa islam ja kiinnostus intialaisperäisiin henkisiin aatteisiin ovat selvästi esillä. 1960-luvun psykedelian vastakulttuurisessa orientaatiossa kiinnostus tajunnan laajentamiseen yhdistyi Intian uskontoperinteisiin ja niistä versoneisiin uusiin uskonnollisiin liikkeisiin. Hip hop on pullollaan värikkäitä islamin tulkintoja, kristinuskoa tunnustavia artisteja ja afrikkalaisten perinteiden valikoivaan elvyttämiseen tähtääviä kantoja. Uskontokriittinen tai ateistinen jazz, psykedelia ja hip hop eivät ole valtavirtaa. Pikemminkin genrejä luonnehtii uskontomyönteisyys. 

KRISTINUSKON JA POPULAARIMUSIIKIN JÄNNITE 

Yhdysvaltojen eteläosassa kehittynyttä bluesia on kutsuttu paholaisen musiikiksi. Varhaisvaiheessa se elikin hyvin jännitteisessä suhteessa mustien kristillisiin kirkkoihin. Yksittäiset tutkijat ovat väittäneet bluesin olevan leimallisesti ateistista, mutta arkista blueslyriikkaa sävyttävät epäonnen välttämistä koskevat kansanomaiset uskomukset ja omaperäiset tulkinnat hoodoosta – Yhdysvaltalaisten mustien tavasta yhdistellä afrikkalaisia ja haitilaisia uskomusperinteitä. Blues on teemoiltaan tämänpuoleisiin huoliin keskittyvää, mutta ateismia genressä ei tunnusteta eikä julisteta. 

Toinen paholaisen musiikiksi nimetty musiikinlaji oli 1950-luvun rock’n’roll. Moni tunnettu artisti, erityisesti Jerry Lee Lewis ja Little Richard, on korostanut jännitettä maallisen rock’n’rollin ja kristillisen vakaumuksen välillä. Ensisinglellään ”Tutti Frutti” anaaliseksistä vihjaillut Little Richard, meikkaava musta homoseksuaali, seilasi urallaan maallisen musiikin ja kristillisestä ilosanomasta saarnaamisen välillä. Jerry Lee Lewis ei missään vaiheessa ole keskeyttänyt uraansa, mutta hänen haastattelunsa todistavat vuosikymmeniä kestäneestä jännitteestä. Kumpaakaan artistia ei voi kuitenkaan nimetä ateistisen sanoman lähettiläiksi. He halusivat olla hyviä kristittyjä, mutta myös syntinen rock’n’roll veti puoleensa. 

Merkittävälle osalle länsimaista populaarimusiikkia on tavallista joko jännitteinen tai etäinen suhde kristinuskoon, mutta Christopher Partridge korostaa, että samalla musiikki on yksi kulttuurin osa-alue, jolla erilaiset vaihtoehtoiset ja esoteeriset kannat elävät ja kehittyvät. Partridgen ajatus sopii erinomaisesti joihinkin genreihin. Se muistuttaa, että edes genret, joissa suhde kristinuskoon on kielteinen tai etäinen, eivät automaattisesti ole ateistisia. 

Yksi esimerkki on metallimusiikki. Vaikka teistiset uskomukset eivät ole leimallisia metallimusiikille, genren eri suuntaukset tukevat ateismia verrattain harvoin. Sen sijaan okkultistiset katsomukset, satanismi ja erilaiset (uus)pakanuuden muodot ovat tavanomaisia. Ne ovat jännitteisessä suhteessa kristinuskoon, mutta eivät yleensä eksplisiittisesti ateistisia. 

PUNKIN ATEISMIMYÖNTEISYYS 

Punk on toista maata. Se on selkein esimerkki tunnetusta populaarimusiikin genrestä, josta löytyy tukea ateismille. Tutkimukset osoittavat, että myös punk-yleisö on valtaosin uskonnotonta. Toki uskontomyönteistä ja uskonnollista punkkia sekä uskonnollisia punkkareita on olemassa, yhtenä esimerkkinä Cro-Magsin krishnacore, mutta ne ovat genrepoikkeamia. 

Brittipunkin pioneereista Sex Pistols kertoi ensisinglellään olevansa antikristus, mutta yhtye ei ottanut uskontoa rääväsuisen kritiikkinsä ensisijaiseksi kohteeksi. Sen sijaan poikkeuksellisen rajua uskontokritiikkiä toivat tuotannossaan esiin Siouxsie and the Banshees, Crass ja Sex Pistolsin laulajan seuraava yhtye Public Image Limited. Niiden kohdalla kyse on yksittäisistä kappaleista eikä läpi tuotannon kulkevasta teemasta. 

YHDYSVALTALAISESSA PUNKISSA USKONTOKRITIIKKI JA ATEISMIN PUOLTAMINEN ON OLLUT VIELÄKIN SELVEMPÄÄ 

Straight Edge -pioneeri Minor Threat kertoi uskonnon olevan ”full of shit” kappaleessa ”Filler”. Kaliforniassa perustettu Dead Kennedys nousi vastustamaan uskonnollisen konservatismin ja reaganismin poliittista liittoa 1980-luvun alussa. Paras esimerkki tästä on mini-lp In God We Trust, Inc. (1981), joka kansitaiteesta lyriikoihin sisältää vahvaa yhdysvaltalaisen kristinuskon poliittisten kytkentöjen kritiikkiä (esim. ”Moral Majority”, ”Religious Vomit”). 

Laajempaan suosioon 1980-luvun lopulla noussut Bad Religion on jo nimensä puolesta hyvä esimerkki uskontokriittisestä ja ateismimyönteisestä punk-yhtyeestä. Pitkän uransa ajan yhtye on kannattanut luonnontieteellistä naturalismia uskontoa vastaan sekä korostanut ateismia: Kappaleessa ”Atheist Peace” (2004) ennakoidaan, että ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, mikäli emme päädy uskontojen aikakaudesta ateistiseen rauhantilaan. Eläinbiologiasta väitellyt laulaja Greg Graffin on julkaissut naturalismia ja ateismia puolustavan kirjan Anarkia = evoluutio. Uskonto, tiede ja Bad Religion, vaikka Graffin pitääkin ateismi-sanaa osin epäsopivana. 

Suomalaisen punkin ensimmäisessä aallossa 1970-luvun lopulla uskontokritiikki oli maltillista. 1980-luvun alun hardcoressa siitä alkoi tulla tavallinen lyriikoiden teema. Usein siihen liittyi kuitenkin absurdi huumori (esim. Kansanturvamusiikkikomission ”Jeesus oli venäläinen kantoraketti”) tai groteski tyyli, jossa ylevästä tehdään alhainen (esim. Terveiden käsien ”Utopia”). 

Vaikka populaarimusiikin genreissä on uskontomyönteisten suhteiden lisäksi paljon antikristillisiä ulottuvuuksia, ateismin puolesta laulaminen on ollut poikkeuksellista. Ehkä indie- ja goottimenneisyydestään laajemmin tunnetuksi noussut Nick Cave oli totuuden jäljillä yleisön odotuksista todetessaan: ”Ateismi on haitaksi lauluntekobisnekselle.” 

* 

Kirjoitus on julkaistu 20.10.2021 Katsomukset-sivustolla 

Epe Helenius – suomirockin monitoimija

Jos Epe Heleniuksen nimi ei sano mitään, et varmaan pidä itseäsi suomalaisen musiikkikentän tuntijana. Epeen nimittäin kiteytyy ”suomirock” ehkä paremmin kuin kehenkään toiseen, ainakin jos on kasvanut 1980-luvulla ja 1990-luvulla ja kuunnellut suomeksi laulettua valtavirtarockia. Epen Poko Records hallitsi kenttää tuolloin ja oli keskeinen toimija pitkään 2000-luvullekin. 

Toinen asia, mistä Epe tunnetaan, on tietenkin levykauppa Epe’s. Itsekin nuorena tapasin ottaa junan Tampereelle ja kiertää levykaupat. Yksi pakollinen pysähdys oli Epe’s. Kaupan aika on ohi, mutta se toi muutamallekin sukupolvelle ulkomailta levyjä, joita kenttää aikanaan hallinnut Fazer ei handlannut. 

Epe Heleniuksen uraan mahtuu paljon muutakin. Tästä kaikesta Soundi-lehden pitkäaikaisena päätoimittajana tunnettu, nykyisin eläkepäiviään viettävä Timo Kanerva kirjoitti kirjan Epe – levymoguli (2021). Sain sen vihdoin käsiini ja luin saman tien. Teoksessa on paljon kiinnostavaa asiaa, mutta ei tarpeeksi. 

Vaikka teoksessa on yli 300 sivua, siinä on harmittavan vähän luettavaa. Pitkän uran paraatipaikalla tehneellä Epellä olisi todennäköisesti havainnollistavia näkemyksiä kulissien takaa ja anekdootteja vaikka kuinka paljon. Nyt iso osa kirjasta menee esimerkiksi tuttujen Eppu Normaalia koskevien halailujen käsittelyyn. Kai sitäkin pitää kirjassa olla, mutta ei sellaisella otteella tehdä alan vakavien harrastajien kannalta merkittäviä kirjoja. 

Suurten menestysten ja pitkäkestoisten artistien käsittelyn lisäksi teoksessa puhutaan yritysten pyörittämisestä, äänitemyynnin mekanismeista, konkursseista, maailmanvalloituksista, menestyksen kynnykselle jääneistä artisteista ja totaalisista epäonnistumisista. Järjestäen jutun taso on sisältörikkaampaa, mitä etäämmällä ollaan Pokon tärkeimmistä ja tuottoisimmista artisteista. 

Epe ei erityisesti juoruile eikä mielellään mollaa nimeltä ainakaan kovin montaa ihmistä. Siinä mielessä teos on ”kiltti” ja suojelevakin. Epe ei vaikuta kovin kiinnostavalta persoonalta tai varsinkaan valokeilaa itseensä kääntävältä ihmiseltä. Teokseen kuitenkin mahtuu herkullisia yksityiskohtia ja oikeaa asiaa musiikkialasta ja sen muutoksista, ehkä juuri siksi, että Epe on ollut niin monessa mukana ja kertoo enemmän niistä kuin itsestään. 

Kirjasta jäi pahasti kaksijakoinen olo: yhtäältä teos on ohut kahden tähden fiilistely parhaiden työkaverien (Eput, Popeda jne.) menestyksestä ja ”levumogulin” uran ydinkohdista, toisaalta Epen kokemuksista ja näkemyksistä saadaan syvyyttä ja sisältöä. 

Jos teos olisi perusteellisempi, pidempi ja käsittelisi enemmän valokeilan ulkopuolelle jääneitä artisteja ja uravaiheita sekä tarttuisi vielä ronskimmin musabisnekseen, siinä olisi mahdollisuus tärkeimpään suomalaiseen rock-kirjaan. Tässä toteutuneessa muodossaan se ei ole sitä. Ainakin vielä jää tilaa jollekin ulkopuoliselle kirjoittaa syvemmälle asioihin ja ilmiöihin menevä kirja, mutta mieluusti sellaisen olisi nähnyt Epen muistelemana.