Varoituksen sana: seuraava teksti ei perustu yrityksiin rakentaa kokonaiskuvaa kaikesta siitä, mitä suomalaisessa musiikkikentässä on tapahtunut. Huomiot pohjautuvat lähinnä omiin kokemuksiini, muisteloihin ja ennen kaikkea musiikkimakuuni. Väitän seuraavaa: suomi-indie oli niin ysikytlukuu, ettei siinä enää tapahdu oikein mitään. Ensimmäinen vastalause kuuluu jo: miten määrittelet indien? Täsmennetään väitettä niin, että kiinnostava suomalainen musiikki tehdään niin sanotusti kitaravetoisen rätväkkään rokin ulkopuolella (siis sen ulkopuolella, mikä perinteisesti määritti Räkärodeon linjaa – jos et tiedä mikä Räkärodeo oli niin et varmaan ymmärrä tämän jutun ideaa, joten voit lopettaa saman tien).1980-luku taisi olla suomirockin kulta-aikaa. Olihan siellä vielä muutama punkki ja Musta Paraati, mutta olisikohan Hande (Tuomari Nurmio), Kake (Röyhkä) ja Gösta (Leevi & the Leavings) tehneet määrällisesti eniten kiinnostavaa musiikkia 1980-luvun Suomessa. Yleisemmin kansan mielestä manserock oli poikaa. 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun Suomi-indie oli jossain määrin vastalause etabloituneelle suomirokille. Tamperelaisen garagesta, Crampsista ja psychobillysta oman soppansa keitelleen Garbagemenin muinainen keikkajuliste kiteytti hauskalla tavalla jotain tuon ajan ilmapiiristä. Siinä luki: ”Lämppäreinä Juice, Eput ja Popeda.”
Sitten homma räjähti käsiin. Tuli kaikenlaista todella mielenkiintoista. Tyylipuhdas Larry and the Lefthanded, hieman pelottava Isebel’s Pain, rutisevan beefheartiaainen Sweetheart, hyponoottisriffeilevä Circle, Otran kitaroiden johdolla kirskuva Psychoplasma, jo tuolloin pitkään funkkipunkannut Radiopuhelimet, naivismipoppaava Karkkiautomaatti, vakavammin kiitävä Jalla Jalla ja Bad Vugumin omituisuudet sekä helvetillinen läjä melko hyviä mutta niin suomalaisen mutta ei suomirokin kuuloisia bändejä, joita näki 14 yhden illan aikana Guitarmanioissa Vanhalla tai 7 Turussa indie-iltamissa.
CMX oli näistä se, joka kaupallistui ja räjäytti potin jo ennen skenen vakiintumista. Samoin teki Yup. Muistan vielä kun joskus vuonna 1992 oli aivan luontevaa keskustella nuorten indienörttien kanssa siitä, kumpi edellä mainituista on erikoisempi yhtye ja kumpi lyyrikoista – Yrjänä vai Martikainen – on taitavampi. 22-pistepirkko nousi omaan kastiinsa jo Big Lupun ilmestyttyä 1992. Katurokkihenkisemmästä osastosta muiden ylle nousi myöhemmin Flaming Sideburns, joka oli Peer Güntin faneillekin hieman helpommin lähestyttävää kuin vaikkapa Isebel’s Pain. Käsi sydämellä: kiinnostaako CMX, Yup, 22-Pistepirkko tai Flaming Sideburns vuonna 2008?
Dialektisen ajattelun mukaan voitaisiin ajatella, että 80-luvun suomirock oli teesi, 90-luvun indie antiteesi ja 2000-luvun suomeksi veisaavat orkesterit kuten Mikko Torvisen Viihdeorkesteri, Moppi & Aivokurkiaiset ja kirkkaimpana tähtenä Risto muodostavat synteesin. Kyllä siis nykyäänkin tehdään Suomessa kiinnostavaa melkoisen kitaravetoista musiikkia. Silti jossain muualla tapahtuu paljon kiinnostavampaa. Ja siellä tekijät eivät ole välttämättä kasvaneet suomirokin eivätkä 90-indien parissa.
En tarkoita elektroa enkä ainakaan huumorielektroa. Viittaan yhtenä linjana folkpohjaiseen musiikkiin. Joose Keskitalo on tehnyt onnistuneita levytyksiä ja Paavoharjun folksuhina on parhaimmillaan täydellistä. Ideaa niissä on enemmän kuin kourallisessa indierokkipumpuissa. Toisena linjana tarkoitan musiikkia, joka ponnistaa reggaesta ja rapista ja hiphopista. Okei, suomirap on useimmiten rasittava vitsi, tarkoitettiin sillä Nikkeä, Pääkkösiä, Raptoria tai myöhempiä katu-uskottavia yrittäjiä. Tuollaisesta taustasta vaan näyttää kuitenkin tulevan tämän hetken kiinnostavinta kotimaista musiikkia. Mielessäni on kolme esimerkkiä (eikös se ollut jo retoriikan opettajien mukaan sopiva määrä?).
Plutonium 74 ammentaa reggaesta, mutta on muokkautunut omintakeiseksi psykedelian, funkin ja muiden lajien tyylisekoitukseksi. Tulos ei ole aina täydellinen, mutta ainakin touhussa on omaperäisyyttä. Raappana teki toistaiseksi parhaan pitkäsoitollisen suomireggaeta. Kyse on genrelevystä, mutta siinä on vahva kotimaisuuden leima. Asa – jonka uuden ”Loppuasukas” -levyn kansi on kuvassa – puolestaan ponnistaa rapista ja hiphopista, mutta on sekoittanut edelleen räpaytyksinä eteneviin punavihreisiin maailmanlopun vokaaleihin Balkanin alueen mustalaismusiikkia sekä sämpleinä että itse soitettuna. Kusturican leffoista ja siis Goran Bregovicista se asamasakin on diggaillut, mutta myös Beirut ja Manu Chao kuuluvat musiikissa. Mistä löytyisi kotimainen bändi, joka olisi kuunnellut nuoruutensa ”rätväkkää kitararokkia” ja tekisi 2000-luvulla jotain yhtä idearikasta musiikkia kuin edellä mainitut?
Vastaväitteitä?
4 kommenttia:
Joo, naureskelinkin kun löysin vanhoista päiväkirjamerkinnöistä huomion, että YUP olisi ollut jotenkin vaikea bändi. Nykyään Jarkko Martikainen edustaa - minulle - samaa kuin Pauli Hanhiniemi aiemmin, yliarvostettua, mukasyvällistä pöhömeininkiä.
Mutta en oikein osta väitettä, että Räkärodeo-meininki olisi ollut suomalaisen rokin valtavirtaa missään vaiheessa. Kyllä joku helkkarin Suurlähettiläät oli isompi nimi 90-luvulla kuin kukaan mainitsemistasi (ja varmasti myös isompi nimi kuin esim. Flaming Sideburns myöhemmin; siinä vaiheessa tietysti musiikkiskene lävähti aika pahasti käsiin). Tai Don Huonot - joka nyt tietty oli kitarabändi, mutta ei ihan Räkärodeo-kamaa.
Sen muistan, että Sweetheart oli hetken ajan yksi maailman parhaita bändejä. "Movingia" toivoin joskus keikalla YO-talolla ja sainkin ikuiseksi onnekseni. Pitäisi varmaan taas kuunnella sitä levyä taas...
Tai Ultra Bra.
Sori, luin tekstin huolimattomasti - puhuithan nimenomaan indiestä. (Mutta en siltikään hahmota, että räkärodeokama olisi ollut Suomi-indien johtava laji. Ehkä se johtuu siitä, etten hahmota YUP:ta tai CMX:ää räkärodeobändeiksi.)
90-luvulla Smurffit taisivat olla myydyimpiä kotimaisia pitkäsoittoja, joten ei räkiskama ollut myyvää. Pikemminkin sitä löytyi divareista liki laatikoittain (promokappaleet) ja seuraavaksi alennusmyynnistä. Oikeastaan vain cmx, yup ja ehkä pirkkojen muutamat levyt myivät jotain, mutta esim. cmx:n maine ylitti reilusti myyntiluvut.
Suomi-indien johtava laji on vähän hankala ja hämärä aihe. Sanoisin kuitenkin Räkärodeon koonneen indieharrastajat kokoon paremmin kuin mikään muu yksittäisen median ohjelma, tapahtuma tms. Kyllä Miettinen soitti artisteja hyvin laajalta skaalalta, vaikka hänen oma makunsa tuntui olevan tuossa ohjelmassa kohtuullisen suppea (esim. ei brittipoppia - sitä soittivat riittävästi muut radio dj:t, mutta jos muistat vkonloppuöiden Yölätti-ohjelman niin siinä Miettisen tyylivalikoima oli huikean laaja).
Räkärodeon radiojinglessä Valse Tristen äijät sanoivat jotain tähän tyyliin: "Minä olen Miettinen ja soitan sikstinainaissia koko illan." Pidin sitä hauskana irvailuna Miettisen musamaulle. Vitsin toinen puoli on tietysti siinä, ettei Miettinen voinut soittaa 69 eyesiä ohjelmassa, koska yhtye julkaisi levyjänsä Miettisen lafkalle. Vitsin kolmas puoli (ööh, miten tämä nyt menee...) on taas siinä, että kertojien erilainen musiikkimaku ei estä heitä olemasta aktiivikuuntelijoita.
Lähetä kommentti