Albert Camus’n (1913–1960) tuotannossa kaivataan merkitystä, jonka jumala takaisi. Vaikka Camus esitti, että absurdismi ei kaipaa jumalaa, koko asenteen lähtökohtana on merkityksettömyyden tuottama hankala ja ristiriitainen tunne.Eksistentialistiksi luokiteltu kirjailija ja toimittaja päätyy kuitenkin hyväksymään elämän absurdiuden, jumalattoman maailmankaikkeuden välinpitämättömyyden. Absurdi onkin mieletöntä tarkoituksen ja merkityksen etsintää tarkoituksettomassa ja merkityksettömässä maailmassa.
Tavallaan ateismi on absurdismille ja yleisemmin eksistentialismille välttämätöntä. Jumalan olemassaolo rajoittaisi ihmisen vapautta. Ristipaine syntyykin tilanteesta, jossa ateismi on olennainen, mutta ei helposti hyväksyttävissä oleva asia.
Jos yritetään hahmottaa uusateismin erityistä luonnetta, sitä voidaan verrata Camus’n ateistiseen absurdismiin juuri Merkityksen ongelman kautta. Camus’n tuotantoa ja uusateismia on mielekästä verrata siksi, että ne muodostavat melkeinpä peilikuvan – Camus valittaa kaiken merkityksettömyyttä ja uusateistit rakentavat uusia merkityksellisiä narratiiveja. Camus’lle ateismia ei ole helppo hyväksyä, kun taas uusateismissa jumalattomuus on lähinnä siunauksellista. Silti molempia kantoja sävyttää tunne siitä, että maailmassa tai maailmalla pitäisi olla jokin Merkitys.
Teoksessaan Putoaminen Camus rinnastaa uskonnon ja syyllisyyden tunteen. Hän esittää, ettei syyllisyyden syntymiseen ja tuomitsemiseen tarvita jumalaa – toiset ihmiset riittävät:
”Jokainen ihminen todistaa kaikkien muiden syyllisyyttä, se on minun uskoni – ja toivoni.
Uskonnot joutuvat harhateille, sanon minä, niin pian kuin ryhtyvät julistamaan moraalia ja jakelemaan käskyjä. Ei syyllisyyden syntymiseen ja rankaisemiseen tarvita Jumalaa. Sen asian hoitavat lähimmäisemme omalla suosiollisella avullamme. Puhuitte viimeisestä tuomiosta. Sallikaa minun sille kunnioittavasti nauraa. Odotan sitä säikkymättä, sillä olen kokenut pahempaakin, nimittäin ihmisten tuomion. He eivät ota huomioon lieventäviä asianhaaroja, hyvä aikomuskin luetaan rikokseksi. Olette kai kuullut puhuttavan sylkykopista, jonka muuan kansa äskettäin keksi näyttääkseen toteen, että se oli maailman suurin? Se on sementistä valettu komero, jossa vanki mahtuu seisomaan, mutta ei liikkumaan. Tukeva ovi, joka sulkee hänet tähän koteloon, ulottuu leuan tasalle. Hänestä on siis vain kasvot näkyvissä ja jokainen ohi kulkeva vartija roiskauttaa niihin pitkän syljen. Selliinsä kiilattu vanki ei pääse pyyhkimään kasvojaan, mutta silmät hänen on lupa sulkea. Niin, rakas ystävä, se on ihmisten keksintö. Eivät he ole tarvinneet Jumalaa tämän pienen mestariteoksen aikaansaamiseen.
Mitäkö siitä sitten? Sitä että ainoa hyöty mikä Jumalasta olisi, olisi se, että hän takaisi meille viattomuuden, ja minä näkisinkin uskonnossa lähinnä suuren pesulan, mikä sen muuten kerran maailmassa on jonkin aikaa ollutkin, kolme vuotta tarkemmin sanoen, eikä sitä silloin sanottu uskonnoksi. Sitten saippua loppui ja nyttemmin me kuljemme räkänokkina ja yritämme niistää toinen toistamme. Kaikki me olemme samoja hunsvotteja, kaikki rangaistuja – sen kuin syljemme toisiamme päin naamaa, ja hei vaan piinakoppiin! Siitä vain on kysymys, kuka ensinnä ennättää sylkemään. Uskon teille suuren salaisuuden. Älkää jääkö odottamaan tuomiopäivää. Se on joka päivä.” (Albert Camus, Putoaminen. (Helsinki: Otava, 1995)120–121)
Nykypäivän uusateismi on toisenlaista kuin Camus’n ateismi.
Ensiksi, Camus’n ateismista puuttuu sankarillisuus, ellei sellaiseksi lasketa paikoin ahdistunutta ja toisaalta lakonista merkityksettömyyden sietämistä. Sitä, mikä kiteytyy edellisessä lainauksessa ja Sivullisen Mersault’ssa, kun hänellä ei armahdusanomuksen käsittelyn aikana ole kiinnostusta tuhlata aikaansa papin välittämään jumalan apuun. Camus’n ateismissa ei ole ilman jumalaa kulkevan ihmisen moraalisuuden ylistystä eikä jumalattoman elämän ylevöittämistä. Uusateismille on puolestaan ominaista vakuuttelu, että moraali on mahdollista ilman uskontoa tai jopa vahvemmin niin, että moraali on mahdollinen vain ilman uskontoa.
Toiseksi, Camus’n ateismista puuttuu poleemisuus. Se saattoi olla aikanaan poleemista, mutta ainakaan siinä ei ole uusateismin militanttisuutta. Uusateismille on tyypillistä jatkuva uskomuksiin kohdistuva piikittely. Camus tuntuu pikemminkin sanovan: ”Antakaa minun olla rauhassa.”
Kolmanneksi, Camus’n maailmassa Merkitys on peruuttamattomasti kadonnut eikä sitä eksplisiittisesti kaivata. Kaiken yhteen kokoavan ylihistoriallisen toimijan tai ajatusrakennelman perään haikaillaan kuitenkin sikäli, että tunne kattavan viitekehyksen puuttumisesta on voimakas.
Uusateismi haikailee edelleen Merkityksen perään. Tuo merkitys ei kuitenkaan ole jumalan takaama eikä sen puute ole jumalan jättämän tyhjiön aiheuttaman ahdistuksen läpäisemää. Kuitenkin uusateistien ajattelussa rakentuu ainakin kaksi merkityksen luovaa narratiivia, jotka ovat käytännössä lähes erottamattomia. Ensimmäinen on narratiivi Järjen valosta. Sam Harrisin ”The End of Faith” on hyvä esimerkki Järjen ja irrationaalisen uskon vastakkainasettelusta, jossa edellinen idealisoidaan ja jälkimmäinen demonisoidaan. Historia on liikettä kohti Järkeä. Toinen on narratiivi evoluution kauneudesta, mikä sopii paremmin Richard Dawkinsiin ja Daniel Dennettiin. Evoluution kauneus kokoaa jumalan kuoleman mukana hajonneen merkityksen.
Merkityksen ongelma kehystää uusateistien ja Camus’n ajattelua. Nykypäivän kulttuuriteoreettinen ajattelu on kuitenkin hyvin erilaista.
Camus kuului eri sukupolveen kuin 1900-luvun loppupuolen kulttuuriteorian kehittelijät. Kulttuuriteoreettinen keskustelu sekä representaation kriisistä (siis representaatioiden todenmukaisuuden ongelmallistamisesta) että merkityksen diskursiivisesta tuottamisesta (eikä Merkityksestä) olisi kummallista kuultavaa Camus’lle. Sitä se on myös uusateisteille. Esimerkiksi Richard Dawkins kutsuu ranskalaista strukturalismin jälkeistä kulttuuriteoriaa termillä ”francophonyism”.
Tim Murphy on todennut kirjassaan ”Representing Religion”, että nykyinen kulttuuriteoria on ajattelua jumalan kuoleman jälkeen vailla tunnetta sen poissaolosta. Suhde jumalaan ei muodosta ongelmakentässä kiinnostavaa kysymystä eikä myöskään suhde sen poissaoloon tai sen jättämään tyhjyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti