Olen joskus miettinyt omaa musiikkimakuani. Tuttuni tietävät, että mielestäni Pixies on maailman paras bändi ja yhtyeen keulahahmo Frank Blackin paljon parjattu sooloura on täynnä helmiä. Toiset taas tietävät, että ennen Pixiesiä, ylä-asteella ja lukion alussa, kuuntelin paljon 1950-lukuista rock’n’rollia ja rockabillya, millä tahansa vuosikymmenellä tehtyä. En ollut kovin kiinnostunut Elviksestä, vaan pikemminkin räävittömästä autotallirokista, johon yhdistetyn junakompin kuullessani olin innoissani. Olen usein pitänyt näitä erillisinä vaiheina, johon Cramps tarjoaa sillan, mutta olen löytänyt ainakin jotain yhdistävää.Hollannin television haastattelussa Doolittlen ilmestymisen aikoihin Pixiesin laulaja Frank Black (Black Francis) kertoo musiikin tekemisestä. Hän painottaa matemaattista rakennetta. Ensiksi tehdään rakenne ja sitten lopuksi sanat. Kun tekijänä on sama ihminen, ne sopivat jotenkin yhteen. Sen sijaan moni lähtee liikkeelle aiheesta. Tällöin on paljon sanoja ja lauseita, jotka tulisi sisällyttää sävellykseen. Lopputuloksena on usein vähemmän kiinnostavaa musiikkia.
Tältä pohjalta hän hehkuttaa kappaleita, joissa on lyyristä nonsenseä, esimerkkeinä Little Richardin Tutti frutti (whop-a-ba-lu-ba-ba-whap-bam-boom) ja 1960-luvun surfklassikko, Trashmenin Surfin’ Bird (papa-o-mow-mow-papa-o-mow-a-mow).
Pixiesin ”Purple Tapen” – nauhan, josta sittemmin koottiin ensialbumi C’mon Pilgrim ja myös osia myöhempiin albumeihin – äänittänyt Paul Kolderie muistelee kysyneensä, mitä kappaleen ”Ed Is Dead” sanat oikein tarkoittavat.
Frank kertoo jälkeenjääneestä tytöstä, jolla oli pyörän sarviin kiinnitetty transistoriradio. Kolderie toteaa: ”Okei, siksi siinä on sanat kuten ’With music on her bars’”, ja jatkaa: ”Okei, ymmärrän sen, mutta mitä tekemistä sillä on sen kanssa, että Ed on kuollut?” Frank vastaa: ”No, ei mitään. Pidän vain siitä, miltä se kuulostaa.”
Vastaus on suunnilleen sama kuin Motown-guru Phil Spectorin, jolta kysyttiin televisiohaastattelussa, mitä ”ra-do-run-run-run-ra-do-run-run” merkitsee. Phil vastasi: ”Ei ole mitään väliä mitä se merkitsee niin kauan kuin voit tuntea sen.”
Sanottu ei silti tarkoita, etten pitäisi novellimaisista lyriikoista. Eikä se tarkoita, ettei Pixiesillä olisi myös upeaa ja merkityksellistä lyriikkaa, mutta hienoudet perustuvat useammin muutamiin lauseisiin kuin koherenttiin narratiiviin. Ja 1950-luvun rockissa kaikki nonsense tarkoitti lopultakin seksiä.
Encore: Pixiesin Surfer Rosan sinkkuraita Giganticin lyriikoista on seuraava tarina. Sävellys oli valmis. Frank sanoi Kimille lyriikoista: ”Öh, Kim, miksi sinä et yrittäisi. Tiedän vain, että haluan kutsua sitä nimellä Gigantic.” Kim makusteli asiaa miehensä John Murphyn kanssa. Se voisi olla suuri ostoskeskus. The mall, the mall, let’s have a ball… Sitten Kim innostui eräästä Sissy Spacek -elokuvasta ja sovelsi sitä. Ostoskeskuksesta tuli Hey Paul. Kappale ei kerro Kimin tuolloisen aviomiehen peniksen koosta, vaikka The Get Up Kidsin kitaristi Jim Suptic niin toivoikin.
Toinen encore: Trompe le Monden kappaleista ne, jotka eivät olleet jo Purple Tapella, tehtiin studiossa. Lyriikat kirjoitettiin viime hetkellä. Biisi ”Space (I Believe in)” alkaa seuraavasti: ”We needed something to move and fill up the space / we needed something this always is just the case /jefrey with one f jeffery took up his place / sat on a carpet and with tablas in hand took up the chase / jefrey with one f jefrey”. Kyse on levyllä soittaneen Eric Drew Feldmanin veljestä, joka esitteli itsensä aina Jefreyksi yhdellä äffällä ja joka vieraillessaan studiossa hämmästytti Frankin musikaalisella taituruudellaan. Ei paljonkaan tekemistä avaruuden kanssa.
Kolmas encore: Gigantic -singlen kannessa on yhdellä puolella vauva (kuvassa – oikeasti se nauraa ja syö leipää) ja toisella käsine. Vauva viittaa kappaleeseen River Euphrates. Kun taiteilija Simon Larbalestierilta kysyttiin, mitä hemmettiä se hanska siinä tekee, hän vastasi: ”No, ne lyriikat… Gigantic, a big, big glove…” Hah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti