The
Who ei ole ennestään tuntematon yhtye, mutta en ole myöskään kuunnellut kaikkia
levyjä läpi. Kun selvitin studiolevyjen määrän, totesin, että tässä olisi maltillisen kokoinen savotta edessä. Ei mikään loputon tehtävä. Ei muuta kuin
kuunteluhommiin.
Jo
lapsena opin, että ”My Generation” on klassikkobiisi ja Nyrok Cityn sivuilta
jäi mieleen Mauri Kunnaksen karikatyyrit erityisesti rumpali Keith Moonista ja
kitaristi Pete Townshendistä. Ennen Turkuun muuttoa en kuitenkaan kuunnellut
yhtyettä kovinkaan paljon. Turun kirjastossa on yhtyeeltä neljän cd:n boksi,
jonka kannoin kotikuunteluun joskus syksyllä 1994 tai 1995. Siitä ei jäänyt
paljon muuta mieleen kuin ”So sad about
us”, sillä The Breedersin tekemä versio oli itselleni tuttu. The Who Sell Out -levyn lainasin
kirjastosta varmaan sen klassikkokannen vuoksi. Siitä nauhoitin pari biisiä
c-kasetille. Varsinainen herätys oli kuitenkin Humalistonkadun Aabiskukko ja
levylautasesta löytynyt bändin kokoelmavinyyli Meaty, Beaty, Big and Bouncy (1971) hintaan 21mk (eli 3,5 euroa). Tällöin
elettiin jo vuotta 1997. Olin nauhoittanut sen aikaisemmin c-kasetille, ja
pitänyt siitä kovasti, mutta klassikoiden kuuntelu vinyyliltä teki minusta
diggarin. Olihan mukana myös Teenage Fanclubin mieleen tuova, sanoituksiltaan
epäkorrekti pophelmi ”Pictures of Lily”, joka ei päätynyt millekään The Whon
studiolevylle. Myöhemmin olen ostellut edulliseen hintaan muitakin albumeita.
My Generation (1965) on klassikkolevy,
jota en ollut aikaisemmin kuullut kokonaan. Kohokohtia ovat tietenkin ”My
generation” ja ”Kids are allright”. Myös ”A Legal matter” kuuluu parhaimmistoon.
Itselleni ennestään tuntematon on lievästi tekopirteä hyvän mielen popralli
”It’s not true”. ”The Good’s gone” on toimiva, hieman Nuggets-henkinen
sixties-styge, kuten myös sen a-puolena singlenä lohkaistu ”La-la-la-lies”. Ajalleen
tyypillinen blueskoveri, Bo Diddleyn ”I’m a man”, on jokseenkin tarpeeton,
vaikka ei todellakaan huonoin versio. Jokseenkin outoa nykynäkökulmasta on se,
että levyllä on kaksi melkoisen turhaa James Brown -lainaa, ”I don’t mind” ja
”Please, please, please”. Keith Moonin rummutus herättää huomion läpi levyn,
jopa ilman päätösraitaa ”The Ox”, jossa Moon kannuttelee reippaasti
pianomelodian taustalla. Mainitaan nyt vielä se, että ”Much too much” on hieno
popkappale ja levyn avaava ”Out in the street” vain keskinkertainen, niin on
nimetty kaikki biisit. Levy on ehkä enemmän aikansa musiikkia kuin sitä
ajatonta voimakitaraa, josta The Who tultiin tuntemaan ja muistamaan. Tasoltaan
levy on klassikko. Hieno albumi. Kai tämäkin pitäisi hankkia omaan hyllyyn.
A Quick One (1966) tarttui matkaan
eräästä saksalaisesta levykaupasta kolmella eurolla vuonna 2013. Sieltä löytyy muun
muassa The Breedersin koveroima ”So sad about us” sekä singlejulkaisu, basisti
John Entwistlen säveltämä hevihemmojen suosikki ”Boris the Spider”. Keith
Moonin sävellys, Beatlesia jokseenkin jäljittelevä ”I Need you” on myös
onnistunut. Tälle levylle Townsend kirjoitti vain osan lauluista, sillä yhtye
sopi, että kaikki osallistuvat säveltämiseen. Brittijulkaisun ainoa kover on
Martha and the Vandellasin soul-klassikko ”Heat Wave”, jonka tilalle tuli
jenkkipainokseen ”Happy Jack”. Minun painoksessani on edellinen. Levyn päättää yli
yhdeksänminuuttinen ”A Quick one, while he’s away”, jonka kuusi osaa enteilevät
yhtyeen myöhempiä rock-oopperoita. Tämäkin on hyvä levy. Siitä puuttuu debyytin
soulit ja bluesit, mutta rosoista poppia sillä on sitäkin enemmän. Cd-bonuksena
löytyy kymmenen biisiä, jotka ovat albumin ajan singleiltä ja ep-levyiltä.
The Who Sell Out (1967) tuli siis
nauhoitettua osittain c-kasetille parikymmentä vuotta sitten. Cd-formaatissa
ostin sen neljällä ja puolella eurolla saksalaisesta levykaupasta vuonna 2013. Levyyn
voi suhtautua ainakin kahdella tavalla: keskittyä biiseihin tai pohtia sen
merkitystä taideteoksena. Edellisellä tavalla mennään niin, että laulaja Roger
Daltreyn säveltämä ”I Can see for miles” on klassikko, ”Mary Ann with the shaky
hand” on kaunis popkappale. Myös ”Silas stingy”, ”Armenia city in the sky”,
”Can’t reach you” ja ”Tattoo” ovat viehättäviä, vaikka ei niistä aivan
kirkkaimpia The Who -klassikkoja saa (joskin eräs Esquiren toimittajia piti
”Tattoota” Townshendin parhaana sävellyksenä). Jälkimmäisellä tavalla albumi on
merkittävä poptaiteellinen kommentaari kaupallisuuteen ja tavaroituneeseen kulutuskulttuuriin.
”Mainokset” biisien välissä (ja kannessa) tekevät kuuntelusta vähän raskasta,
mutta ne myös vahventavat konseptialbumillisuutta. Yksi tulkinta on, että ne
tekevät albumin kuuntelusta kaupallisen radion äänivirtaa muistuttavan teoksen.
Yhtyeeltä puuttuu se vanhan iloisen Englannin nostalgia, josta esimerkiksi The
Kinks teki yhden valttinsa, joskin satiirin keinoin. Cd-painoksessani on
kymmenen bonusta.
Tommy (1969) on konseptialbumina ja
”rock-oopperana” ymmärrettävä jatko A
Quick Onen lopulle ja Sell Outille.
Se kertoo tarinan kuuromykkäsokeasta kundista, joka on aika veijari
flipperissä. Voidaan hyvin kirjoittaa esseitä teoksen merkityksestä, mutta itselleni
se edustaa musiikillisesti yhtyeen keskinkertaista osastoa. Onhan siellä
joitakin asiallisia hetkiä, mutta omalle best of -koosteelleni tuskin tulisi
yksikään albumin biisi, ellei sitten ”Pinball wizard” tai ”Go to the mirror!”. Tällä
en tarkoita, että kokonaisuus olisi huono, vaan sitä, ettei sen ansiot perustu
yksittäisiin kappaleisiin. Kunnianhimoinen, mutta ei mestariteos.
Who’s Next (1971) astui asuntooni vuonna
2010 kahdella punnalla. Sen tunnetuimpiin raitoihin kuuluvat CSI Miamin
tunnusmusiikkina soiva, albumin päättävä ”Won’t get fooled again”, esimerkiksi
Limp Bizkitin koveroima ”Behind blue eyes” ja avausraita, CSI NY:n tunnarina
pyörivä ”Baba O’Riley”. Nämä olivat myös singlejulkaisuja. Alkujaan
tarkoituksena oli tehdä rock-ooppera Lifehouse,
mutta projekti kaatui ja hautautui. Onhan tämä ehdoton klassikko. Ilman tätä
myöhempi hard rock olisi kuulostanut toisenlaiselta. Syntikoiden käyttökin on
omanlaista. Se on yhtyeen selkeästi linjakkain albumi (ainakin tähänastisista).
Se oli myös arvostelu- ja myyntimenestys. Henkilökohtaisesti tämä ei kuitenkaan
ole tärkeintä The Who:ta. Albumi on tunneskaalaltaan hyvin köyhä, ainakin
tällaisen indiepopparin näkökulmasta. Tulee mieleen Queen – monien suosikki
mutta yhtye on jättänyt minut kylmäksi – paitsi ettei Queen koskaan tehnyt näin
hyvää levyä. Cd-painoksessani on seitsemän bonusta. Siellä on muiden muassa
”Pure and easy”, jonka melodinen powerpop on selkeä irtiotto albumin
äänimaisemaan.
Quadrophenia (1973) on se albumi, jonka
pohjalta tehtiin mod-leffa vuonna 1979. Skootterilla pärräävät teinit kinaavat
rokkareiden kanssa, ja lopuksi päähenkilö harkitsee ajavansa skootterinsa
kalliolta alas, kun huomaa, että Stingin näyttelemä mod-jengin pomo onkin
työelämässään hotellin bellboy. Teininä leffa oli aivan vaikuttava. Itse levyä
en ole muistaakseni koskaan kuunnellut, ennen kuin nyt. Biisit ovat silti
osittain, jopa enimmäkseen, tuttuja. Tämä on hieman parempi kokonaisuus kuin Tommy, mutta on sanottava, ettei nämä
”rock-oopperat” ole minua varten. Suhtaudun myötämielisesti konseptialbumeihin,
mutta The Who tekee parempaa jälkeä tavallisilla studiolevyillään ja
singleillään. Yksittäisistä biiseistä oma suosikkini on yli
kahdeksanminuuttinen ”Doctor Jimmy”. Sanomattakin on selvää, että Quadrophenia menestyy hyvin kaiken
maailman albumilistauksissa.
Who by Numbers
(1975) ilmestyi aikana, jolloin yhtye oli sen verran suosittu, että mikä
tahansa tuotos olisi noussut listoille. Se on tasapaksua voimapoppia, josta
puuttuu se herkkyys, jota yhtyeellä parhaimmillaan oli. Levy ei ole huono,
mutta on vaikea nostaa siitä esiin mitään kovin merkittäviä raitoja. Vaikkapa
yksi suosikeistani, soulahtavasti alkava ja melodiseksi rokiksi muuttuva ”How
many friends”, ei ole aivan timanttisinta yhtyeen tuotantoa. Avausraita ”Slip
kid” on hauskan pontevaa jytää, mutta ei sen enempää. ”Squeeze box” ottaa
askeleen amerikkalaisen stadionkantrin suuntaan. Kaikki raidat ovat Townshendin
kirjoittamia, mutta tähän aikaan miehellä oli vaikeuksia saada biisejä
rustattua. Kolmenkympin kriisi voi olla vakava juttu.
Who Are You
(1978) menestyi edeltäjäänsä paremmin. Yhtyeen tarinan kannalta olennaisempaa
oli, että alkoholisoitunut rumpali Keith Moon kuoli 20 päivää julkaisun jälkeen
lääkkeiden yliannostukseen. Bändin musiikin kannalta huomionarvoista on
syntetisaattoreiden huoleton käyttö. Sisältö on kaksijakoinen. Yhtäältä yhtyeen
perusmenoa on kiva kuunnella. Daltreyn laulu toimii ja stadionin kokoinen
voimarokki ryskyttää tuttuun tyyliin. Toisaalta levy kuulostaa väsyneeltä ja
toisteiselta vailla todellisia täysosumia. Se tehtiin punkin ja progen aikana,
ja jos pitäisi valita, niin ottaisin kumman tahansa ennen tämän ajan The Whota.
Tai sanotaan niin, että keskinkertainen punk tai hyvä proge ennen Who Are You -levyä. Jos Who’s Next on tyylilajinsa mestariteos,
tämä albumi on vain keskitasoinen jäljittelijä. Kummallista kyllä, pidän
basisti John Entwistlen säveltämästä ja laulamasta letkeästä syntsamausteisesta
kappaleesta ”905”. Myöskään ”Sister disco” ei ole hassumpi sävellys, joskin
siinä syntetisaattorit ottavat vallan, ja ”Trick of the light” on tasalaatuisen
toimiva biisi. Levy ylivoimaisesti tunnetuin raita on huhuilu ”Who are you”,
jonka yhtyettä tuntemattomat tietävät CSI:stä.
Face Dances
(1981) nousi listoilla korkealle, mutta sai huonot arviot. Keith Moonin kuoltua
rumpuihin tuli Kenney Jones. Levyn avaa hieno popraita kasarihenkinen ”You
better you bet”. Taso alkaa kuitenkin vaihdella, joten mieluiten kuvaan albumia
sanoilla epätasainen ja kasariviritteinen.
It’s Hard (1982)
jäi The Whon aktiiviuran viimeiseksi albumiksi. Se sai vaihtelevan vastaanoton.
Hyvin tunnelmia kuvastaa kontrasti Rolling Stone -lehden viiden tähden arvion
ja laulaja Roger Daltreyn myöhemmän kommentin välillä. Vuonna 1994 Daltrey
totesi, ettei koko levyä olisi pitänyt julkaista. Näitä tietoja vasten It’s Hardin luulisi olevan kiinnostava,
ehkä myös kontroversiaalinen levy. Näin ei kuitenkaan ole. Se on laadullisesti
tasaisesti alle keskitason. Se ei ole läpeensä kasarilevy, joskin ”Eminence
front” on sitä tyylipuhtaasti. Iso osa biiseistä on yhtyeelle tyypillistä
voimarokkia, mutta joukosta erottuu melodinen, kasarilta tuoksuva pop-balladi
”Why did I fall for that”.
Endless Wire
(2006) ilmestyi 24 vuoden tauon jälkeen. Se myi kohtuullisen hyvin ja sai
verrattain positiivista palautetta kriitikoilta. Kyse on kaikkia yhtyeen
aikaisempia teoksia selvemmin Daltreyn ja Townshendin yhteistyö, jossa muut
muusikot ovat vain apulaisia. Muistan kyllä albumin ilmestymisen, ja
Englannissa asuessani levyä löytyi tarjouksesta kaikista suurista
levykaupoista. Hinta ei ollut niin alhainen, että olisin ostanut sen ennen kuin
omistin riittävästi yhtyeen varhaisempia levyjä. Siksi en myöskään kuunnellut
sitä. Menetinkö mitään? En kovin paljon. Albumi on aivan kelvollista ikämiesten
turvallista musaa, ja on mukaan saatu pari ihan mukiinmenevää biisiäkin
(vaikkapa ”It’s not enough”). Kaikesta huokuu toki se, ettei levy ole
merkittävä kuin muistona suuresta yhtyeestä.
Bonus:
Live at Leeds (1970) on yksi maailman
arvostetuimmista livelevyistä. Omassa rankingissani on ainakin yksi teos, joka
menee sen edelle – Ramonesin vuonna 1977 äänitetty ja 1979 julkaistu It’s Alive – mutta se ei vie mitään pois
The Whon teokselta. Okei, levyllä ei ole sitä poppaavaa The Whota, vaan
rokkaavaa ja jammailevaa, jopa vanhahtavaa. Sen avaa Mose Allison -laina ”Young
man blues” ja sitä seuraa ”Substitute”. Upeiden raitojen jälkeen jaksaa
kuunnella niinkin standardoitua rokkia kuin ”Summertime blues” ja ”Shaking all
over”. Sitten tulee ”My generation”, jonka lähes 15-minuuttiseen raitaan on
upotettu muitakin biisejä. Lopuksi tulee hieno ”Magic bus”. Ostin omani saksalaisesta
levykaupasta kolmella eurolla vuonna 2012, mutta muistan kuunnelleeni levyä
aktiivisesti asuessani Leedsissä, ainakin polkiessani kuntopyörää. Levy äänitettiin
Leedsin yliopiston Refectoryssä, jossa ovat keikkailleet niin sanotusti kaikki
Rollareista the Clashiin. Minulle Refectory oli arkinen lounaspaikka
työskennellessäni Leedsin yliopistossa. Sen seiniä koristivat listat
aikaisemmista keikoista, ajalta, jolloin se oli kaupungin suurin. Itse kävin
katsomassa siellä Grindermanin. Keikkoja siellä järjestetään edelleen, mutta
entistä harvemmin, sillä kaupungissa on sopivampia paikkoja. Itselleni Live at Leeds ja koko paikan historia
sävyttivät myönteisellä tavalla arkista lounastelua opiskelijaruokalassa.
Voi
olla, että itseäni eniten miellyttävät yhtyeen tuotokset ovat muidenkin
mielestä onnistuneita, mutta suosikkilistani on selvästi kapeampi kuin bändistä
enemmän pitävillä. Edelleen paras tapa tutustua yhtyeeseen on Meaty… -kokoelma. Kolme ensimmäistä ovat hienoja teoksia ja
yhtyeen voimapopista ja ylipäätään hard rockista kiinnostuneille Who’s Next on taatusti hyvä paketti. Live at Leeds on mainio livelevy, mutta
se ei anna ihan koko kuvaa yhtyeestä. On ehkä kummallista, että (mielestäni)
yhtyeen paras biisi, ”Pictures of Lily”, ei löydy studioalbumeilta. Ehkä se havainnollistaa,
miten samanaikaisesti pidän yhtyeestä kovasti mutta jään kylmäksi joidenkin
jopa klassikon asemaan nousseiden albumien kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti