Kirjakaupasta
tarttui vitosella matkaan Teppo Vapauden kirjoittama Herra Ylpön sydän (2012). En välitä kommentoida kirjaa sen
kummemmin, mutta se innoitti muistelemaan ja myös pohtimaan, mitä kaikkea Maj Karman
Kauniit Kuvat (aivan aluksi Maij’ karman kauniit kuvat ja sittemmin Maj Karma)
on levyttänyt. Samaan putkeen kuuntelin yhtyeen laulaja Herra Ylpön soololevyt.
Mahdollisesti
ensimmäinen kosketukseni yhtyeeseen on vuoden 1997 Iskelmä-ep:n nimikappale, joka löytyy Sue-lehden mukana tulleelta Sue 2 -kokoelma-albumilta. Se ei ole
täydellinen kappale, mutta yhtye erottui levyltä edukseen ja meni mielessäni
kategoriaan ”kehityskelpoinen”.
Kaukana puhelimista (1996) julkaistiin nimellä
Maij’ Karman Kauniit Kuvat. Levy on harvinaisuus, jota yhtye ei levy-yhtiön
toiveista huolimatta halunnut julkaista uudelleen. Osa siitä löytyy vaikkapa
YouTubesta, josta voi todistaa parin biisin verran, millaisesta nuorten miesten
innostuneesta raakileesta on kyse. Ehkä keskeisin biisi on ”Don Säilän
hyväksyntä”, jota hyödynnettiin myöhempään ”Sodankylä” hittiin. ”Paskan ote”
löysi liveversiona tiensä ”Katutyttöjen laulu” -singlelle vuoden 2003 Metallisydän-albumin aikoihin.
Kaakao (1998) tuli tutuksi pian
ilmestyttyään. Lainasin sen kirjastosta ja nauhoitin c-kasetille kolme biisiä,
jotka edelleen tuntuvat levyn parhailta. Nämä ovat ”Buster Keaton”, ”Ovisilmä”
ja ”Hullu huutaja”. Buster on maltillisesti tehty biisi, jossa ei mennä
soitannollisessa rankkuudessa yli äyräiden missään vaiheessa. Huutaja on
kokonaisuudessa hieno biisi, mutta siinä on kaksi nerokasta kohtaa: tekstissä
viittaus Anna Kuoppamäkeen toimii mainiosti tietylle sukupolvelle, mutta jää
aika epäselväksi nykynuorille; myös kitarasahaus biisin lopussa, siellä kahden
minuutin ja 15 sekunnin paikkeilla, on tehokas (ensin ilman muita soittimia ja
sitten uudestaan koko soitinarsenaalin osana). Tässä vaiheessa yhtye kirjoitti
nimensä muodossa Maj Karman Kauniit Kuvat.
Ääri (2000) on albumi, jonka päädyin
ostamaan käytettynä välittömästi sen ilmestyttyä. Ei se halpa ollut, mutta
kiinnosti. Levy ei ollut täysosuma, mutta en ollut pettynyt. Sama tunne on
edelleen päällimmäisenä. Sillä on edelleen noin kolme onnistunutta biisiä,
”Eetteripyörretango”, ”Rinta” ja levyn paras ”Best of Mozart”. Muu materiaali
on keskitasoa, ei suinkaan kelvotonta, ja ”Ääretön” on ihan onnistunut
yhdeksänminuuttinen vähitellen kasvava päätös levylle. Teos ei ole suomiheviä,
vaikka onkin rankkaa. Se on omaperäistä, semiälykästä ja raskasta musiikkia,
jossa kuuluu vaikuttimina indiebändit. Edelleen yhtye jäi ”lupaavan” tasolle.
Hienoista hetkistään huolimatta Ääri
ei kunnolla lunastanut sitä potentiaalia, jota kuvittelin yhtyeessä olevan.
Rautaneito (2001) oli kiinnostava
ilmestyessään, kuten suhtautumisestani yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin voi
päätellä. Ostin sen heti, muistaakseni siksi, että olin kuullut
”Romanssi”-kappaleen radiosta. Se on edelleen mielestäni yhtyeen paras biisi.
Levyllä on muutama muukin maininnan arvoinen raita, esimerkiksi onnistunut ”Pasi
sanoo”. Vahvaan keskitasoon yltää ”Karl Benz” ja ”Bloody Valentine”.
”Taivaanvuohessakin” on hetkensä, ainakin se, kun huudetaan ”Talvi meissä!”, ja
balladimainen ”Haavat” toimii omassa lajissaan. Sen sijaan levyn avaava
”Rocktähti”, jonka tarinaa jatkettiin myöhemmillä levyillä, on aina tuntunut
vaivaannuttavalta sävellykseltä ja kömpelöltä sanoitukselta, vaikka Ylppö itse ilmeisesti
pitää sitä jotenkin nerokkaana tekstinä.
Metallisydän (2003) taisi mennä itseltäni
ohi, vaikka olin aikaisemmin seurannut yhtyettä kohtuullisen tiiviisti. Jotain
tapahtui välissä, en muista mitä. Albumilla pidän siitä, miten
keskinkertaisessa nimibiisissä kitarat muuttuvat oudoksi sahaukseksi keskellä
biisiä. Pidän ”Liskokuninkaan poika” -tyyppisistä vauhtirokeista, joissa
yhtyeen metallisuus jää viitteenomaiseksi elementiksi. Jatko-osa ”Rocktähti
muistelee” on tarpeeton biisi tarpeettomalle jatkotarinalle. Iskelmällinen
”Arpi” nousee edukseen. Teppo Vapauden kirjassa levyn tekstejä käsittelevä osio
on mielenkiintoista luettavaa, mutta sävellyksistä on vaikea poimia suuria
teoksia edes yhtyeen oman historian kontekstissa. Kuuntelen levyä Spotifysta,
jossa on remasteroitu versio. Alkuperäisen soundimaailma oli Ylpön mukaan liian
”terävä” ja siksi ”kuuntelukelvoton”. Alkuperäisen teoksen päätti levyn
parhaimmistoon kuuluva ”Satulaulu”. Spotikan versiossa on yksi ylimääräinen
biisi. En enää muista, kuulinko levyn sen ilmestyttyä. Jos kuulin, innostuin
luultavasti yhtä vähän kuin nyt. Kyse on taiteellisesti väärästä polusta, joka
antaa ymmärtää, ettei yhtye tule koskaan lunastamaan minulle sille asetettuja
odotuksia. Ostava kansa ei ollut radikaalisti eri mieltä: myynti alkoi
lupaavasti mutta tyssäsi nopeasti.
Tässä
välissä yhtye julkaisi Musta Paraati
ep:n (2004), jolla versioitiin viisi Mustan Paraatin kappaletta. Työnsä Maj
Karma tekee oikein kelvollisesti, mutta mitään uutta näkökulmaa suomigootin
eittämättömiin klassikkobiiseihin ei edes yritetä tuoda. Toki soitto on
metallisempaa kuin alkuperäisissä. Tätä ennen Ylppö oli vieraillut Paraatin
Tavastian keikalla laulamassa biisin ”Peilitalossa”, joka löytyy tältäkin
ep:ltä. Kymmenen vuotta myöhemmin Ylppö ryhtyi Mustan Paraatin laulajaksi, kun
yhtye palasi keikoille ja studioon. Provinssissa 2015 nähty keikka oli todella
vakuuttava.
Sodankylä (2004) on ensimmäinen
lyhennetyllä Maj Karma -nimellä julkaistu albumi. Levyä tehtiin hartaasti Gabi
Hakasen ja Janne Halmkronan ohjauksessa, tavoitteena tehdä kai sama, mikä
tehtiin CMX:n siirtyessä suurelle levy-yhtiölle (siis siirtymä Veljeskunnasta Aurinkoon). Ja se kuuluu levyssä. Lähinnä myönteisessä mielessä.
Teos on suorempaa, popimpaa, helpompaa, kitaraindiempää ja – kyllä – parempaa
jälkeä kuin aikaisemmin. Se myi jonkin verran edeltäjäänsä enemmän, mutta jäi
levy-yhtiön asettamista tavoitteista. Sisällön puolesta esimerkiksi nimibiisi
”Sodankylä” (uudelleen tehty ”Don Säilän hyväksyntä”) on selvää
hittimateriaalia, ja siinä osastossa poikkeuksellisen paljon itseäni
miellyttävä. Jotenkin siitä on tunnelmansa puolesta aina tullut mieleen Kauko
Röyhkän ”Vladivostok”, joka on parempi biisi mutta vähemmän tunnettu. Varsin
kelvollista materiaalia ovat muun muassa ”Pohjola”, ”Kyynel”, ”Sarvia ja
hampaita” ja huumoripala ”Turpaan vaan”, mutta nimibiisin lisäksi yksikään ei
yllä yhtyeen aivan huipulle minun top-listallani.
Ukkonen (2006) lunasti ne kaupalliset
odotukset, joita jo edeltäjälle ladottiin. Se myi kultaa. Albumilla palataan
piirun verran Ylpön huutolaulun suuntaan, mutta säilytetään edeltäjän
kaupallinen tuotantotyyli. Esimerkiksi ”Attentaatin” kaltaisia biisejä ei Sodankylällä ole. Se onkin onnistunut
hupsulla räävittömyydellään. Sitä seuraa hieno ”Rukous”, joka ei ole Karmalle
alkuunkaan tyypillinen kappale. Ehkä siksi sitä on soitellut myös Antti Tuisku
ja Jarkko Martikainen. Huutolaulu ei hämää, sillä levy on melko iskelmällinen.
Tästä hyvä esimerkki on tiukasti ja rankasti soitettu rallatus ”Luovuttanut
enkeli” (tai avausraita ”Sid ja Nancy”). Mukana on myös rocktähti-saagan
seuraava osa, yllättävänkin hauska ”Rocktähti sekoaa”, jos vertaa saagan
edellisiin osiin. Musiikkivideoksi asti päätynyt, Peter Greenawayn leffasta
nimensä saanut ”Kokki, varas, vaimo ja rakastaja” ei mielestäni yllä
keskinkertaista korkeammalle. Albumi haisee edelleen menestykselle. Yhtye oli
tullut yhdenlaiseen päätepisteeseensä, hetkellisesti yhdeksi Suomen
suurimmista.
Herra
Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta
(2008) on Ylpön ensimmäinen soololevy, joka tehtiin Maj Karman kaupallisen
menestyksen perään hakemaan lisää menestystä pop-otteella. Sen tuottajaksi tuli
Ukkosella hommaa ohjannut Illusion
Rake (Rauli Eskolin). Se myikin kultaa. Tyylillisesti se on selvästi Maj Karmaa
kaupallisempaa. Siitä puuttuvat huutolaulu ja sahaavat särökitarat, mutta koska
Ylpön ääni on niin tunnistettava, ei yhteyksiä voi olla tekemättä. Nimibiisi
”Sata vuotta” on selvä hitti, joka on myös suunniteltu hitiksi. Niin kai ovat
muutkin biisit, mutta ovat joko yhdentekeviä ja paikoin vaivaannuttavia. Esimerkkinä
jälkimmäisestä on ”Videovuokraamon tyttö”, erityisesti sen kertsi. Biisin tekstissä
on kuitenkin pari hyvää lainia ja mainio c-osa. ”Mellakka” ei ole ollenkaan
huono. Ei tätä levyä minulle ole tehty, mutta mitäpä siitä, menestys jatkui.
Maj
Karma: Salama (2009) tehtiin
hankalissa olosuhteissa. Biisintekijä-kitaristi Häiriön ja Ylpön välit olivat
kireät, aikataulu haastava ja Ylpön mukaan biisit niin koukeroisia, ettei
niihin saanut sovitettuja tekstejä saatikka laulumelodiaa. Suuri yleisö oli
samaa mieltä kuin kriitikot: ei iske salama ukkosen lailla. Levyn avaava
nimibiisi antaa kuitenkin lupauksen aivan muusta. ”Salama” on tehokas, ilmava
ja simppelisti rokkaava raita. Tämä oli kai alkujaan viime hetkillä väsätty
rokkiraita, mutta pelleilystä tuli levyn paras biisi. Sen jälkeen materiaali
mutkistuu, ja tässä erityisessä tapauksessa se ei ole hyvä asia. Sen lisäksi
suoremmista raidoista kaikki ei osu napakymppiin (”Yön pimeydessä”). Huvittava
”Viimeinen käyttöpäivä” on varsin onnistunut esimerkki siitä, miten yhtye
keikkuu paikoitellen vitsin ja ei-vitsin välillä. Albumin päättää
”Jäähyväiset”. Pitkähkö, vähitellen kasvava tunnelmapala on se, mitä yhtyeen
päätösraidoilta on tottunut odottamaan. Yleensä ne kuitenkin jättävät hieman
kylmäksi. Ehkä tämäkin, vaikka se voisi jossain tilanteessa kolahtaa todella
kovaa. Ei sentään, viimeiset kolme minuuttia ovat hienoa kuunneltavaa. Levyn
alku ja loppu kannattaa kuunnella, muu ei ole niin välttämätöntä.
Herra
Ylppö & Ihmiset: Pojat ei tanssi
(2010) syntyi Maj Karman vetäytyessä tauolle. Ja menestyihän sekin kultalevyn
verran. Taas nimibiisi on selkeää hittimateriaalia muun materiaalin ollessa
välillä vähän raskaampaa, mutkikkaampaa ja – valitettavasti –
keskinkertaisempaa. Ei siinä mitään, mutta onko kuvio jo vähän turhan
arvattava? Tässä vaiheessa myös Ylpön ääni alkaa rasittaa – liikaa Karmaa ja
Ylppöä lyhyessä ajassa. Uusi yritys. Oikeasti nimibiisiä seuraava ”Horros” on
yksinkertainen ja vetävä radioystävällinen ralli, samoin kuin ”Piraija”. Tästä
huolimatta tai juuri siksi otteeni lipsuu enkä saa itseäni innostumaan aivan
kelvollisesta albumista.
Mies ja nainen (2012) jatkaa tuttua
linjaa. Ilmaisu on uponnut jo niin syvälle uomaansa, ettei levyllä ole mitään
uutta eikä yllättävää, ellei sellaiseksi lasketa sovituksellista runsautta. Myönteisesti
ajateltuna mukana on taas iskeviä melodisia biisejä satunnaisilla raskailla
elementeillä maustettuna. ”Mustat hevoset” on se hittibiisi ja ”Ikuiset” on se
sentin verran rajumpi iskusävelmä niille, joille edellinen oli jo liian
iskelmällinen. Siihen väliin menee nimibiisi ”Mies ja nainen” sekä ”Matador”. Tekstit
ovat samaa kuin ennekin: muutamia oivalluksia ja huumoriakin. Jotenkin minulla
on vaikeuksia suhtautua Ylpön teksteihin. Niissä on kiistämättömät ansionsa, ja
Vapauden kirjan perusteella niillä on todella vahvat omakohtaiset kiinnikkeet, mutta
samalla ne tuntuvat paikoitellen pakotetuilta, toisin kuin vaikkapa Samuli
Putrolla. Useissa tapauksessa itse sävellys on sen verran keskitasoinen, etten
jaksa jäädä mutustelemaan mahdollisesti vahvaa sanoitusta. No, kaikkiaan en
osaa nimetä yhtään Ylpön tekstiä, joka koskettaisi todella, vaikka en voi olla
samalla arvostamatta häntä tekstittäjänä.
Luuranko (2013) poikkeaa aikaisemmista
Ihmisten levyistä jo siksi, että tuottajana ei ole Illusion Rake (Rauli
Eskolin) vaan Gabi Hakanen ja Teropekka Virtanen. Ennakkoon muistan siitä
lähinnä toisena singlenä julkaistun ”Lista Hämähäkkimiehen vihollisista”, joka
on hittimielessä aivan vakuuttava kappale. Ensimmäinen single oli todella
vaivaannuttava Don Huonot -pastissi ”Buu”. Avausraita ”Peloton enkeli” sen
sijaan on tuttua keskivahvaa Ylppöä, vierailijanaan Yrjänä. Muu levy on mitä
on. Ennalta arvattavaa, joskaan ei huonoa musiikkia. Kun taas kerran Ylpön
albumi päättyy rauhalliseen kappaleeseen, voi vain sanoa, että miehellä on
hieman epärealistinen kuva omasta rohkeudestaan ja uusiutumiskyvystään.
Jotenkin Ylpön tekemästä musiikista on tullut itselleni melkeinpä yhdentekevää.
On kuvaavaa, että Teppo Vapauden kirjan jälkipuoliskolla esiintyy parikin
kertaa Ylpön nupinoita siitä, etteivät kaupalliset mainosradiot soita hänen
biisejään. Ymmärrän sen rahallisen arvon, mutta taiteelliselta kannalta on
huolestuttavaa, kun artisti alkaa puhua Radio Novasta ja NRJ:stä. Tälle sopiva
kontrasti on Matti Mikkolan tokaisu Saimaa-yhtyeensä tuoreesta albumista: ”Meil on 15-minuuttinen Levoton tuhkimo
ja 12-minuuttinen Lentävä kalakukko. Minkäs verran veikkaatte niitten soivan
Radio Novalla?”
Kaikkiaan
Maj Karma on kuin heviversio Mustaa Paraatia, Pixiesiä ja ehkä CMX:ää kuunnelleista
Sielun Veljistä. Ylpön soolot ovat osin samaa, mutta niissä on vähemmän särökitaraa
ja huutolaulua ja valitettavan paljon Don Huonoja. Mies on tehnyt paljon hyvää
musiikkia, joten en halua antaa liioitellun kielteistä kuvaa, mutta ei siitä
lopulta tullutkaan itselleni tärkeää hahmoa. Vai voisiko vielä tapahtua jotain
tulevilla levyillä? Ainakin Maj Karman on huhuttu tekevän uutta musiikkia,
mutta toistaiseksi en laita ropojani likoon sen merkittävyyden puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti