Futiksessa (toiseksi) parasta on taktiikka

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne futiksesta. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen käyttäisi osaa kutistuneesta vapaa-ajastani lajin seuraamiseen. Nyt kimmokkeen antoi ottelu, jota en edes nähnyt kokonaan. Manchester City voitti vieraissa Sevillan lukemin 1-3 ja varmisti paikkansa mestareiden liigan seuraavaan vaiheeseen.

Olen aina ollut innostunut lajin taktisista oivalluksista. Vuoden 1988 EM-kisoista jäi mieleen esimerkiksi Hollannin joukkueen valopilkut, mutta niitäkin syvemmin sykähdytti Neuvostoliiton taktiset vaihdokset kilpikonnapuolustuksesta huippukorkeaan karvaukseen. Niin paljon kuin olisin toivonut Suomen pieksevän Serbian stadikalla vuonna 2007, kahden maalin tappiosta jäi mieleen aurinkoisen sään lisäksi Serbian joukkueen liikkeen kontrolloitu yhtenäisyys.

Cityn voittaessa Sevillan joukkue pelasi perinteisestä ryhmityksestään poikkeavalla tavalla. Aikaisemmin ongelmana on ollut vuotava puolustuspelaaminen, josta käy syyttäminen koko joukkuetta, ei puolustajia. Ziljonääreistä ja multitalenteista koostuvat joukkue on – lehdistön termiä lainatakseni – ollut ”naiivi” luullessaan voivansa dominoida mestareiden liigan kovia pelejä samalla tavalla kuin joukkue välillä pieksee maansa sarjan heikoimpia joukkueita laittamalla tukun hyökkääviä pelaajia kentälle.

Joukkue on tavallisesti pelannut neljällä puolustajalla, kahdella näennäisesti puolustavalla keskikenttäpelaajalla, kahdella tai kolmella hyökkäävällä keskikenttäpelaajalla ja yhdellä tai kahdella hyökkääjällä. Hyökkäyspeli on toiminut mukavasti, koko joukkueen puolustaminen ei.

Sevillaa vastaan ryhmitys oli toisenlainen.

Neljän puolustus oli muuttumaton: kaksi jykevää topparia ja laidoilla nousukykyiset puolustajat. Erityisesti vasemmalla pelannut Alexander Kolarov vietti alkupelissä enemmän aikaa Sevillan kenttäpuoliskolla kuin omallaan (ks. kuva: vasen laita numero 11).

Hyökkääjiä oli tällä kerralla vain yksi. Sekään ei ollut merkittävä muutos. Suurin uudistus koski keskikenttää.

Tavallisesti keskikentän pohjalla on pelannut Yaya Toure ja Fernandinho, molemmat ylöspäin pelaavia, joskus puolustamisen unohtavia taitureita, jotka kuitenkin pystyvät tukemaan puolustusta. Nyt sinne laitettiin lähinnä Fernando, joka on vahva puolustamisessa. Hän ei unohda itseään hyökkäyspäähän.

Fernandon yläpuolella olivat teoriassa puolustavat keskikentät Fernandinho ja Yaya Toure. Heidän yläpuolellaan, laidoilla, pelasivat Raheem Sterling ja Jesus Navas, nopeat laitalinkit, jotka kykenevät satunnaisesti tukemaan puolustusta. Näin keskikentälle muodostui puolustuskykyisempi balanssi, mutta koska Fernandinho ja Yaya Toure ovat vahvoja myös hyökkäyssuunnassa, City ei menettänyt juuri mitään hyökkäysvoimassaan vahvistaessaan keskikentän puolustusta. Mutta he näyttävät tarvitsevan Fernandon alapuolelleen, jotta puolustaminen ei jää neljän puolustajan varaan.

Uutta oli se, että hyökkääviä, vain vähän puolustusta tukevia pelaajia oli vähemmän kentällä. Siksi esimerkiksi upeasti seurassa aloittanut Kevin de Bruyne oli penkillä. Samasta syystä hyökkäykseen riitti vain yksi pelaaja. Mutta juuri näiden ratkaisujen vuoksi City sai kontrollin keskikentällä ja pystyi vyöryttämään roppakaupalla vaarallisia tilanteita.

Näkyvin muutos oli se, että Fernandinho pääsi osoittamaan kykynsä hyökkäyssuuntaan pelaamisessa, kun Fernando oli alempana puolustuksen tukena. Hänen keskimääräinen positionsa pelin alkupuolella oli erittäin korkealla. Hyökkääjä Wilfred Bonyn positio oli statistiikan mukaan vain niukasti korkeammalla (ks. kuva Bony keskellä oikealla numero 14 ja Fernandinho sen vasemmalla puolella numero 25). Fernandinho sai man of the match -tittelin, teki maalin, syötti yhden, oli toinen syöttäjä viimeisimmässä, mutta pystyi samalla tukemaan puolustusta Yaya Touren tavoin.

Cityn muoto oli siis suunnilleen 4-1-2-2-1. Se tuotti voiton ja peliesityksen, jota kommentaattorit arvioivat joukkueen vahvimmaksi eurokentillä. Harry Redknapp, jolla ei ole mitään tekemistä joukkueen kanssa, totesi, että esitys oli yksi vahvimmista, mitä brittijoukkueilta ylipäätään on nähty eurokentillä vuosiin. Se on aika paljon sanottu, sillä Chelsea ja Manchester United ovat sentään voittaneet mestareiden liigan.

Futiksessa parasta on pelaaminen. Jos sitä ei lasketa, niin katsomisessa on monta mahdollista ilon aihetta. Minulle taktiset kuviot ja joukkuepelaaminen nousevat yksilösuoritusten ylitse, vaikka ei niidenkään hienoutta voi väheksyä.