Asuessani vanhempieni luona kuulin Miettisen soittavan radiossa Yo La Tengoa.
Kirjoitin nimen pöydällä olevaan paperiin. Turkuun muuttaessani löysin
Alfasta käytettynä yhtyeen cd-ep:n, jonka avasi juuri tuo
radiossa kuultu kappale, ”Tom Courtenay”. Tämä oli vasta ensimmäinen askel.
Lontoo
vuonna 2001. Viimeisenä iltana olin tuhlannut rahani Belle and Sebastianin
keikkaan Royal Albert Hallissa. Käteistä oli jäljellä yhteen olueen. Sitä
juodessani tutustuin amerikkalaiseen matkaajaan, jonka kanssa aloimme jutella
musiikista. Mies osoittautui Rolling Stonen toimittajaksi. Kuunnellessaan
jorinoitani hän ounasteli, että saattaisin pitää Yo La Tengosta. Totesin, että Hobokenista,
New Jerseystä kotoisin oleva indiebändi on tuttu yhden ep:n verran, mutta ei oikeastaan
sen enempää. Hän kommentoi, että pitää yhtyeen tuoreinta levyä parempana kuin
Pavementia. Matkan jälkeen päätin hankkia tuon vuonna 2000 ilmestyneen levyn.
Myöhemmin
ostin kolmen cd:n boksin Prisoners of
Love, jota myytiin naurettavan halvalla. Sen jälkeen hyllyyn on ilmestynyt
pari muutakin levyä, mutta koskaan en ole käynyt kaikkia yhtyeen studiolevyjä
läpi. Niitä on Wikipedian luokittelun mukaan 14.
Ride the Tiger (1986) on melko herkkää
kotikutoista kitaraindietä, jota luonnehtii hyvin kover-valinnat Kinksistä
(”Big sky”) Loveen (”A House is not a motel”). Sitä ei voi ainakaan kutsua
ylituotetuksi. Sen aloittaa hieno popralli ”The Cone of silence”, mutta koko
levy on tasoltaan hitusen heikompi. Love-laina pomppaa muutaman keskinkertaisen
biisin jälkeen myönteisesti pakasta, samoin kuin pirteä ”Five years”. Tosifaneille
tätä voisi suositella jopa lämpimästi, aloittelijoille ei.
New Wave Hot Dogs (1987) on yhtyeen
kakkoslevy, jonka kakkosraita, ”Did I tell you” on yksi yhtyeen parhaista koko
uran aikana. Se on kaunis popkappale rosoisella mutta melodisella albumilla,
joka on laadukas muttei ”kypsä”, jos tällaista termiä halutaan käyttää
vertailtaessa yhtyeen myöhempään historiaan. Sieltä ei löydy yhtään myöhemmälle
uralle tyypillistä pitkää biisiä, mutta mukana on kyllä harvinainen Velvet
Underground -laina ”It’s alright” ja toimiva ”A Shy dog”.
President Yo La Tengo (1989) koostuu
vain seitsemästä biisistä, joista yksi venyy yli 10-minuutin mittaan. Näistä
biiseistä peräti kaksi on samoja: ”The Evil that men do”, joka löytyy jo
debyytiltä, on albumilla sekä Craigin että Pablon versioina (en tosin tiedä,
mitä ne tarkoittavat). Se on siis tavallaan miniälppäri, mutta kuitenkin ihan hieno
levy, jolta löytyy keskitempoista vintage-indietä (erityisesti ”Drug test”) ja
Dylan-koveri ”I Threw it all away”.
Fakebook (1990) sisältää 11 koveria ja 5
originaalia. Koverit vaihtelevat hyvin obskuureista folkkareista,
avantgardisteista ja merseybeateista tunnettuihin artisteihin, kuten The Kinks,
John Cale, Gene Clark ja Cat Stevens. Siinä välimaastossa ovat kulttisuosikit The
Flamin’ Groovies ja Daniel Johnston. Cat Stevensin ”Here comes my baby”
-rallatus saa hyvälle mielelle, samoin kuin The Holy Modal Roundersin
”Griselda” ja The Scene is Now’n ”Yellow sarong”. Grooviesien ”You tore me
down” on yhtyeen folkimpaa osastoa, joka sopii hyvin samalle levylle Clarkin
”Tried so hardin” kanssa. Versio Johnstonin kappaleesta ”Speeding motorcycle”
on hieno, mutta niin on alkuperäinenkin. ”Oklahoma USA” on uskollinen The
Kinksin alkuperäiselle, mutta Yo La Tengon tulkinta tuo jotakin uutta
herkkyyttä kappaleeseen. Oikeastaan ainoa heikompi tulkinta on John Calen
”Andalucia”, joka ei yllä alkuperäisen tasolle. Jotenkin näiden kovereiden
seassa unohtuu bändin omat raidat, mutta mainittakoon, että mukana on ihana ja upea,
jo New Wave Hot Dogs -levyltä löytyvä
”Did I tell you” ja oikein miellyttävä avausraita ”Can’t forget”. Erittäin
onnistunut levy.
May I Sing with Me (1992) on melko
vähäeleinen albumi. Siinä on mukana yhtyeelle ominaiset elementit, mutta mukana
on myös hieman suorempaa, punkimpaa otetta (”86-Second blowout”, ”Some kinda
fatigue”, ”Out the window”). Yksittäisiä hienoja biisejä albumilla on muutamia,
esimerkiksi ”Upside down”, mutta kokonaisuus on jokseenkin epätasainen.
Jälkiviisaasti voisi sanoa, että yhtye on tässä vaiheessa matkalla kohti
huippua. Tämä voisi olla siksi yhtyeen diehard-fanin mielestä paras tekele
(vrt. ”Eka demo oli paras”).
Painful (1993) on noisee, shuugeissii,
ambienttii, poppii ja indiee yhdessä paketissa. Kakkosbiisissä ”From a motel 6”
yhdistyy hittimäisellä tavalla kaikki elementit. Sieltä löytyy myös utuinen ”Nowhere
near”, jota käytettiin Silta-sarjan ykköskauden päätösjaksossa. Muuten levy
menee vähän ohi näin vähällä kuuntelulla. Täytyy palata tähän myöhemmin.
Electr-O-Pura (1995) on levy, jolla on yhtyeen
ensi-ihastukseni ”Tom Courtenay”. Ihastus ei ole haihtunut parissakymmenessä
vuodessa. Se on edelleen upea kappale. Mutta hieno on muukin levy. Se nimettiin
edesmenneen soodamerkin mukaan, ja se tuo mieleen Sonic Youthin ja aikansa
indiesuodattimen läpi päivitetyn Velvet Undergroundin. Hyvänä esimerkkinä jälkimmäisestä
on kakkosraita ”Flying lesson”. Väliin mahtuu hitaita, kauniitakin kappaleita,
joissa tuntuu yhtyeelle tyypillinen unenomaisuus (ja unettavuus). Itse pidän
erityisesti tällä levyllä hieman kovempitempoisista ja meluisemmista raidoista.
Levyn päättää hienosti yli 9-minuuttinen indiekitarapopin taidonnäyte ”Blue
line swinger”. Ei ihan listakamaa, no ei oikeastaan lähelläkään sitä, mutta
omaehtoinen, omalla tyylillään vahva levy.
I Can Hear The Heart Beating as One
(1997) on yksi yhteen arvostetuimmista levyistä. Siitä kertoo jo Pitchforkin
huikea 9.7/10. Itselleni se ei ole kovin tuttu, mutta kuunnellessa voi
suunnilleen yhtyä kriitikoiden arvioihin. Albumi on juuri sitä, mitä amerikkalainen
kitaraindie oli parhaimmillaan 1990-luvun jälkipuoliskolla. Mukana on omien
biisien lisäksi myös suriseva Beach Boys -laina ”Little Honda”, mutta ”We’re
American band” ei ole Grand Funk Railroad -kover, vaikka nimensä puolesta
kuvittelisi olevan. No, amerikkalainen bändi on tämäkin, vaikka kovin
erilainen. Beating as One ei ole
edelleenkään itselleni tärkeä levy samalla tavalla kuin Pavementin, Pixiesin,
Built to Spillin, Dinosaur jr:n ja monien muiden amerikkalaisten indiebändien
parhaat. Täytyy tämä kuitenkin pitää kuuntelussa aktiivisemmin ja ostaa omaan
hyllyyn tämän elämän aikana.
And Then Nothing Turned Itself Inside-Out
(2000) on juuri se levy, jonka hankin tapaamani Rolling Stone -lehden
toimittajan suosituksesta. Jo levyn nimi ja kansikuva osoittavat
indie-estetiikan: nimi on lainaus avant-garde jazzari Sun Ra:lta ja kuva
surrealistitaiteilija Gregory Crewdsonilta. Molemmat amerikkalaisia. Eikä se
siihen lopu. Kappale ”The Crying of lot G” viittaa amerikkalaisen kirjailijan
Thomas Pynchonin tiiviiseen mestariteokseen Huuto
49. Musiikki tällä levyllä on enimmäkseen hidasta, pehmeää ja tilavaa.
Hieman nopeampaa tempoa edustaa oma suosikkini ”Cherry chapstick”. Albumin
päättää yli 17-minuuttinen, melkoisen unettava ”Night falls on Hoboken”.
Kokonaisuutena levy on lievästi unettava, mutta myöskin tyylikäs ja
tasapainoinen.
Summer Sun (2003) on albumi, jonka
kannessa bändin jäsenet poseeraavat talvivaatteissaan. Sisällöltään se on
edeltäjänsä kaltainen, kuiskaileva ja rauhallinen. Tästä syystä kaikki
kriitikot eivät innostuneet, vaikka arviot eivät kokonaisuutena olleetkaan
kielteisiä. Jaan heidän käsityksensä. Osa biiseistä on puolivillaista
jamittelua ilman sen suurempaa pointtia, mutta mukana on kuitenkin yksittäisiä
herkkupaloja, kuten ”Season of the shark”.
I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your
Ass (2006) on mainio nimi levylle. Noudin sen lahjakortilla, jonka sain
väitöslahjaksi kavereiltani. Albumin kenties mieleenpainuvin biisi on ”Mr.
Tough”, joka on tarkoituksellisen halpa jäljitelmä kuviteltua groovaavaa soul-hittiä.
Indie-estetiikkaan sopivasti levyn jammailuun keskittyvä avausraita (kuin myös
päätösraita) kestää yli 10 minuuttia. Yhtyeen varsinkin myöhemmälle eklektisyydelle
tyypillisesti pitkää avausraitaa seuraa heti leppoisa popralli ”Beanbag chair”,
jonka jälkeen on vuorossa Velvet Underground -tyyppinen hidas kappale (”I feel
like going home”). ”Mr. Toughin” jälkeen on taas vuorossa koskettava, John
Calen ”Paris 1919” -kappaleen mieleen tuova ”Black flowers”, mikä osoittaa
yhtyeen osaavan vaihtelun ja vuorottelun, jota niin moni varoo. Seuraava raita,
”The race is on again” soi unettavan kauniisti, vaikka kyse ei olekaan hitaasta
biisistä. Välillä käydään kokeilun puolella, palataan takaisin ruotuun, rokataan
täysillä (”Watch out for me Ronnie”) ja taas herkistellään Belle &
Sebastianin tyyliin (”The Weakest part”). Riemukas ja monipuolinen, joskin
joidenkin mielestä liian pitkä levy. Tuplavinyylinä tämä olisi lähes täydellinen,
cd:llä vain erinomainen.
Popular Songs (2009) tuli tutuksi heti
sen ilmestyttyä, mutta hyllyyn se saapui vasta myöhemmin, kun löysin sen
Briteistä edullisesti. Sillä on yksi täydellinen indiehitti, ”Nothing to hide”,
jonka tulisi olla kaikilla kitara-indien parhaita biisejä kokoavilla albumeilla.
Se tosin kuulostaa enemmän 1990-luvulta kuin vuodelta 2009. Muuten levyn
alkupuoli on kuin jokainen biisi kuuluisi eri kokonaisuuteen. Keskivaiheesta
eteenpäin mennään hittejä kaihtavan kokeilun ja hissuttelun merkeissä.
Äänimaailma on kuitenkin tutun kaunista Yo La Tengoa koko ajan. Loppupuolella
venytellään kunnolla, kun biisien kestot menevät kymmenen minuutin molemmille
puolin.
Fade (2013) on hidastempoinen ja kaunis
levy. Tämän aikaan bändi vieraili myös Helsingissä. Kaksi ensimmäistä raitaa,
”Ohm” ja ”Is that enough” osoittavat sekä tyylilajin että laadun. Lämpesin
levylle hitaasti, mutta nyt tämä kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Se myös
rämisee herkästi paikoitellen, esimerkkinä hieno ”Paddle forward”. Tällä
levyllä laulu on yhtä kaunista kuiskausta, jopa enemmän kuin yhtyeen albumeilla
keskimäärin.
Stuff Like That There (2015) on
akustinen levy, joka toistaa Fakebookin
idean. Se koostuu uusista biiseistä, kovereista ja omien biisien uusista
versioista. Heti silmille lyö kovereista Curen ”Friday I’m in love” ja Hank Williamsin
”I’m so lonesome I could cry”. Olisi vaikea väittää teosta yhtyeen
tärkeimmäksi, mutta se soi erittäin kauniisti.
Yo
La Tengo on pitkän polun kulkenut yhtye. Sen tuotannon kohokohtiin kuuluu
totaalisen viileä ysäri-indien kausi (Painful, Electr-o-Pura ja …Beating…) ja
myöhempi kokeilu hissuttelun ja räävittömän revittelyn välillä (erityisesti I’m
Not Afraid…). Varhaisemmalta ajalta suosittelen Fakebookia ja kypsää vaihetta edeltävää teosta May I Sing with Me. Toisaalta en voi olla suosittelematta omassa kuuntelussa
enemmän kuluneita teoksia …Nothing
Turned… ja Popular Songs sekä
melko tuoretta teosta Fade. Aloittelijan
huippupaketti on tuo alussa mainittu kolmen cd:n Prisoners of Love.
Helsingin
keikalla muutama vuosi sitten yhtye soitti asiaankuuluvasti kaksi settiä.
Ensimmäinen oli Fade-levyn tyylistä kaunista hissuttelua ja toinen rämisevää
indiekitaraa. Siinä välissä kävin pikaisesti kebabilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti