Luultavasti
ensimmäinen kosketukseni shokkirokin legenda Alice Cooperiin on ollut vuoden
1986 albumi Constrictor. Tuohon
aikaan seurasin innolla hevilehtiä, ja varmaan Alicen paluu noteerattiin
muuallakin. Levy tuli nauhoitettua kasetille. Kuuntelin sitä paljon ja innolla.
Pian
perään nauhoitin pari 70-luvun albumia, Welcome
to My Nightmare ja Alice Cooper Goes
to Hell. Ne kuulostivat kiinnostavilta, mutta ei omimmalta musiikilta. Pari
Constrictoria seurannutta levyä tuli
noteerattua, mutta en fanittanut miestä
sen kummemmin. Toki vuoden 1989 ”Poison”-hitti soi kuuloetäisyydellä, jos ei
omissa stereoissa. Pian se vähäinenkin into laantui ja lopetin uran
seuraamisen. Aloin kuunnella toisenlaista musiikkia. Ostin kuitenkin yhden
kokoelman vanhoja nasevia hittejä, mutta se päätyi jossain vaiheessa vaihtokaupassa
veljelleni. Lukiossa suhteeni Alice Cooperiin voi tiivistää kolmannen luokan
ensimmäiseen päivään. Aloitin sen juomalla aamupalaksi tölkin kaljaa ja
kuuntelemalla Alicen ”School’s outin”. Sen jälkeen pyöräilin kiltisti
opiskelemaan mukavia juttuja.
Kun
katsoin äskettäin dokkarin Alice Cooperista, aloin miettiä, josko sittenkin pitäisi
tutustua yksityiskohtaisesti miehen ja bändin tuotantoon. Olin hommannut
hyllyyni Greatest Hitsin kolmella
punnalla jo muutamia vuosia sitten, mutta se ei tuntunut riittävän. Kun tajusin
studioalbumeita olevan 26 kappaletta, alkoi hirvittää. Tiedän kuitenkin
tuotannon tyylilajien vaihtuvan ainakin psykedeliasta hard rockiin, joten antaa
mennä vaan. Kahteen osaan nämä on kuitenkin jaettava: ensimmäinen Constrictoriin asti ja toisessa loput.
Pretties for You (1969) on lähinnä
psykedeeliseksi rokiksi luokiteltavaa kamaa. Tässä vaiheessa Alice Cooper
viittasi bändiin, joskin laulajana toimi samanniminen taiteilija. Musiikki
menee aika moniin suuntiin eikä muodosta kovin koherenttia kokonaisuutta. Bändi
ikään kuin yrittää liikaa saamatta mitään kunnollista otetta. Nykypäivänä
kuunneltuna se on aivan kelvollista psykedeliaa, mutta siinä ei ole ainesta
klassikoksi, paitsi osana Alice Cooperin uraa. Lähimmäksi hittiä tulee
”Reflected”, joka julkaistiin singlenä ja joka tehtiin uudestaan nimellä
”Elected” albumille Billion Dollar Babies.
Vaikka koko levy on levoton, ”Apple bushissa” se sama levottomuus riemastuttaa.
Easy Action (1970) on ilmaisultaan
suorempi. Sen biisirakenteet ovat selkeämpiä. Debyyttiin verrattuna kyse on
jopa poppaavasta teoksesta kolmen minuutin molemminpuolisine biisimittoineen. Väliin
mahtuu pidempää jamittelua (”Below your means”). Se ei kuitenkaan riittänyt
kaupalliseen menestykseen eikä kriitikkojen suopeuteen. Minusta levy kuitenkin
kuulostaa varsin mukiinmenevältä psykedeeliseltä popilta, vaikka se onkin matkan
päässä täysosumasta. Melankolisen melodinen ”Laughing at me” lukeutuu suosikkeihini,
samoin kuin myöhemmälle kokoelmallekin päätynyt ”Refrigerator heaven”.
Love It to Death (1971) osoittaa, että
Alice Cooper alkoi löytää oman tyylinsä. Sen eittämättä tunnetuin raita on ”I’m
eighteen”, jota pidän yhtenä artistin parhaista. Bändin muutto Detroitiin
muutti ilmaisua proto-punkin ja hard rockin suuntaan, pois psykedeliasta.
Näihin aikoihin myös lavashow alkoi olla sitä, mistä akti tuli tunnetuksi.
Yhdessä tämä tarkoitti kaupallista menestystä. Toisena tuottajana hääri
dollareiden tekijä Bob Ezrin, joka puristi pitkästä jamista kasaan tuon yllä
mainitun hitin. Mutta onko albumilla muuta? Aikanaan se on varmasti antanut
monille osviittaa rockin suunnasta, mutta mitään suurimman hittinsä tasoista
siltä ei löydy. Levyn päättävät ”Ballad of Dwight Fry” ja Rolf Harris-laina
”Sun arise” ovat sen verran mainioita, että ne nostavat kokonaisuuden
korkeammalle tasolle.
Killer (1971) alkaa klassikolla ”Under
my wheels”. Se on lähes samantasoinen biisi kuin edeltäjän ”I’m eighteen” (tai
ei nyt ihan). Toinen single ”Be my lover” on poppaava kakkosraita, joka ei
liikuta sen kummemmin. Yli kahdeksanminuuttinen ”Halo of Flies” julkaistiin
singlenä koko mitassaan kaksi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen. ”Desperado”
on kirjoitettu Jim Morrisonista. Avausraidan lisäksi oikeastaan vain ”Dead
babies” sisältää klassikon aineksia. Levy sai kelvolliset arviot, myi mukavasti
ja vaikutti myöhempiin musikantteihin (mm. Jello Biafra ja John Lydon). Paljon
enempää ei voi vaatia, mutta omassa skaalassani levy nousee vain niukasti
keskinkertaisen yläpuolelle.
School’s Out (1972) räjähtää käyntiin
nimibiisillä, jonka klassikkostatuksesta ei tarvitse kirjoittaa mitään. Itse
biisikin on edelleen aivan tehokas. Sitä seuraa varsin onnistunut
keskitempoinen psykedeliarokki ”Loney tune”. Siitä mennään alaspäin hetkeksi,
mutta a-puolen päättävä jami ”Blue turk” tuo vahvasti mieleen The Doorsin, ihan
myönteisellä mutta ei päätä huimaavalla tavalla. Myös b-1, ”My stars”, toimii
pitkähkönä jamittelurokkina. Kokonaisuus on hyvä, mutta ei tämäkään ole
ultimaatti 70-luvun rokkilevy. Menestystä Cooperille tuli, ensisijaisesti
onnistuneen nimibiisin ansiosta.
Billion Dollar Babies (1973) myi hyvin
ilmestymisaikanaan ja keräsi pääosin myönteistä palautetta kriitikoilta. Eikä
ihme. Se on huomattavasti kaupallisempi kuin aikaisemmat levyt, mutta tämän
sanon vain myönteisessä mielessä. Tuntuu kuin Alice olisi kypsynyt vihdoin
omassa ilmaisussaan, eikä enää heiluisi mestareita imitoivana tuuliviirinä. Mukana
on teatraalisuutta hyvällä, Rocky Horror -henkisellä tavalla, mutta se ei
tarkoita, etteikö levy sisältäisi myös kunnollisia sävellyksiä. ”No more Mr.
Nice Guy” on kevyt hittiaineksinen popveto, ”Raped and freezin’” on asiallista
perusrokkia ja ”Elected” on debyytiltä tuttu uusintaversio, mutta levyn paras
on uhkaava ”Billion dollar babies”. Samoin avausraita ”Hello Hooray” on
lievässä teatraalisuudessaan hieno kädet ilmaan -anthem. Levyn päättää
nekrofiliaan viittaava ”I love the dead”.
Muscle of Love (1973) on aikaisempia
suorempi rock-levy, jota pidetään jonkinlaisena välityönä. Se on Alicea ilman
teatraalisuutta ja varhaisten levyjen psykedeliaa. Jäljelle jää simppeliä
rokkia. Ei liene sattuma, ettei Bob Ezrin tuottanut tätä levyä. Eihän tämä
kammottava levy ole, ei suinkaan, mutta jokseenkin tarpeeton sivuraide Alicen tarinan
kehkeytymisen kannalta. Se on enimmäkseen yhdentekevä, mutta jos jotain
myönteistä haetaan, niin avausraita ”Big apple dreamin’” rullaa mukavasti.
”Crazy little child” on erikoinen hardrock-tulkinta sävellyksestä, joka on
kabareejatsia. ”Working on the sweat” on konstailematonta hardrockboogieta, ja
ehkä siksi AllMusicin arviossa ollaan suopeita nimittämällä tätä hardrockin
unohdetuksi klassikoksi. ”Man with the golden gun” tehtiin Bondiin, mutta se ei
kelvannut. Kyse on aika hauskasta Bond-flirtistä. ”Teenage lament 74” oli
jonkin sortin hitti, josta myös Big Country teki versionsa. Hitiltä se
kuulostaakin. Albumi oli alkuperäisen kokoonpanon viimeinen.
Welcome to My Nightmare (1975) on
tavallaan ensimmäinen Alicen soolo, kun aikaisemmin kyse oli bändistä. Ezrin
palasi tuottajan pallille ja tuloksena on kummallinen teos. Nimibiisi on
kallellaan 70-luvun jyystöfunkkiin, tosin Alicen tyylillä. ”Devil’s food” jytää
siten kuin mieheltä voi tässä vaiheessa odottaa, mutta biisi muuttuukin
kauhunäyttelijä Vincent Pricen monologiksi, muuttuen edelleen vetäväksi ”Black
widowiksi”. Sitten tulee pari hutia, kunnes kuullaan teiniuhoinen ”Department
of youth”. Eikä ole loppuosakaan huono. Varsinkin ”Stevenin” uhkaava soundi
uppoaa. Jotenkin Alicen ilmaisuus sopii uhkaavuus, vaikka se olisikin puhtaasti
teatraalista. Ehkä kummallinen, mutta komea teos.
Alice Cooper Goes to Hell (1976) alkaa
biisillä ”Go to hell”, joka kuuluu artistin parempiin hetkiin, vaikkei siitä
todellista ikivihreää tullutkaan. Muistan sen hyvin jo lapsuudesta, kun
kuuntelin teosta c-kasetilta. Mutta eihän tämä ole kovinkaan kaksinen albumi.
Musiikkityylit vaihtelevat hardrockista kabareemaiseen loungejatsiin,
verrattain laihoin tuloksin. Alicella oli alkoholiongelma ja anemia, joten ihan
parhaassa kuosissa mies ei tähän aikaan ollut, mutta albumi menestyi mukavasti.
”Didn’t we meet” on melko hyvä.
Lace and Whiskey (1977) on edeltäjäänsä
verrattuna suorempaa hardrockia. Siinä ei kikkailla yhtä radikaaleilla
tyylivaihdoksilla. Tai siis näin levy alkaa. Loppulevyllä tyyli vaihtuu lähes
joka biisissä. Jo neljännessä raidassa ollaan viihteellisen popin alueella
(”Damned if you do”) ja kokonaisuutena jaan kriitikoiden näkemyksen: yritys
päästä keskinkertaisuuden paremmalle puolelle epäonnistuu. Menestynyt balladi
”You and me” ei toimi minulle. ”King of the silver screenin” teatraalisuus
viehättää vähäsen, mutta ei sekään nouse merkittäväksi. Warren Smithin ”Ubangi
stomp” on täysin turha läpiluenta upeasta 50-luvun rokkirallista.
From the Inside (1978) tiivistää Alicen
alkoholiongelman. Se on teemalevy parantolasta, jossa mies oli hoidettavana
ongelmansa vuoksi. Sisältö on höttöistä hardpoppia kasarisoundeilla (vaikka
levy ei kasarilla ilmestynytkään). Parikaan kuuntelua ei nostata tunnelmaa
kattoon. Levyn päättävä ”Inmates” tuo jotenkin mieleen Queenin. Onko se sitten
hyvä asia, mene ja tiedä. Myyntiä tai arvostelumenestystä oli turha odottaa
näin henkilökohtaiselta konseptialbumilta. Ilkeillen, joskin varovaisen
realistisesti voisi sanoa, että albumissa parasta on kansi: Alicen naama
meikkeineen.
Flush the Fashion (1980) alkaa
ryhdikkäästi kappaleella ”Talk talk”, joka kuulostaa keskitasoiselta T-Rexiltä.
Sitten tajuan, että kyseessähän on The Music Machinen vuonna 1966 levyttämä
biisi. Sen perään tulee onnistunut, handclapseineen glam-poppia lähenevä
”Clones (We’re all)”, josta myös Smashing Pumpkins teki versionsa. Nämä myös
lohkaistiin singleiksi, päinvastaisessa järjestyksessä. Myös kolmas raita
”Pain” on hienoa poppia. Sitten vasta tajuan, että levynhän on tuottanut Roy Thomas
Baker, mies The Carsin (ja todella monien muidenkin bändien, esimerkiksi
Queenin) soundien takana. Levy etenee voimapop-billyrallien kautta jonnekin glamvetoiseen
hardrockiin. Kaikkiaan tämä on piristävä levy Alicen katalogissa.
Special Forces (1981) alkaa aika
siistillä ja höpsöllä jumpalla ”Who do you think we are”. Se jatkuu Loven rallilla
”Seven and seven is”. Se on niin hieno biisi, että Alicen keskinkertainen
tulkintakin kuulostaa hyvältä. Ihme vauhti päällä. Mukana on myös tarpeeton
uusinta Billion Dollar Babiesillä
julkaistusta biisistä ”Generation landslide”. Osa biiseistä jää
keskinkertaisuuden massaan, mutta onhan tämä piristävää edeltäjänsä tavoin. En
oikein edes tiennyt, että Alice on tehnyt tällaista. Jonkinlaiseksi uudeksi
aalloksi tätä voisi kutsua.
Zipper Catches Skin (1982) saa palkinnon
poikamaisimmasta huumorista levyn nimeämisessä. Sisältö on sekoitus hardrockia
ja jotain uuteen aaltoon kallellaan olevaa poppia. Aivan parin edellisen
tapaista innostusta ei synny, mutta kelvollisia biisejä on esimerkiksi
peräkkäiset ”Make that money”, Class of 1984 (Luokka 1984 tai Vuosiluokka 1984)
elokuvassakin ollut ”I am the future” ja hauskasti nimetty ”No baloney
homosapiens”. Loppulevy on keskinkertaista eikä minulle kovin merkittävää
rokkia. Seuraava, kiitos.
DaDa (1983) päättää niin sanotun
blackout-trilogian. Nimitys tulee siitä, ettei Alice kertomansa mukaan muista
levytyksistä juuri mitään. Mies oli sen verran kamoissa näihin aikoihin.
Tuottajaksi hän muisti kuitenkin hommata pitkästä aikaa Bob Ezrinin, joka myös
sävelsi nimiraidan. Albumi jäi vaille kiertuetta, ja siksi sen biisejä ei ole
juurikaan soitettu livenä. On vaikea sanoa, onko levy lintu vai kala – tai
kenties molempia. Silti siinä on joitakin täysin kelvollisia biisejä. Vaikkapa
”No man’s land” on kantripopista ammentava ralli, ”Dyslexia” naurattaa kaikesta
kömpelyydestään huolimatta, ”Fresh blood” muistuttaa etäisesti Peter Gabrielia,
”I love America” on mahtipontisuudessaan hieno veisu ja levyn päättävä ”Pass
the gun around” on Queen-henkistä teatraalista poppia ilman Mercuryn kiekumista.
AllMusicin arviossa todetaan, että albumi yhdistelee Alicen eri musiikillisia
puolia ja on heikosta kaupallisesta menestyksestään huolimatta huomattavasti
keskitasoa parempi Alice-levy. Tähän voi yhtyä, jos täsmennetään, ettei
”keskitaso” ole erityisen korkea.
Tässä
oli ensimmäinen setti Alice Cooperin levyjä. Yhteensä 15 kiekkoa. Niiden joukossa
on uskomattoman moneen genreen kurottavia biisejä. Osa levyistä on ohilyöntejä.
Muutamat ovat hyviä näpäytyksiä. Todellisia kunnareita niissä ei ole, mutta
tuollaisia suoraan kakkospesälle yltävinä voidaan suopeasti arvioituna pitää
lähes kaikkia teoksia vuodesta 1971 vuoteen 1975 (pois lukien Muscle of Love). Niistä Alice Cooper voi
olla ylpeä.
Lisäksi
diggaan kovasti uutta aaltoa muistuttavien levyjen (Flush the fashion, Special
forces) huippuhetkiä, vaikka ne kokonaisuuksina epätasaisia ovatkin. Niiden
tyyli on jokseenkin päälle liimattua ja sekaisin olevan artistin yritystä etsiä
seuraavaa isoa juttua teatraalisen kauhurokin jälkeen. Se, että seuraavassa
osiossa päästään taas uuteen 80-luvun trendiin pakottaa päättelemään, että
melko monta vuotta Alicen urasta on mennyt oman aikansa seurailijana
pikemminkin kuin suunnannäyttäjänä. Se ei silti tarkoita, etteikö myös niinä
aikoina olisi tullut kohtuullista jälkeä.
Yksi
huomio on vielä tehtävä: ani harva näin pitkän uran tehnyt artisti on ollut
näin tuottajavetoista. Levyjen äänimaailmat vaihtuvat rajusti tuottajan mukaan.
Tämä kaava havainnollistuu myös seuraavassa osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti