Ensimmäinen
osa Alice Cooperin studiolevyistä tuli kuunneltua ennen joulua. Toisen osan
valmistuminen venyi joulun yli. Tässä setissä olikin työtä ja vaivaa vähintään
yhtä paljon kuin intoilua ja uteliaisuutta. Ja sitten suoraan albumeihin.
Constrictor (1986) ilmestyi kolmen
vuoden musiikkiteollisuudesta vetäytymisen jälkeen. 12-vuotiaana tämä
oli todella kiehtova juttu. Nyt se kuulostaa kuin olisi pantu kokoon toisilleen
etäisistä palasista, joskin perussoundi hakee aikansa hevin kuuntelijoita eli
meitä poikalapsia. ”Life and death of the party” on aina iskenyt
melodisuudellaan, samoin kuin ”Great American success story”. Myös vähän
heikompi ”The World needs guts” menee samaan lokeroon, mutta levyn ehdoton
kohokohta on aina ollut Perjantai 13. kuudennen osan tunnusbiisi ”He’s back
(The man behind the mask)”. Muuten albumilla on turhan monta täyteraitaa, jotka
tekevät kokonaisuudesta hyvin keskinkertaisen kasarille tyypillisen
kevythevilevyn. Hyvänä esimerkkinä on pastissimainen ”Crawlin’”, jossa
yhdistyvät kaikki aikansa kliseet (mikä ei tarkoita, että se olisi kammottava
biisi – ainoastaan kliseet sisältävä). Tosin yhdellä 80-luvun crossover-klassikkobiisillä
eli poppaavalla ja aikansa valtavirran syntikkasoundeilla kuorrutetulla ”He’s
backilla” saa paljon anteeksi.
Raise Your Fist and Yell (1987) jatkaa
periaatteessa samalla linjalla, mutta se on koherentimpi kokonaisuus. Samalla
se on myös turvallisempi, yksitotisempi ja lievästi tylsää aikaansa sidottua
kevytmetallia. Avausraita ”Freedom” hakee rokin riemuista todistavan anthemin
asemaa ja ”Prince of darkness” on juuri sitä, mikä tässä genressä meni läpi
80-luvun lopulla. Jotain Alicen omasta arviosta kertoo se, ettei levyn biisit
jääneet myöhempään keikkasettiin. Arvio on mielestäni oikea, mutta teos on
silti hieno todiste ja muisto omasta ajastaan – kaikesta siitä, mitä kasarin
kevythevi oli hyvässä ja pahassa. Levy on myös lisätodiste Alicen uran
tuottajavetoisuudesta: tässä sitä virkaa hoitaa kasarihevin, erityisesti
melodisen tukkahevin parissa uraansa edistänyt Michael Wagener.
Trash (1989) sisältää Cooperin suurimman
hitin, ”Poison”, joka tunnettavuudessaan taitaa mennä jo ”School’s outin”
edelle. Tuottajana hääri kultasormi Desmond Child, jonka läsnäolo kertoo lähes
kaiken tarpeellisen lievästä tyylillisestä suunnanmuutoksesta. Ja kyllähän
tuota hittibiisiä tuli diggailtua vähäsen sen ilmestyttyä, vaikka en koskaan
lämmennyt sille yhtä paljon kuin Constrictorin
hitille ”He’s back”. Myrkkyveisun lisäksi levyllä on toinenkin hitti, ”Bed of
nails”. Levyllä vierailee aikansa tukkahevin, hardrockin ja popin kermaa:
jäseniä Bon Jovista, Totosta, Aerosmithistä ja muutamista muistakin. Levy myi
yli kaksi miljoonaa. Suomessakin se sai kultalevyn.
Hey Stupid (1991) on eräänlainen
kasarihevin kuka kukin on. Siellä on mötikkää, satriania, vaita, gunnaria,
ozzyä. Levyn idea on yksinkertainen: toista edellisen menestys samalla
reseptillä. Nimiraita ”Hey Stupid” on uusi ”Poison”, mutta ei aivan yhtä
iskevä. Sitä seuraava ”Love’s a loaded gun” on turvallinen, hieman
keskitasoista parempi tukka-anthem, jonka tekemiseen on tarvinnut kuunnella Bon
Jovia ja Aerosmithiä. Ja samaa rataa jatketaan läpi levyn. Uusia ”Bed of
nailseja” on noin neljä. Aivan hienoja biisejä tällä on, mutta ehkä nyt voisi
jättää tämän genren parhaimpien kuuntelun varaan. Hey Stupid ei ole suunnannäyttäjän vaan perässähiihtäjän levy.
Mutta jos perässähiihtäjien levyt voivat olla kelvollisia, tämä on enemmän kuin
kelvollinen.
The Last Temptation (1994) on
yhdenlainen teemalevy. Siellä seikkailee Steven, jonka tarina julkaistiin myös
sarjakuvana. Muusikkovieraiden lista on kutistunut ja ilmaisussa on menty askel
keskitien popin suuntaan – miten Alice nyt voisikaan soittaa tukkavetoista kasariheviä,
kun 90-luvun puoliväli lähestyy ja muodit muuttuvat. Aloitusraita ”Sideshow” on
varsin viihdyttävää poppia. Sen jälkeen ollaan hieman rokimmissa tunnelmissa. Nyt
kuitenkin iskee väsymys: kuinka monta levyä on vielä kuunneltavana, kun olisi
stereoiden vieressä nippu kiinnostavampia ostolevyjä? Vaikka mielenkiinto
lopahtaa, on levyllä muutama kohtuullinen sävellys, joten ehkä tähän voisi
palata myöhemmin. Alicen omien sanojensa mukaan levy oli ensimmäinen, jonka hän
teki kristittynä. Levyllä on muuten minimaalinen suomalaisuuden leima. The
Hootersista tuttu David Uosikkinen soittaa rumpuja. Miehen molemmat vanhemmat
ovat alkujaan suomalaisia.
Brutal Planet (2000) on yhdenlainen
ratkaisu ongelmaan. Jos tukkahevi oli pois muodista ja askel keskitien poppiin
ei ollut oikea suunta, oli mahdollista korjailla toisaalle – kohti rokimpaa ja
industriaalimpaa ilmaisua. Taiteellinen ja kaupallinen umpikuja saattaakin olla
selitys siihen, että tauko venyi kuuden vuoden mittaiseksi. Se on huomattavasti
pidempi kuin yksikään aikaisempi tauko, vaikka mies oli vuosia sitten tarvinnut
breikkiä liiallisen viinankäytön vuoksi. Lopputuloksena on soundillisesti
ajanmukaistettua ja päivitettyä hevirokkia, jota Alicen ääni kantaa yli
mitättömyyden ja tylsimmän keskinkertaisuuden. Nimibiisiä voisi jopa kehua. ”Cold
Machines” -kappaleesta Alice totesi, että se oli yritys tehdä Marilyn Manson
-tyyppinen biisi. Mielestäni saman voi sanoa koko levystä. Se osoittaa, että
esikuvasta oli tullut taas seuraaja.
Dragontown (2001) ei ole aivan niin
Marilyn Mansonia kuin edeltäjä, mutta raskaalla rokilla jatketaan. Alicen
tarinassa se putoaa täydelliseen tyhjiöön. Kenties siksi sen menestys oli
kauniisti sanottuna vaatimatonta. Sitä ei siivittänyt nousuun edes se tosiasia,
että levyllä on muutamia melko hyviä biisejä, kuten aloitusraita ”Triggerman”.
Ne tosin taisivat olla väärässä paikassa väärään aikaan. Osa on oudossa
paikassa myös tällä levyllä. Yksi oudoimmista on nokkelasti nimetty
”Disgraceland”, joka on metallista rockabillya. ”It’s much too late” tuo
kaikessa melodisuudessaan mieleen etäisesti Smashing Pumpkinsin ja Green Dayn
sekoituksen. Tai muille se kai tuo mieleen Beatlesin. Yhtä kaikki, tuskin tätä
tulee kovin intensiivisesti kuunneltua jatkossa.
The Eyes of Alice Cooper (2003) on
soundillisesti hieman kevyempi kuin pari raskaampaa, industriaalisempaa
edeltäjäänsä. Nyt kyse on suorasta ja tiukasti potkivasta hardrockista. Aika
nopeasti kuitenkin tulee tylsistyminen. Tässä vaiheessa alkaa jo toivoa, että
pääsisi viimeisenkin studioalbumin loppuun. Samalla tulee mieleen, että
joidenkin artistien kohdalla on ihan ok, että levytetään harvemmin ja soitetaan
keikoilla parhaita uran varrelta. Miksiköhän se tulee mieleen juuri tämän levyn
kohdalla? Eivät albumin biisit surkeita ole, mutta en tiedä, mikä saisi minut
innostumaan tästä.
Dirty Diamonds (2005) on bailumusaa. Ei
enää synkkää ja raskasta, kuten erityisesti Brutal
Planetilla, vaan bileet. Hippaa, vauhtia ja melodiaa. Partyissa on jopa
hyviä biisejä, vaikkapa nimiraita, letkeä ”Run down the devil” ja avausraita
”Women of mass destruction”. Mukana on myös mukiinmenevää altsukantria (”The
Saga of Jesse Jane”) hieman mitäänsanomatonta perusjytää (”Sunset babies”)
juhlatwistillä, valtavirtapoppia (”Perfect”) ja tummasävyistä hiphoppia
(”Stand”). Jokaiselle jotain, niin kuin kekkereissä on tapana. No joo,
AllMusicin arviossa todetaan, että vaikka levy ei ole Killer eikä Love it to death,
se ainakin kuulostaa saman miehen tekemältä. Hyvin sanottu. Teos myi paremmin
kuin yksikään aikaisempi 2000-luvun Alice-albumi.
Along Came a Spider (2008) on
jonkinlainen konseptialbumi sarjamurhaajasta nimeltään Spider, joka keräilee
kahdeksaa jalkaa. Sitten tulee tenkkapoo, kun hän rakastuu viimeiseen uhriinsa.
Levyllä vierailevat Slash ja Ozzy, molemmat yhdellä raidalla. Rummuissa on
useimmissa biiseissä Kissistä tuttu Eric Singer. Ozzyn ääni tuo sävyjä sinänsä
turhaan biisiin ”Wake the dead”. Tai ehkä kiinnostavin piirre siinä on se, että
se plagioi Chemical Brothersin ”Let forever be” -biisiä. ”Catch me if you can” on aika iskevä, samoin
kuin ”Wrapped in silk” ja levyn päättävä ”I am the spider”, mutta tuskin tämä
tulee omassa soittimessani kulumaan.
Welcome 2 My Nightmare (2011) on jonkin
sortin jatko-osa vuonna 1975 ilmestyneelle albumille Welcome to My Nightmare. Tuottajaksi tuli taas Bob Ezrin. Kyse on
heidän kimppalevystään, niin äänimaailman kuin biisienteon osalta. Yhteistyökumppaneita
levyllä on koko joukko Ke$hasta (”What baby wants”) Rob Zombien (”The
Congregation”) kautta Desmond Childiin (”I am made of you”). Tyylillisesti
varsin eklektinen levy sai hyvät arviot. Se nousi muutamien maiden listoilla
korkeammalle kuin miehen muut saman vuosituhannen teokset. Mikään ei kuitenkaan
muuta sitä, että joistakin hittihakuisista oivalluksista huolimatta levy on
aika tylsä, sekava ja varsinkin soundillisesti kylmä. Albumilla taitaa olla
myös Alicen aallonpohja ”Disco bloodpath boogie fever”, josta tulee mieleen
lähinnä räppäävä Frederik. Ei voi olla nauramatta. Teatraalinen ”Last man on
earth” viehättää kovasti siihen asti, kunnes mieleeni tulee kuvitella Tom Waits
laulamassa tätä tuhat kertaa koskettavammin. Levy lopussa Vince Gill käy vähän
laulamassa Alicen kanssa kivankuuloista kantria (”I Gotta get out of here”).
Vaikka
tässä kuunnellut Alicen albumit ovat minulle lähes yhdentekeviä Constrictorin sisältämää nostalgiaa
lukuun ottamatta, on yhdyttävä Joey Ramonen aikanaan lausumiin sanoihin:
”Onneksi hän on taas kuvioissa ja menestyy.” Hyvät puheet Alicen livekunnosta otan todesta ja minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että löytäisin itseni keikalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti