Studioalbumit osa 61: Dead Kennedys

Teininä löysin punkin ja aloin haalia hyllyyni keskeisiä levyjä. En muista tarkasti järjestystä, mutta luultavasti hyvin pian Ramonesin ja Clashin jälkeen ryhdyin kuuntelemaan Dead Kennedysiä. Ostin Fresh Fruit for Rotting Vegetables -albumin ja soitin sitä parille kaverilleni, joiden mielestä tukkahevi oli parasta musiikkia. He hahmottivat, että Ramones oli hauska ja että Clashissa oli rokkiasennetta, mutta Dead Kennedysille ei löytynyt ymmärrystä.

Myöhemmin hyllyyni on ilmestynyt kaikki muutkin studiolevyt, ”Holiday in Cambodia” seiskatuumaisena, ”Too Drunk to Fuck” 12-tuumaisena ja b-puolista ja harvinaisuuksista koottu Give Me Convenience or Give Me Death.

Yhtyeen nokkamiehen Jello Biafran projekteista kuuntelin teininä aktiivisesti Lardia – The Power of Lard -ep (1989) ja The Last Temptation of Reid -albumi (1990) ovat hyllyssä – Nomeansnon kanssa tehtyä kimppalevyä (1991) ja D.O.A:n kanssa tehtyä levyä (1990). Ne löytyvät edelleen hyllystäni. Jostain syystä Mojo Nixonin kanssa tehtyä levyä (1994) en koskaan ostanut, mutta siinä on hyviä vetoja. Yhteistyötä Melvinsin kanssa en oikeastaan tunne (levyt 2004, 2005), joten laitan kuunteluun. Tumor Circus -nimellä tehty levy vuodelta 1991 jäi teininä satunnaisten biisien varaan, mutta tätä varten kuuntelin sen Spotifysta. Se on oikein kelvollista kamaa, mutta ei parasta soppaa, mihin Jello on lusikkansa laittanut. Guantanamo School of Medicinen kanssa tehtyjä kelvollisia levyjä olen kuunnellut vain pintapuolisesti (2009, 2011, 2013).

Kun tein pienen arviointitehtävän kustantajalle, sain muutamia kirjoja. Yksi niistä oli Alex Oggin Fresh Fruit for Rotting Vegetables (2014). Kirjassa on riittävästi ilonaiheita faneille, mutta se ei aivan nouse musiikkikirjojen klassikoiden joukkoon. Se keskittyy nimensä mukaisesti yhtyeen tunnetuimpaan albumiin, joka oli myös debyytti. Kirja selittää yhtyeen jäsenten keskinäisiä riitoja, valaisee oikeusjuttuja muiden kanssa ja erittelee yksittäisten biisien syntyä ja äänitystä. Se kertoo kaiken tämän ohessa laulaja Jello Biafran pyrkimyksestä päästä pormestariksi ja yhtyeen vittuilusta aikansa musiikkibisnekselle vieraillessaan Bay Area Music -palkintogaalassa. Siinä on paljon kuvia – vähän liikaakin – ja sarjakuvia.

Oggin kirjan oheen suosittelen Fresh Fruit for Rotting Eyeballs -dokumenttia, jossa (suunnilleen samojen asioiden) pääkertojana on yhtyeen kitaristi East Bay Ray. Se keskittyy yhtyeen alkuvaiheisiin ja sisältää paljon livepätkiä. Se löytyy vaikkapa YouTubesta, mutta Jelloa ei dokkarista löydy (paitsi laulamassa).

Yhtye ei koskaan näyttänyt siltä, mitä punkkareiden oletettiin näyttävän. DK:ssa oli rillipäitä ja taviksia, ei piikkitukkaa ja hakaneuloja. Sen poliittisuus oli aikaansa sidottua, kohdennettua kommentaaria, ei yleistä kapinaa ei mitään vastaan. Itselleni tärkeintä oli kuitenkin musiikki, joten mennään albumeihin.

Fresh Fruit for Rotting Vegetables (1980) on todellinen punk-klassikko samalla tavalla kuin Ramonesin ja Clashin debyytit. Sillä ei ole yhtään huonoa biisiä tai ainakaan sellaista, jolla ei olisi oikeutettua paikkaa albumikokonaisuudella. Se on selkeästi parempi kuin Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks. Kriitikot eivät lämmenneet suuresti, mutta ostava yleisö tajusi levyn hienouden Iso-Britanniassa ja muuallakin. Suomessa levy nousi top kymppiin. Albumi on vaikuttanut niin moniin ihmisiin, ettei kehujen listaamisessa ole mieltä. Levyä itseään kuvaa kuitenkin erittäin hyvin Dinosaur Jr:n Lou Barlow’n kommentti: ”Kuuntelin sitä lakkaamatta yrittäen selvittää, miten se oli tehty. Joka kerta olin yhtä hämmästynyt.” Kuinka monesta punk-klassikosta on sanottu samaa? Mojo-lehtikin nimesi albumin musiikillisesti monitahoisimmaksi punk-levyksi. Nykypäivän näkökulmasta sen äänimaailma ei ole kovin ihmeellinen, mutta edelleen sen kuuntelu on elähdyttävää. Monipuolinen ja oivalluksia täynnä oleva levy, jolla on yksittäisiä ”hittejä”. Mutta lopputuloksen tekee kokonaisuus. Siksi en aio listata ja eritellä biisejä, vaan toivotan hyvää kuunteluhetkeä albumin parissa. Sen kansikuva on muuten peräisin homoseksuaali Harvey Milkin tappamisesta saadun kevyen tuomion julistamista seuranneista mellakoista toukokuussa 1979.

In God We Trust (1981) on jo monimutkaisempi tapaus arvioitavaksi. Miniälppärillä on kahdeksan biisiä, joista puuttuvat debyytin oivallukset. Silti kokonaisuus on melko mainio. Se osoittaa keskisormea ”moraaliselle enemmistölle” ja kristilliselle oikeistolle. Siellä on klassikko ”Nazi punks fuck off”, energiapurkaus ”Dogbite”, hauska Frankie Laine -koveri ”Rawhide” ja ”California Über Allesiin” pohjaava uusi versio ”We’ve got a bigger problem now”. Levyn neljä ensimmäistä raitaa ovat asiallista kaahauspunkkia ilman tarttuvuutta, joten olen pitänyt tätä aina askeleena heikompaan suuntaan. Siitä huolimatta se löytää tiensä vinyylilautaselle säännöllisesti.

Kenties miniälppäriä olennaisempaa on se, että samana vuonna ilmestyi single ”Too drunk to fuck”. Sen toinen puoli ”The Prey” ei ole yhtyeen tärkein biisi, mutta a-puoli on ainakin tunnetuimpia. 12-tuumaiselta sitä kelpaa kuunnella. Sitä ei löydy miltään viralliselta studioalbumilta, vaikka se johonkin Fresh Fruitin painokseen lisättiinkin. Osa klassikkobiiseistä on eri versioina singleillä. Näistä syistä suosittelen katselemaan myös studioalbumeiden ulkopuolelle. Siksi myös Holiday in Cambodia / Police Truck seiskatuumainen tulee kaivettua hyllystä mieluummin kuin edellisen albumiversio.

Plastic Surgery Disasters (1982) on hitaampi kuin In God eikä se ulotu aivan niin moneen suuntaan kuin Fresh Fruit. Ostin sen älppärinä parinkymmenen prosentin alennuksella lukiolaisena. Kansi on upea: Michael Wellsin valokuva ”Hands”, jossa nälkiintyneen tummaihoisen käsi on terveenoloisen valkoihoisen kädessä. Paketissa on paksu vihko kuvakollaaseja ja sanat, joita suomentelin sanakirjan avulla. Ennen muuta totesin sen olevan erinomainen levy. Olen edelleen samaa mieltä. Yksi suosikeistani on ”Government flu”, joka avaa levyn. Mutta jos nimetään letkeä ”Winnebago warrior” (josta Mojo Nixon teki hienon kantriversion), vauhdikas ”Buzzbomb”, melodinen ”Moon over marin”, uhkaava ”Riot”, ”Dead end” ja ”Forest fire”, on nimetty puolet raidoista mainitsematta muita kuin loistavia biisejä. Albumi nousi Brittien indielistan kakkoseksi ja ainakin myöhemmät kriitikot ovat kehuneet albumia vuolaasti. Levystä ei kuitenkaan tule classic rockia, kuten Clashista, Ramonesista ja Sex Pistolsista.

Frankenchrist (1985) löytyy muiden tavoin hyllystä, mutta sillä ei ole koskaan ollut vahvaa vaikutusta minuun. Sillä on muutamia hyviä biisejä, kuten ”MTV Get off the air”, ”Soup is good food” ja vaikkapa ”Hellnation”, mutta kokonaisuus on aina jättänyt muita levyjä kylmemmäksi. Brittien indielistalla se toki meni ykköseksi, ja poliittinen sanoma on läsnä kuten aina ennenkin.

Bedtime for Democracy (1986) on vauhtilevy, jonka ilmestyttyä bändi hajosi välittömästi. Sillä on vauhtia In Godin tavoin, mutta aikaisempaa vähemmän ideaa. Kansi on taas upea, samoin kuin vinyylin lisukkeena tullut Fuck Facts -lehti. Tekstit käsittelevät tuttuun tapaan Reaganin ajan Yhdysvaltojen epäkohtia. Biisit sen sijaan jättävät toivomisen varaa. Oikeastaan vain rumpali D.H. Peligron tekemä ”I Spy” menisi suoraan minun best of -kokoelmalle. Huonona en ole levyä koskaan pitänyt, sillä sitä ei missään tapauksessa ole. Bändi ei vain yltänyt parhaimpiensa tasolle. Se ylsi kuitenkin edeltäjänsä tavoin Brittien indielistan ykköseksi.

Studioalbumeista ensimmäinen tulisi löytyä jokaisen punkista kiinnostuneen hyllystä. Muut ovat vähemmän välttämättömiä. Plastic on erinomainen ja pari viimeisintä sopii niille, jotka ovat jo bändiin erityisen tykästyneet.

Dead Kennedys oli San Franciscon punk-skenen merkittävin yhtye. Sitä edelsi The Offs ja The Germs julkaisi ensilevynsä GI vuotta aikaisemmin (1979) kuin DK, mutta DK:sta tuli toisella tavalla kuolematon. Se oli jotain muuta kuin brittiläiset edeltäjänsä. Se oli paljon monimutkaisempi ja poliittisempi kuin New Yorkin Ramones (DK:n ensialbumilla on jonkin verran progejuttuja eivätkä soittajat olleet vasta-alkajia). Se oli yhdysvaltalaiselle hc-skenelle merkittävämpi kuin mikään suurista punk-bändeistä (Clash, Ramones, Sex Pistols). Itselleni Clash ja Ramones ovat tärkeämpiä, mutta DK tulee heti niiden perässä. Kaikilla kolmella on ollut iso asema elämäni ääniraitana teinistä nykypäivään.

Dead Kennedys on vaikuttanut niin moniin myöhempiin muusikoihin ja genreihin indiestä metallin kymmeniin alalajeihin, ettei niiden listaamisessa ole mitään järkeä. Yksi kuriositeetti on kuitenkin hyvä mainita. Kun avaa Green Dayn Insomniacin kansilehdykän, sieltä paljastuu myös DK:lle työskennelleen ja bändin upean logon suunnitelleen Winston Smithin kollaasi. Sen kuvat on jäsennetty Dead Kennedysin ensialbumilta löytyvän ”I Kill children” -kappaleen ensimmäisen säkeistön pohjalta. Se taitaa olla hyvässä ja pahassa selvin linkki DK:n ja ison rahan suosion välillä.

Dead Kennedys on keikkaillut ilman vuonna 1986 bändin hajottanutta Biafraa muutamalla eri laulajalla, mutta ei ole levyttänyt.

ps. Tänä vuonna en tehnyt laisinkaan listaa vuoden levyistä, koska aikaisempina vuosina ne ovat venyneet järjettömän pitkiksi. Upeita uusia levyjä julkaistiin paljon ja osa niistä löysi tiensä hyllyyni. Niiden parissa ja muutenkin: Hyvää uutta vuotta!