Postmoderni historiateoria

Keith Jenkins tunnetaan – jos ylipäätään tunnetaan – brittiläisenä postmodernin historiateorian edustajana. Jenkins kuuluu niihin, jotka saavat inspiraationsa sellaisilta filosofeilta kuin Jacques Derrida ja Richard Rorty. Historianteoreetikoista Jenkins tunnustaa velkansa erityisesti Hayden Whitelle ja Frank Ankersmithille. Jenkinsin suuri ajatus, jota hän on puolustanut kirjoituksissaan, koskee objektiivisen, menneisyyden omin ehdoin tehtävän historiantutkimuksen mahdottomuutta.

Hyllyyni on kertynyt vähitellen hänen teoksiaan. Vuoden 1991 Re-Thinking History oli lyhyt ja tiivis pohdinta historiantutkimuksen tietoteoreettisista ongelmista. Vuoden 1995 On ”What is History?” argumentoi, että olisi parempi siirtyä modernistisista historiateoreetikoista (Edward Carr ja Geoffrey Elton) postmodernisteihin (Richard Rorty, Hayden White). Jostain tarttui matkaan vuoden 2003 Refiguring History: New thoughts on an old discipline. Se on niukasti yli 70-sivuinen pamfletti postmodernin historiateorian puolesta, ja sellaisenaan jatkoa vuoden 1991 teokselle.

Jenkinsin mukaan on päästävä eroon modernistisesta historian ymmärryksestä. Tätä ymmärrystä luonnehtii ajatus siitä, että meillä on mahdollisuus tutkia menneisyyttä sen omin ehdoin, sen itsensä vuoksi ilman meidän subjektiivista osuutta siinä, miltä menneisyys näyttää.

Tästä ei kuitenkaan seuraa kaikenkattavaa relativismia, nihilismiä tai sitä, että lähteistä voisi lukea esiin mitä tahansa mieleen juolahtaa. Erilaiset tulkinnat saavat tulkitsijastaan riippuen argumentatiivista tukea enemmän tai vähemmän.  Näin on aina ollut. Meillä ei siis Jenkinsin mukaan ole vaihtoehtoa valita modernistista versiota. Joko olemme postmodernisteja tietoisesti tai tiedostamatta.

Historiantutkimuksella olisi näin ajateltuna esteettinen ja poliittinen arvo. Ei olekaan yllättävää, että Jenkins nivoo käsityksensä Derridan ajatuksiin avoimuudesta ja sulkeumien välttämisestä sekä Ernesto Laclaun teoretisointiin radikaalidemokratiasta.

Jenkins toistaa Whiten käsityksen historiasta. Sen mukaan historia on narratiivinen diskurssi, jonka sisältö on yhtä lailla kuviteltua kuin löydettyä. Tätä selventää viittaus Ankersmithiin, joka korostaa, että historiantutkijalla on ylenpalttisesti faktoja (”löydettyä”), joiden valikointi, arviointi, juonellistaminen ja merkityksellistäminen on välttämätöntä (”kuviteltua”).

Kolmeen päälukuun jakautuva lyhyt pamfletti on vahvimmillaan kahdessa ensimmäisessä, johdatellessaan Derridan ja Whiten antiin historiateoreettiseen keskusteluun. Heikoimmillaan se on viimeisessä, jossa pohditaan modernistisen historiakäsityksen jälkeisen historiankirjoituksen mahdollisuuksia erityisesti Jean Baudrillardin ja Elizabeth Ermarthin avulla.

En ole seurannut yksityiskohtaisesti historiateoreetikkojen keskustelua Jenkinsistä, mutta sen verran osaan sanoa, että halukkaat voivat tutkailla esimerkiksi Rethinking History: The Journal of Theory and Practice -lehden Jenkins-teemanumeroa 2/2013.

Itselleni Jenkins on ollut poikkeuksetta inspiroivaa iltalukemista, ei enempää eikä vähempää. Hän haastaa tavanomaisia ajatuksia siitä, mitä historiantutkimus ja tutkimus ylipäätään on, mutta hän myös pyrkii vastaamaan tyypillisiin paniikkireaktioihin, joissa kysytään, mitä arvoa tai merkitystä tutkimuksella on, mikäli tietoteoreettinen perusta ei olekaan niin vakaa kuin sen haluttaisiin olevan.