Foucault itseään vastaan

Montrealissa McGillin yliopiston kirjakaupassa tuli vastaan François Callatin kokoama teos Foucault Against Himself (2015). Se perustuu ranskalaiseen dokumenttiin, mutta se toimii luettuna erinomaisesti.

Englanninkieliseen teokseen on lisätty Paul Rabinowin esipuhe. Muuten se koostuu Caillatin johdannosta ja neljästä haastattelusta. Neljää haastateltavaa yhdistää se, että he tunsivat Michel Foucault’n henkilökohtaisesti. Haastatteluissa yhdistyy mainiosti Foucault ihmisenä ja ajattelijana.

Arlette Farge teki Foucault’n kanssa teoksen Le Désordre des familles, lettres de cachet des Archives de la Bastille (1982), jossa yhdistyy Foucault’n kiinnostus historiaan, arkistotyöhön, tavallisiin ihmisiin ja valtaan. Teoksessa analysoidaan tavallisten ihmisten kuninkaalle lähettämiä pyyntökirjeitä tuomita naapureita, sukulaisia tai jopa perheenjäseniä. Haastattelussa käsitellään esimerkiksi Foucault’n käsitystä spesifistä intellektuellista, hänen aktivismiaan ja pettymystään historiantutkijoiden kielteiseen vastaanottoon.

Professori Leo Bersani kutsui Foucault’n Californiaan Berkeleyn yliopistoon, jonne Foucault matkasi vuosina 1975 ja 1981. Hän kertoo, mitä Foucault touhusi siellä ja miten hän suhtautui Californiaan ja Pariisiin. Suurin osa haastattelusta käsittelee homoseksuaalisuutta ja seksuaalisuutta ylipäätään. Bersani korostaa, miten Foucault’n kiinnostus sadomasokismiin ei ollut genitaalialueisiin keskittyvää, vaan pyrkimystä löytää koko ruumiiseen kohdistuvia mielihyvän muotoja. Bersani toteaa, että vaikka Foucault puolusti seksuaalista vapautta, hän vastusti seksuaalisuuteen perustuvia identiteettejä. Tämä on kiinnostava muistutus, jos ajatellaan, miten merkittävän aseman Foucault on saanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen identiteettipolitiikassa.

Ranskalainen filosofi ja taidehistorioitsija Georges Didi-Huberman tutustui Foucault’n kanssa vuonna 1981, kun hän lähetti psykoanalyyttisesti virittyneen teoksensa Foucault’lle. Foucault otti yhteyttä ja siitä alkoi yhteistyö – molempia kiinnosti ranskalaisen neurologin Jean-Martin Charcot’n työ. Foucault oli tutkinut sivuavia teemoja Klinikan synnyssä, mutta Didi-Huberman lisäsi diskurssien ja käytäntöjen tarkasteluun kuvatutkimuksen, sillä valokuvaaminen oli keskeinen osa Charcot’n menetelmää. Didi-Huberman puhuu paljon ja ylistävästi Foucault’n kirjoitustyylistä. Itseäni tässä viehätti erityisesti se, miten Didi-Huberman puhuu editoinnista – haastattelun otsikko on ”Knowing when to cut” – tarkoittaen teoreettisesti motivoituja valintoja. Tieto ei tarkoita kaikkien yksityiskohtien tietämistä tai esille panoa, vaan ”leikkaus” (siis valikointi) on tiedontuotannon perustava teko.

Filosofi Geoffrey de Lagasnerie puhuu jonkin verran Foucault’n varhaistuotannosta, mutta painavampaa sanottavaa hänellä on vallasta ja tieto/valta -konstellaatioista. Lagasnerie puolustaa Foucault’n huonosti ymmärrettyä ajatusta siitä, että voi olla pätevää tietoa, joka on silti kytköksissä valtasuhteisiin. Tieteenalat tuottavat tietoa, mutta ne syntyvät niille ulkoisten intressien ja valtasuhteiden menetelmien ja kontrollimekanismien kautta. Minusta tämä kääntyy ymmärrettäväksi joskin yksinkertaistavaksi, jos ajatellaan sellaista oppialaa, joka tuottaa päteviä tuloksia, mutta kysyy kysymyksiä tavalla, joka suosii tiettyjä eturyhmiä, yhteisöjä ja instituutioita. Osa teologisesta – ja myös uskontotieteellisestä – on leimallisesti tällaista. Tai kyllä muutkin alat toimivat esimerkkinä, mutta sattuneesta syystä tunnen parhaiten ammattiani lähellä olevat alat. Lagasnerie puhuu myös vastarinnasta, vapaudesta ja Foucault’n käsityksestä siitä, että vaihtoehtoisten tulevaisuuksien puolesta voi toimia parhaiten olemalla vallan ytimessä. Tämä haastattelu on sisällöllisesti painavin.

Teoksen nimi ei tarkoita sitä, että Foucault olisi jotenkin läpeensä ristiriitainen ajattelija, joka puhui itsensä pussiin (Žižekistä tällaisia esimerkkejä on esitetty, mikä ei silti tarkoita, että esimerkkien esittäjien mielestä kyseistä herraa ei kannattaisi lukea). Nimi viittaa siihen, että Foucault ei pysynyt paikoillaan ajatuksissaan, vaan halusi aina haastaa itsensä, tulla joksikin toiseksi ajattelun kautta. Tätä havainnollistetaan toistuvasti Foucault’n valtakäsityksen muutoksella ulossulkevasta (Hulluuden historia) sisäänottavaan (Tiedontahto).