Maailmassa
on monenlaisia hyviä ja vaikutusvaltaisia kirjoittajia, joilta puuttuu akateeminen
uskottavuus. Brittiläinen ja sittemmin amerikkalaistunut Christopher Hitchens
(1949–2011) oli juuri tällainen hahmo. Itse olen kirjoittanut hänestä
teoksessani Väärin uskottu? Ateismin uusi
näkyvyys (2014), sillä hän julkaisi laajasti luetun teoksen God Is Not Great (Jumala ei ole suuri) vuonna 2007. Tuossa yhteydessä jäi lukematta
ainakin yksi relevantti teos, Richard Seymourin erittäin raju kritiikki Unhitched: The Trial of Christopher Hitchens
(2012).
Seymourin
teos on vasemmistolainen kriittinen lähiluku Hitchensin kirjoitusurasta.
Sosialistiksi ja marxilaiseksi identifioitunut Hitchens on Seymourin luennassa
pikemminkin eliitin houkutuksista sokaistunut opportunisti, joka oli nuorempana
kiinnostunut työväenluokan voimasta (ei akateemisesta marxismista) ja josta
sittemmin tuli amerikkalainen uuskonservatiivi.
Seymour
osoittaa, miten höveli ja kärsimätön Hitchens oli tutkivana kirjoittajana. Hän
teki yliolkaisia tulkintoja, jotka sopivat hänen preferensseihinsä. Hän ei
myöskään vältellyt ristiriitaisuuksia omissa kannanotoissaan. Vasemmistolaisten
kannanottojen ja teemojen lomaan mahtui hyvin lumoutuminen ensin Thatcherista
ja myöhemmin invaasiosta Irakiin.
Itselleni
teoksessa uutta on se, että Hitchens ei ollut vain Bushin hallinnon kannattaja,
vaan hän oli erittäin lähellä George W. Bushin hallinnon ydintä.
Tuttua
on esimerkiksi se, että Hitchens puolusti (erityisesti brittiläistä)
kirjallisuutta eikä suostunut kuuntelemaan suosikkeihinsa kohdentunutta
yhteiskuntakritiikkiä. Kaikki postmoderni ja kriittinen kirjallisuusteoria oli
Hitchensille liian monimutkaista ja pilkan kohde, vaikka hän olikin Edward
Saidin hyvä ystävä ennen kuin välit menivät täysin poikki.
Uskontoa
Seymour käsittelee yhdessä luvussa. Siinä heikkoutena on, että Seymour
painottaa Hitchensin teologista tietämättömyyttä ikään kuin teologisten
nyanssien täydellinen hallitseminen olisi uskonnollisiin käytäntöihin
kohdentuvan uskontokritiikin kannalta välttämätöntä. Sen sijaan voitaisiin tyytyä
näyttämään, miten Hitchensin yhteiskunta-analyysi uskonnosta on ongelmallinen.
Tosin sitä puolta tuodaan esiin osoittamalla Hitchensin sisäinen
ristiriitaisuus: Hitchensin luulee oman uskontokritiikkinsä olevan marxilaista,
mutta Seymour osoittaa sen olevan kaukana siitä.
Seymourin
teos on saanut kielteistä palautetta esimerkiksi siitä, että hän käyttää
Hitchensiä lähellä olleiden ihmisten muisteluita aineistona – ikään kuin
sanottu olisi vain huhua, joka kertoo enemmän tiedonantajastaan kuin
Hitchensistä. Useimmissa lukija-arvioissa kuitenkin kiiltää taustalla
Hitchens-fanius, joka estää näkemästä herrassa mitään vikaa. Siinä missä
Hitchensin öykkäröinti on jotenkin rohkeaa ja taitavaa, fanien mielestä Seymour
on vain öykkäri. Ei ole sattumaa, että vasemmistolaisissa lehdissä teosta on
kehuttu ja oikeistolaisissa haukuttu.
Mielestäni
teos on avartava. Se osoittaa kiistämättömästi Hitchensin (mielestäni
ongelmallisia) arvopreferenssejä, ristiriitaisuuksia ja yksipuolisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti