Unettomana kapitalismissa

Uni on viimeinen elämänalue, jota ei ole onnistuttu kääntämään kapitalistisen tuotannon ja voiton välineeksi eikä eliminoimaan tuotantoa hidastavana tekijänä. Suunnilleen tämä on argumentti, jonka Jonathan Crary esittää kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the Ends of Sleep (2013)

Ainakin mediateknologian historiallisten vaiheiden tutkijat tuntevat Crary ennestään. Techniques of the Observer: On Vision and Modernity in the Nineteenth Century (1990) on pienimuotoinen klassikko. Siksi lyhyt analyysi unesta ja kapitalismista vaikutti kiinnostavalta jo ilmestyessään. En tosin ostanut sitä silloin. Pari vuotta myöhemmin ostin ja luin, lentokoneessa matkalla Montrealiin.

Teos alkaa hienolla luonnehdinnalla siitä, miten eräs varpuslaji kykenee olemaan nukkumatta poikkeuksellisen pitkään. Yhdysvaltain puolustusministeriö on kuluttanut paljon rahaa tämän kyvyn tutkimiseen. Pyrkimyksenä on luoda ihminen, joka kykenisi taisteluolosuhteissa olemaan pitkään hereillä niin, ettei toimintakyky merkittävästi heikkenisi. Selvää on, että tällaisen ihmisen synty tarkoittaisi pienellä viiveellä aivan uutta aikakautta työmarkkinoilla. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Uni on valtavan resistantti juttu. Ei ole sattumaa, että unenpuute on suosittu kidutusmuoto.

Jos unentarvetta ei osata poistaa, voisiko siitä tehdä kaupallisen tuotteen? Voisiko olla mahdollista, että jos yritysjohtajat eivät pidä puhdasta vettä normaalina ja kyseenalaistamattomana ihmisoikeutena, myös oikeus uneen siirtyisi yritysten omistukseen kapitalistiseksi myyntiartikkeliksi? Aikamoinen visio tulevaisuudesta.

Crary ei maalaa vain tieteisfiktiosta muistuttavia synkkiä kuvia. Hän lyö pöytään faktoja nykytilanteesta. Keskimääräinen uniaika on Yhdysvalloissa kuusi ja puoli tuntia. Sukupolvi aikaisemmin se oli kahdeksan tuntia. Vielä 1900-luvun alussa keskimääräinen uniaika oli kymmenen tuntia.

Lähtökohta on selvä: kun olemme hereillä pidempään, tuotamme enemmän ja kulutamme enemmän (tiettyyn pisteeseen asti). Osittain teemme tämän vapaaehtoisesti. Jos emme aina voi vaikuttaa aikaan, jolla saamme maksettua suojan ja ravinnon, voimme vaikuttaa aikaan, jonka käytämme kuluttamiseen. Crary tarkastelee erityisesti audiovisuaalisen median (mm. television) vaikutusta. Päiväohjelmasta siirryttiin 24/7 -televisioon ja internet mahdollistaa ympärivuorokautisen houkutuksen valoloisteen pariin. Crary ei tutki ohjelmien sisältöjä, mutta pohtii sitä, mitä altistuminen vastaanottimien valolle tekee keholle ja mielelle. Kirjan luettua ymmärtää hyvin, miksi moni fiksu aloittaa mediapaaston pari tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa.

Mediakasvatuksellisesti kiinnostava teema on pohdinta television ja muun voimakkaan mediakulutuksen mahdollisesta vaikutuksesta autismin räjähdysmäiseen kasvuun. Korrelaatio on selvä, kausaatiosta emme tiedä.

Teoksen alaotsikko on ymmärrettävä, mutta myös outo, sillä en löytänyt termiä ”late capitalism” itse tekstistä. En ole ollenkaan varma, että Ernest Mandelin marxilais-teleologinen luonnehdinta kapitalismin ”myöhäisestä” vaiheesta on oikea. Se ei myöskään kuvaa Craryn käsitystä kapitalismista.

Craryn analyysin rakentumisessa tärkeimmät teoreetikot ovat ranskalaisia: Lefevbre, Debord ja Deleuze. Hänen tapansa käyttää heidän ajatuksiaan on osuvaa – harkitsevaa ja tarvittaessa sekä suitsivaa että täsmentävää.

Onko uni sitten ainoa jäljellä oleva este, jota kapitalismi ei ole kyennyt eliminoimaan? Ehkä. Onko uni siksi jonkinlainen vastarinnan alue, jolla pääsemme kuvittelemaan uusia mahdollisuuksia (sisältäen ajan ennen nukahtamista ja heräämisen ennen kuin avaamme elektroniset laitteet), kuten surrealisti André Breton hahmotteli? Se saattaa olla romantisoitu ja impotentti toive. Pikemminkin näkisin asian niin, että vastarinnan paikat ovat kietoutuneet kapitalistiseen yhteiskuntaan eikä sen viimeiseen ulkopuoliseen kolkkaan.  

Joka tapauksessa Crary kirjan luettua tekee mieli nukkua.