Mediatutkimusta kilokaupalla osa 2: Journalismi murroksessa

Jouluna kootussa mediaa ja journalismia käsittelevien teosten pinossa toinen lukemista odottanut kirja oli Esa Väliverrosen toimittama Journalismi murroksessa (2011). Se tuli ostettua alennuslaarista viidellä eurolla viime syksynä. Se on monella tavalla hyödyllistä luettavaa otsikkonsa mukaisesta aiheesta.

Teoksessa on johdannon lisäksi 14 artikkelia. Yksittäiset artikkelit pohtivat esimerkiksi sitä, millaisessa kriisissä journalismi on vai onko kyse lähinnä kriisipuheesta. Vastaus on, että kriisiä on toistaiseksi ollut huomattavasti vähemmän kuin kriisipuhetta, sillä muutoksista ja haasteista huolimatta – esimerkiksi printtimediaan kohdennettujen mainosrahojen valuminen toisaalle ja vähentyneet tilaajat – mediakonsernit tekevät voittoa. Vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut taantuma koski myös mediaa, mutta on vielä liian aikaista sanoa, kuinka syvästä rakenteellisesta digikriisistä – siis talouden lyhyen aikavälin heilahteluista jokseenkin riippumattomasta kriisistä – on kyse. Tämä selviää vasta tasaisemman taloudellisen ajanjakson aikana.

Kiinnostavia ovat myös käsitteiden esittelyt. Tulosjournalismi, konsernijournalismi ja mediajournalismi tulevat tutuiksi, samoin kuin ”yhteiskunnan kameraistuminen” lehtikuvan digimurrosta käsittelevässä tekstissä ja ”journalismin tunteellistuminen”. Yhteiskunnallinen journalismi ja markkinaehtoinen journalismi ovat kaksi erilaista projektia, sillä edellinen jäsentyy tärkeyden ja jälkimmäinen kiinnostavuuden varaan. Ne tosin leikkaavat toisiaan, koska molempia määrittää ihmisläheinen journalismi.

Artikkelikokoelman formaatti ei kuitenkaan tarjoa mahdollisuutta selvittää, miten nämä kaikki käsitteet liittyvät toisiinsa, jos liittyvät. Välillä tuntuu, että kukin ottaa käsitteen, joka sopii aiheeseensa, ja ehdottaa, että journalismi on menossa siihen suuntaan. Mutta voiko se mennä kaikkiin mainittuihin suuntiin samanaikaisesti? Jos voi, pitäisi tietää, miten painotuksiltaan erilaiset asiat ovat osa suurta tarinaa journalismin muutoksista ja murroksista.

Luvuissa käsitellään myös blogeja, toimitustyön muutosta etnografisen tutkimuksen näkökulmasta, aikakauslehtien tutkimusta, journalismin etiikkaa kouluampumistapausten kautta, henkirikosuutisoinnin muutosta, haastattelulohkaisujen roolia uutisoinnissa, skandaaleja ja toimittajuuden muuttumista erikoissivuista vastaavaksi tuottajuudeksi (mikä tarkoittaa lähinnä perinteisten tehtävien laajentumista tulosvastuullisemmiksi ja uutispäällikkömäisemmiksi toimenkuviksi).

Yksi vahvimmin teoreettisiin keskusteluihin kiinnittyvä teksti on Jari Väliverrosen ja Risto Kuneliuksen ”Politiikan journalismi medioitumisen aikakaudella”. Se argumentoi empiirisen aineiston perusteella, ettei ajatus politiikan mediatisoitumisesta (tässä tekstissä: medioitumisesta), eli median kasvavasta kyvystä ohjata ja hallita politiikkaa, ole kovinkaan selvä kehityskuvio. Muutoksia on tapahtunut, mutta ei niin radikaalisti kuin mediatisaatioteesin vahvan version puolustajat esittävät. Pikemminkin journalismi heijastaa laajemman valtajärjestelmän puitteissa esitettäviä näkemyksiä. Toimittajilla on medioimisen valtaa (esitystavat ovat muuttuneet), mutta ei valtaa päättää, mitkä poliittiset kysymykset ovat politiikassa sisällöllisesti tärkeitä.

Muutamissa teoksen luvuissa nostetaan esiin viimeisimpänä innovaationa toimintatutkimus, jonka tarkoituksena on yhdessä mediatoimijoiden kanssa kehittää toimintaa tutkimuksen avulla. Jäin miettimään, miten konsepti sopii journalismin tutkimukseen – onko tutkijan roolina olla journalismille ulkopuolinen tutkija vai sen kehittäjä tutkimuksellisin keinoin? – ja miten ajatus kääntyy eri tieteenaloille ja eri tutkimuskohteisiin. Varmaankin natsismin tutkijan interventionistinen toimintatutkimus natsismin kehittämiseksi kohtaisi vastustusta, mutta missä menee raja sopivan kohteen valinnassa ja mitkä tahot määrittävät tuon rajan?

Kirjoittajat eivät pohdi tällaisen tutkimuksen oikeutusta, joten ehkä se ei ole ainakaan näille kirjoittajille ongelmallinen kysymys. Tosin itseäni häiritsee yksi luku, jossa kerrotaan tällaisesta tutkimuksesta ”erikoislehdessä”. Siis jos kehitetään lehteä ja samalla salataan sen nimi, ollaan alueella, joka vaatisi pohdintaa. Lisäksi tästä ”erikoislehdestä” kirjoittamisesta saa ainakin tässä kontekstissa irti huomattavasti vähemmän kuin jos tietäisi, mistä lehdestä on kyse – pystyisi verrata, vastaavatko eri osapuolten käsitykset lehdestä omaa ymmärrystä.

Oma tieteenalani, uskontotiede, on erinomainen esimerkki harmaasta alueesta. Osa uskontoa tutkivista suhtautuu siihen interventionistisen toimintatutkimuksen tavoin. Osa taas suhtautuu vastaavalla tavalla ateistisiin yhdistyksiin. Osa vastustaa jyrkästi molempia.

Itse lähden liikkeelle siitä, että vaikka tutkimuksella on erilaisia vaikutuksia, en pyri lähtökohtaisesti tekemään uskonnollisesta tai uskontokriittisestä toiminnasta tehokkaampaa. En edes silloin kun olen käynyt puhumassa uskonnottomien yhdistyksissä, uskonnonopettajien tilaisuudessa tai kirkon viestintää ruotivissa kehittämistapahtumissa. Silloinkin puhun tutkijana, jonka sanomisista kuulijat voivat halutessaan napata jotain näkemyksiä siitä, mihin suuntaan he voisivat kehittää omaa toimintaansa, mutta se jää heidän vastuulle.