sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 5: Kelluva kiinnostavuus

Mediatutkimuksellisten teosten pinossa ei näy lattia vieläkään. Vuorossa oli tällä kerralla Kelluva kiinnostavuus. Journalismin merkitys ihmisten sosiaalisissa verkostoissa (2012), kirjoittajina Heikki Heikkilä, Laura Ahva, Jaana Siljamäki ja Sanna Valtonen. Se lähtee liikkeelle olettamuksesta, että journalismissa uutiskriteeriä tärkeämmäksi on noussut kiinnostavuus. Se tarkastelee, mikä journalismissa ja mediassa ihmisiä kiinnostaa.

Teos ottaa tiukan otteen yleisötutkimukseen. Se kiistää perinteisen olettamuksen yleisöstä sosiaalisena oliona, eli rajattuna ihmisryhmänä, ja tutkii yleisöä diskursiivisena toimintana. Näin ajateltuna ei selvitetä mediaa käyttäviä ihmisryhmiä ja niiden luonnetta, vaan tilanteita, käytäntöjä ja tapoja, joita ihmiset omaksuvat mediakäytössään.

Alaotsikon mukaisesti tutkimus olettaa, että journalismin kiinnostavuus on sidoksissa ihmisten sosiaalisiin verkostoihin, siihen, mitä niissä tehdään ja mitä niissä puhutaan. Aineistoa on laajasti: yksilö- ja ryhmähaastatteluja, mediakäyttöä käsitteleviä päiväkirjoja, yhdeksän yleisöryhmää – jotka ovat esimerkkejä sosiaalisista verkostoista, jotka edustavat työpaikan, vapaa-ajan ja intressien mukaan muodostuneita verkostoja – sekä ryhmien ja toimittajien tapaamisista saatua aineistoa.

Kiinnostavuus on uusi tärkeä. Näin voi kiteyttää teoksen olettamuksen, jota perustellaan toimittajien käsityksillä. Mutta miten kiinnostavuus tavoitetaan? Tutkimus väittää varsin uskottavasti, etteivät toimitusten keinot selvittää kiinnostavuutta välttämättä tuota parasta mahdollista lopputulosta. Parhaalla tarkoitan tässä yleisöä kiinnostavaa mediaa, joka voi olla myös häpeämättä työtään. Esimerkiksi verkkodiagnostinen lähestymistapa, jossa esimerkiksi  lasketaan klikattujen juttujen määrää, johtaa helposti niukemmin käyttäjiä houkuttelevien – mutta sisällöllisesti olennaisten ja ehkä myös median imagon kannalta tärkeiden – uutisaiheiden arvostuksen laskuun.

Teoksessa on teräviä huomioita yleisötutkimuksen historiaan ja versioihin liittyen. Lisäksi tutkimusasetelma on kompleksinen ja kunnianhimoinen, mutta välillä tuntuu, että empiiristen tapausten anti ei yllä odotusten tasolle. Esimerkiksi toimittajien ja yleisön tapaamisista saadaan aika vähän irti (tai ainakaan en itse saa tiivistettyä siitä mitään erityistä tähän).

Itselleni mielenkiintoisin empiirinen osio oli luku, jossa sovellettiin David Morleyltä tuttua kaavaa mediatekstien vastaanottajien tulkintojen tarkasteluun. Otetaan yksi lehtijuttu ja kuunnellaan valikoitujen ryhmien keskustelua siitä. Sitten jaetaan ryhmien tulkinnat hallitseviin, vastustaviin ja neuvotteleviin suhteessa oletettuun sisäänkoodaukseen. Lainaukset havainnollistavat hyvin, miten eri tavoin ihmiset tulkitsevat uutisia erilaisten poliittisten ulottuvuuksien mukaan, mutta myös sen, etteivät tulkinnat ole aivan villisti erilaisia.

Mitä teos lopulta ehdottaa kiinnostusta koskevaan ongelmakenttään? Se väittää, että yleisöroolin hyödyntämisen journalismin kiinnostavuuden kehittämisessä on oltava jotain muuta kuin kysymistä suoraan yleisöltä. Suorat kysymykset tuottavat tässä tapauksessa latteita vastauksia. Sen sijaan mediakäytön ja sosiaalisten verkostojen tarkastelu tarjoaa joitakin väyliä. Tosin vastaukset jäävät aika kelluviksi tyyliin ”ihmisiä kiinnostavat isot ja abstraktit kysymykset ja […] [ihmiset] haluavat pohtia niitä toistensa kanssa”. Tämä poikkeaa median vallitsevista yleisökäsityksistä, mutta ei vielä itsessään tarjoa kovin merkittävää käytännön panosta journalismin kiinnostavuuteen.

*

Kirjassa on myös itseäni kiinnostavia median ja yleisön suhteisiin liittyviä yksittäisiä huomioita. Käy ilmi, etteivät toimittajat ole kovin aktiivisia lukijapalautteen seuraajia. Tai he eivät ainakaan osallistu keskusteluun eivätkä pohdi syvällisesti, miten palautteen ottaisi systemaattisesti huomioon työssä. Käyttäjien puolelta kiinnostavaa on, että suuri osa uutisten  seurannasta on pintapuolista. Lehdet selataan, televisiouutisten aikana tehdään samanaikaisesti monia muitakin asioita. Kuunnellaan toisella korvalla. Mikä merkitys näillä on esimerkiksi uskontojournalismiin, on kysymys, jota kiinnostaa pohtia enemmän tulevaisuudessa.

Ei kommentteja: