Mediatutkimusta kilokaupalla osa 4: Journalistin vapaus

Neljäntenä jouluna kootussa pinossa oli Heikki Luostarisen ja Pentti Raittilan toimittama Journalistin vapaus (2014). Viidestä artikkelista, esipuheesta ja epilogista koostuva lyhyehkö teos on kunnianosoitus vuonna 2012 kuolleen Pertti Hemánuksen vuonna 1983 ilmestyneelle tutkimukselle Journalistinen vapaus.

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi on tavallisesti sananvapauden ja lehdistönvapauden ykkönen. Silti tarkemmassa syynissä journalistin tai journalistisen vapauden kysymys on polttava. Hemánus tarkoitti sillä ensisijaisesti ”muiden kuin päätoimittajien vapautta tehdä journalistista työtään oikeiksi katsomiensa päämäärien hyväksi” toimituksen tai mediainstituution esteiden sitä rajoittamatta. Viimeaikainen keskustelu Yleisradiosta ja pääministeri Sipilästä on erinomainen esimerkki journalistisen vapauden rajoittamisesta: esimies esti rivitoimittajien työskentelyn.

Se, miksi journalistin vapaus on tärkeää perustuu ajatukseen siitä, että journalistit toteuttavat yhteiskunnallista tehtävää välittäessään informaatiota ja ylläpitäessään vuorovaikutusta eri tahojen välillä. Tätä vasten on kuitenkin huomattava, että journalismi on kuin pienteollisuutta, jossa aikapaineet asettavat rajoitteita idealismille. Tämä vaikuttaisi olevan pysyvä tekijä. Poliittiset tekijät olivat merkittävässä asemassa ennen 1980-lukua – ja yksittäisille toimittajille poliittisesta sitoutuneisuudesta saattoi olla jopa etua, sillä se saattoi tarjota pääsyn tiettyyn työhön tai informaatioon – mutta sittemmin suuremman paineen on asettanut voitontavoittelu.

Yksi historiallinen muutos koskee journalismin henkilöitymistä. Vuosikymmeniä sitten uutisjutuissa oli harvoin toimittajan nimi, mutta nimen – ja kasvon – merkitys, voima ja taloudellinen arvo alkoivat selvitä televisiokulttuurin kaiken henkilöivän eetoksen myötä.

Jos vapautta on, niin miten se on nykytoimittajien mielestä onnistuneesti käytetty? Haastattelujen perusteella silloin kun on keksitty itse uutisaihe. Vielä paremmin menee, jos tuo aihe paljastaa jotain, jota päättäjät eivät haluaisi julkistaa. Jos se herättää keskustelua netissä ja kahvipöydissä, ollaan lähellä suomalaisten toimittajien käsitystä onnistumisesta. Toki näiden lisäksi on tärkeää, että juttu kestää kriittisen tarkastelun eikä sisällä virheitä.

Käytännössä ihanteille ei aina ole puitteita. Jos tärkeän aiheen totuudellisuuden varmistaminen vie aikaa ja on työlästä, aiheeseen ei välttämättä tartuta.

Jos aivan ihannetilanteeseen ei päästä, niin ainakin halutaan herättää keskustelua (muttei välttämättä kohua) ja tarjota jokin uusi näkökulma aiheeseen.

Kantaakin voidaan ottaa, kunhan se ei lokeroi toimittajaa. Helpointa tämä on yksittäisissä kysymyksissä (homoliitot, turkistarhaus). Puoluepoliittista sitoutumista kartetaan osittain juuri siksi, että sen avulla toimittaja leimautuu muiden silmissä lähes kaikissa kysymyksissä.

Journalistin vapauteen vaikuttaa myös koettu työympäristön muutos. Sen tarkastelussa käy ilmi, että muutoksiin sopeudutaan, vaikka yksilötoimittajista olisikin tullut ylhäältä johdettuja ja kvartaalitalouden toiveisiin vastaavia avokonttorin tiimissä brainstormaavia ja moniosaajia. Kenties muutokset on sisäistettävä hyveiksi, jotta työssä koetaan vapautta. Tämän yleisimmän puhetavan lisäksi löytyi kriittisempiä ääniä – joko vanhakantaisessa toimituksessa työskentelevältä uudet hyveet sisäistäneeltä toimittajalta tai notkeassa toimituksessa työskentelevältä vanhoista hyveistä kiinni pitävältä toimittajalta.

Journalistin vapautta rajoittaa työvoiman ylitarjonta. Se ei kuitenkaan näytä vähentävän journalistin työn houkuttavuutta. Jos ajatellaan, että journalismi on asenne, jossa on tavoitteena kerätä ja jakaa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa, eikä työsuhde mediaan, monen journalistin vapautta rajoittaa pakko käyttää aikansa tulonhankintaan journalistisen palkanmaksun ulkopuolella. Toisille se sopii paremmin kuin toisille. Tyypillisesti nuoret sietävät pätkittäisyyttä ja epävarmuutta paremmin, koska ajattelevat tai toivovat sen olevan väliaikaista. Koko työuran tilanteena se voi olla elämäntapavalinta, jonka mukana tulee merkittäviä rajoitteita (esimerkiksi asuntolainan ottaminen voi olla suuri riski, jos sitä ylipäätään annetaan).

Vaikka en tässä pyrikään luomaan kriittistä arviota teoksen yksittäisiin teksteihin, vaikka kirjoittaa voisi teoreettisuuden verrattaisesta ohuudesta ja metodologisten pohdintojen vähäisyydestä, en malta olla kommentoimatta yhtä asiaa. Esa Reunasen tekstissä toimittajan poliittisesta identiteetistä on käsitelty kiinnostavasti toimittajien käsityksiä onnistumisesta. Haastatteluihin ja kyselyyn perustuvassa aineistonkäsittelyssä kuitenkin päädytään pohtimaan poliittista identiteettiä. Sen sijaan että oltaisiin rakennettu aiheeseen huonosti sopiva (olkiukkomainen) vastakkainasettelu Jürgen Habermasin rationalistisen ja Chantal Mouffen antagonistisen politiikkakäsityksen välille, kysyn, oltaisiinko voitu vaikkapa kysyä toimittajien puoluekantaa aivan tavallisilla kysymyksillä, kuten ”Mitä puoluetta äänestit viime vaaleissa?” ja ”Jos nyt olisi vaalit, mitä puoluetta äänestäisit?”. Vastaukset näihin olisivat yksistään tuottaneet vähintään yhtä paljon kiinnostavaa tietoa toimittajien poliittisesta identiteetistä kuin artikkeliin päätyneet pohdinnat.

Opiskellessani sivuaineena tiedotusoppia pääsin osallistumaan Hemánuksen luentosarjalle. Tuolloin – vuonna 1995 – hän oli jo eleiltään vanha mies, vaikka olikin 61-vuotias. Hän ei jaksanut luennoida seisaaltaan, mutta sujui se istualtaankin. Miehen pää oli sentään kunnossa. Luentosarjalla käytiin läpi nippu tuoreita suomalaisia tiedotusopillisia teoksia, joita Hemánus kommentoi. Olin vaikuttunut hänen arvioistaan ja kyvystään tuoda ilmi näkökulmia, joilla haastaa teosten sisältöjä.