Lukiessani vähän aikaa sitten Rob Jovanovichin kirjaa Perfect Sound Forever Pavementista, päätin kerrata itselleni tutun bändin
tuotannon. Aloitin yhtyeen kuuntelun 1990-luvun alkupuolella. Jatkoin sen seuraamista
koko aktiiviuran ajan 2000-luvun alkuun. Sen jälkeen levyjä on tullut
pyöriteltyä tasaisin väliajoin. Vuonna 1989 Stocktonissa, Kaliforniassa
perustettu Pavement vaikutti vuosikymmenen verran, ja se on kenties parhaiten
1990-luvun kitara-indiestä muistuttava bändi. Parempaa kuin grunge, ainakin
tällaisen Pixies-fanin mielestä.
Bändin
jäsenet olivat iäkkäämpää rumpaliaan lukuun ottamatta koulutettuja jannuja,
joille bändi oli vain yksi vaihtoehto. Heitä pidettiin slacker-yhtyeenä, mikä
on täysin ymmärrettävää musiikin ja imagon osalta. Bändi sinänsä oli työteliäs,
mutta heidän työtapansa oli erikoinen. Kiertueilla ei välttämättä ollut yhtään
vapaapäivää. Muuten he elivät eri puolilla Yhdysvaltoja, ja pitivät pitkiä
taukoja levytyksistä ja harjoituksista.
Slanted and Enchanted (1992) oli ensimmäinen
studioalbumi ja ensimmäinen Pavement-ostokseni. Sain sen käytettynä cd:nä vuosi
ilmestymisensä jälkeen. En enää muista, oliko se c-kasetilla aikaisemmin, mutta
nopeasti siitä tuli yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni – aikana, jolloin
olin jo löytänyt Pixiesin ja etsin samankaltaisia yhtyeitä. Slanted on oivaltavaa, laiskatempoista
kitaraindietä parhaimmillaan. Siinä on melodiaa, melua, outoja rytmejä ja
ujeltavia kitaroita. Kaksi ensimmäistä, ”Summer babe” ja ”Trigger cut” ovat
loistavia, samoin kuin ”Zurich is stained”, ”Jackals, false grail: The lonesome
era”. Kovaa tasoa pitää yllä myös ”Perfume V” ja ”In the mouth of the desert”.
Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ote lipsu pahasti missään vaiheessa. Yhtyeen
laulaja-kitaristi-biisintekijä Stephen Malkmus on todennut levyn olevan kenties
Pavementin paras, sillä siitä välittyy energia ja laskelmoimattomuus. Tässä
vaiheessa rummuissa oli vielä muita jätkiä huomattavasti iäkkäämpi alkoholisti
Gary Young, joka kuunteli Lynyrd Skynyrdiä, hehkutti Yesiä maailman parhaana
bändinä ja viihdytti faneja tempuillaan. Albumi on aina saanut hyvät arviot.
Siitä on tullut pysyvästi merkittävä indie-albumi. Pitchfork antoi
uusintajulkaisulle täydet 10 pistettä.
Crooked Rain, Crooked Rain (1994) teki
yhtyeestä melkein ison. ”Cut your hair” soi MTV:llä loputtomasti ja Pavement
oli hetkisen maailman coolein bändi. Levy tuli ostettua debyytin tavoin
käytettynä vuosi ilmestymisensä jälkeen (tosin vinyylinä). Se kului kuitenkin
c-kasetilla sitä ennen. Levy on sisällöltään helpompi kuin debyytti. Se on
erilainen mutta ei missään tapauksessa sell-out. Se on hitaampi, kitarat
kirskuvat hieman vähemmän, rummut ovat rauhallisemmat (Gary Youngin tilalle
tuli Steve West). Se on myynyt puoli miljoonaa yksikköä. Kun levytyssessio
maksoi vain 10000 dollaria, pätäkkää jäi taskuihinkin. Suurin osa levystä on
toimivaa kitaravetoista, korkeintaan keskitempoista indietä (esim. ”Silence
kid”, ”Stop breathin’”, ”Gold soundz”). Merkittävimmät poikkeukset ovat ”5-4=unity”, joka on selkeä Dave Brubeck
tribuutti, mutta sen idea on pähkähullu – taidoiltaan keskinkertainen
indiebändi osoittaa kunniaa valkoiselle jatsarille. Toinen poikkeus ja oma
suosikkini – monien muidenkin – on kantrahtava ”Range life”, joka ehkä turhaan
muistetaan lyriikoista, joissa vittuillaan Smashing Pumpkinsille ja Stone
Temple Pilotsille: ”Out on tour with the Smashing Pumpkins
// Nature kids, I, they don't have no function // I don't understand what they
mean // And I could really give a fuck // The Stone Temple Pilots, // They're
elegant bachelors // They're foxy to me// Are they foxy to you?” Kolmas
poikkeus on Kannbergin ainoa sävellys ”Hit the plane down”, jota voi
perustellusti pitää The Fall-pastissina. Tähän aikaan suuret levy-yhtiöt
juoksivat yhtyeen perässä, olettaen, että Pavement on seuraava Nirvana,
slacker-versiona. Yhtye ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut yhtiöistä. He
halusivat ylläpitää indie-estetiikkaa levy-yhtiön valinnassa, imagossa ja kansitaiteessa
(ei bändikuvia!). Loistava levy tämäkin, mutta itselleni debyytti on tärkeämpi.
Pitchforkin 90-luvun levyjen listalla se on sijalla 8 ja Rolling Stonen 500
parasta albumia -listalla se on sijalla 210.
Wowee Zowee (1995) on käänne ainakin
kahdella tavalla. Aikaisemmat levyt olivat Malkmusin ja Kannbergin
kimppateoksia (edellisen liidaamia, tosin), mutta nyt Pavement päätti tehdä
bändilevyn. Lisäksi bändi hylkäsi edeltäjänsä linjan ja hakeutui kohti psykedeelisempää
jammailua. Tällä karkotettiin osa suurista ja rahanahneista levy-yhtiöistä. Malkmusin
singlevalinnat, ”Rattled by the rush” ja ”Father to a sister of thought”, ovat
melko kaukana hiteistä. Ne on tehty ja valittu liiallisen ruohon polttamisen alaisena,
mutta Malkmusin mukaan ne kuulostivat hiteiltä. Rolling Stone antoi levylle
kaksi tähteä, mutta monille faneille tästä muodostui suosikkilevy. Ero
edelliseen on selkeä, vaikka osa biiseistä pyöri jo Crooked Rainin äänityksissä. Teoksen nimi on peräisin ex-rumpali
Youngin hokemasta (liekö ottanut sen Zappan & Mothers of Inventionin
biisistä ”Wowie zowie”). Itse teos sisältää 18 biisiä, ulottuen kolmelle
vinyylin puoliskolle (neljäs on tyhjä). Kuten aikaisemminkin, nauhoitin tämän
c-kasetille ja ostin myöhemmin käytettynä vinyylinä, tällä kerralla puolitoista
vuotta ilmestymisen jälkeen. Ja onhan sillä hetkensä. Laiska avausraita ”We
dance” muistuttaa edellisestä levystä. Kiinnostavia ovat lyhyet raidat: ”Brinx
job”, raju mutta erittäin toimiva ”Serpentine pad” ja ”Flux = rad”, joka on
tietoinen yritys kuulostaa kellarijami-Nirvanalta. Singlevalinnat ovat
tasavahvaa Pavementia, samoin kuin ”Fight this generation”, kun taas Kannbergin
”Kennel district” tuo melodisuutta sekoitukseen. Levyn mestariteos taitaa
kuitenkin olla toiseksi viimeinen ja albumin pisin raita, yli kuusiminuuttinen
”Half a canyon”. Wowee on hyvä ja
rakas levy, mutta en ole koskaan vauhkoontunut siitä.
Brighten the Corners (1997) on taas
askel popin ja suoremman ilmaisun suuntaan. Avausraita ”Stereo” näyttää
suunnan, mutta levyn ehdoton hitti on ”Shady lane”, joka on kenties yhtyeen paras
biisi. Muistan suomalaisen Candy Darlingin soittaneen sitä hyvin nopeasti
omilla keikoillaan. Myöhemmin sen on levyttänyt Suomessa Astrid Swan. Albumi
jatkuu laiskalla timantilla ”Transport is arranged”, jonka jälkeen Kannberg
osoittaa taitonsa hienolla sävellyksellä ”Date w/ IKEA” (ja levyn loppupuolen
”Passat dreamilla”). Sitten rauhoitutaan, kunnes tulee iskevä ”Embassy row”. Hommasin
levyn heti sen ilmestyttyä. Kokonaisuus on seesteinen, tasapainoinen ja lämmin
– kolme adjektiivia, joilla ei voi kuvata kaikkia Pavementin tuotoksia. Sama
heijastuu lyriikoihin. Ne käsittelevät rauhoittumista, nuoruuden taakse
jäämistä ja paikoilleen asettumista. Levyllä on kuitenkin säröä ja räimettä
juuri sopivassa mitassa, mikä tekee siitä erittäin onnistuneen kokonaisuuden. Se
on yhtyeen ainoa albumi, johon on painettu lyriikat (bändin omassa estetiikassa
se rikkoo indie-tyylin). Näihin aikoihin Malkmus vietti aikaa Blurin Damon
Albarnin tyttöystävän, Elastican Justine Frischmannin kanssa. Albarn alkoi
puhua Pavementista haastatteluista ja Blurin musiikki sai uutta ilmettä
amerikkalaisesta indiestä.
Terror Twilight (1999) jäi yhtyeen
viimeiseksi. Sitä ennen yhtye piti taukoa vuoden 1998, jolloin alkoivat huhut
hajoamisesta. Levyn tuottajaksi tuli Nigel Godrich, jonka tavoitteena oli
säilyttää yhtyeen henki mutta tehdä lopputuloksesta helpommin lähestyttävä. Lopputuloksena
on paradoksaalisesti erittäin hyvä mutta riskejä kaihtava levy. On vaikea
sanoa, onko tietty turvallisuus Godrichin vika vai onko hänen ansionsa, että
levy ylipäätään valmistui. Levyltä nousee kolme selkeää singlenäkin julkaistua hitintynkää,
avausraita ”Spit on a stranger”, ”Major leagues” ja päätösraita ”Carrot rope”. Kun
vielä levyltä löytyy sellaiset hienoudet kuin ”Billie” ja ”Speak, see,
remember”, niin eihän sinne montaa heikkoa hetkeä mahdu. Kuriositeettina
mainittakoon, että Radioheadin Jonny Greenwood vierailee kahdella raidalla. Ostin
Terrorin kolme päivää virallisen
julkaisupäivän jälkeen Helsingistä, kun olin suorittanut viiden päivän
sivarikertaukseni Lapinjärvellä (sanktio, joka seuraa armeijan
kertausharjoituksista kieltäytymisestä). Samana päivänä ostin Kraftwerkin Man-Machinen, Lou Reedin Berlinin ja Divine Comedyn Fin-de-sieclen, joten aikamoinen
klassikkopaketti tuli tuliaisina Turkuun sivarikertauksen päivärahoilla.
Kylläpä 25-vuotiaalla minulla oli hyvä maku.
Terror Twilightia seuranneella
kiertueella Malkmus kiukutteli ja tilanne oli päässyt niin pahaksi, että bändi
katsoi parhaimmaksi lopettaa. Tämän jälkeen Pavement on tehnyt muutamia
keikkoja.
Pavementin
varhaiset seiskat, kymppituumaiset ynnä muut on koottu samaan pakettiin Westing (by Musket and Sextant) (1993).
Se on tarkoitettu tosifaneille, mutta on sanottava, että varhaiset ep:t
herättivät kuohunnan, ei niinkään debyyttialbumi. Itse ostin sen jo ilmestymisvuotena
kaverilta, joka ei innostunut sisällöstä. Kuuntelin sen samaan syssyyn: Westing ei ole koskaan kuulostanut näin
hyvältä, vaikka oikea mitta on 4-5 biisiä kerrallaan.
Pavement
teki hienoja biisejä albumeiden ulkopuolella myös alkuaikansa jälkeen. Oma
suosikkini, ”Texas never whispers”, löytyy neljän biisin Watery, Domestic -ep:ltä, jonka ostin samaan aikaan käytettynä
yhtyeen debyytin kanssa.
Joidenkin
jäsenten musiikkiura jatkui Pavementin jälkeen. Stephen Malkmus and the Jicks -nimellä on ilmestynyt kuusi
studioalbumia. Niissä yhdistyy psykedeelinen jammailu ja Pavementin melodisuus.
Kitaristi Scott Kannberg perusti Preston
School of Industryn, joka julkaisi kaksi täyspitkää studioalbumia laiskaa
kantrahtavaa kitaraindietä. Molemmilla on loistavia hetkiä. Kuuntele
esimerkiksi ”Caught in the rain”. Levyt osoittavat, että kenties Malkmus oli
väärässä torpatessaan Pavementin loppuaikoina Kannbergin sävellykset. Kannberg
on tehnyt kaksi soololevyä myös Pavementin aikaisella taitelijanimellään Spiral Stairs. Nämä levyt ovat
keskinkertaisia. Pavementin Bob Nastanovic, Steve West ja Stephen Malkmus ovat
soittaneet valikoiduilla Silver Jews
-albumeilla. Sitä johti David Berman, joka kuului jo Pavementin alkuaikoina
bändi kaveriporukkaan. Silver Jewsia voi suositella varauksetta, erityisesti
pidän albumeista American Water
(1996), Tanglewood Numbers (2005) ja Lookout Mountain, Lookout Sea (2008).
Myös
rumpalina toimineet Steve West ja Gary Young kokeilivat onneaan musiikin
parissa. Westin Marble Valleysta ei sen enempää, mutta Young teki
raivostuttavan MTV-hitin ”Plantman”, joka toimii parhaiten Beavis &
Buttheadin kommenttiraidalla varustettuna (löytyy YouTubesta).
On
vaikea sanoa, onko Pavement aliarvostettu. Ehkä en vain tunne ihmisiä, jotka
siitä puhuisivat. Itselleni tutuissa musavisoissa yhtyettä ei noteerata
laisinkaan. Olen kuitenkin vakuuttunut, että jossain muualla on niitä, jotka
tietävät paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti