Dekkarigenren uskontokuvaukset

Katsoin ruotsalaisen Åsa Larssonin esikoisdekkariin perustuvan elokuvan Aurinkomyrsky (Solstorm 2007). Jostain syystä ruotsalaiset dekkarit tuntuivat nyt mielekkäiltä – luin jopa Denise Rudbergin kolmannen dekkarikirjan Kolmen kohtalokas leikki. Näistä ei kovin suuria kehuja kuitenkaan irtoa, mutta uskontotieteellisesti Aurinkomyrskyssä on kiinnostavaa se, että tarinan keskiössä on kristillinen lahko. Seuraavassa on pari spoileria, vaikka en suoraan paljastakaan syyllistä tai syyllisiä, jos jostain syystä haluat katsoa Yle Areenassa vielä saatavilla olevan elokuvan.

Kiirunassa sijaitsevassa kristillisessä lahkossa tapahtuu tähtisaarnaajan murha. Nuorelta mieheltä on leikattu kädet irti. On alusta pitäen selvää, että syyllinen tai syylliset löytyvät ryhmän sisältä. Yhteisö kuvataan sulkeutuneeksi. Se ei avaudu muuhun yhteiskuntaan. Siellä vallitsee vaikenemisen kulttuuri. Omia tuetaan ja suojellaan. Omat asiat hoidetaan omalla tavalla. Virkavallan esittämiin yhteistyöpyyntöihin vastataan toteamalla ”irrationaalisesti”, että Jumala suojelee ja päättää.

Kerran elokuvan aikana stereotypioilla tuodaan juoneen käänne. Murhaa selvittävä henkilö olettaa melkein loppuun asti, että saarnamies murhattiin, koska homoseksuaalina hän aikoi tulla ulos kaapista. Ja yhteisölle homous oli tietenkin synti. Vasta lopussa selviää, ettei homofobia ollut murhan syy; se oli toinen lahkolaisuuteen liitetty stereotypia, pedofilia. Yhteisö tiesi ja pääosin sieti tähtisaarnaajansa pedofiilisen taipumuksen, mutta jollain keitti yli.

Aurinkomyrskyn antama kuva kristillisestä lahkosta on vahvasti stereotypioihin nojaava ja sikäli yllätyksetön. Mitään muuta en oikeastaan odottanutkaan. Jäin miettimään, onko uskontojen kuvaaminen stereotypioita korostaen erityisen tavallista dekkarigenrelle. Ainakin brittimediaa käsittelevässä tutkimushankkeessamme törmäsimme jatkuvasti siihen, miten television rikossarjoissa uskonnolliset hahmot (ja rakennukset) ovat toistuvasti keskeisessä roolissa (ks. Knott, Poole & Taira 2013, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred). Rikossarjoissa on selvännäkijöitä, jotka eivät epäilyistä huolimatta ole syyllisiä vaan ehkä pikkuhuijareita. Niissä on maaseudun pappeja, jotka eivät ole moraalisesti niin suoraselkäisiä kuin lauman paimenelta voitaisiin odottaa. Erityisen mielenkiintoista materiaali tarjoaa Suomessakin vuosia pyörinyt Midsomer Murders.

Olisiko niin, että rikosten selvittämisen kuvaamiseen liittyvät konventiot operoivat kontrastoimalla rationaalisen ajattelun uskonnolliseen? Olisiko niin, että tämä ei ole satunnainen elementti rikossarjoissa ja -kirjallisuudessa, vaan niihin erityisen helposti istuva kaksinapaisuus, joka pelaa stereotypioilla, usein uusintaen ja toisinaan kevyesti haastaen?