Tieteenfilosofiaa humanisteille

Suomalaiset tutkijat ovat julkaisseet useita tieteenfilosofian oppikirjoja ja perusteoksia. Vain harvat ovat keskittyneet ihmistieteisiin. Genren klassikko on vuonna 1977 ilmestynyt Matti Juntusen ja Lauri Mehtosen Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Siinä kirjoittajien sympatiat ovat selkeästi ihmistieteissä, ja ihmistieteiden erityisyyden puolustajat saavat oppikirjatason huomioiden melko perusteellisen käsittelyn.

Panu Raatikaisen Ihmistieteet ja filosofia ilmestyi vuonna 2004. Olen selaillut sitä monta kertaa, mutta vasta nyt luin teoksen kannesta kanteen. Se on positioinniltaan hyvin erilainen kuin Juntusen ja Mehtosen teos. Siinä puolustetaan metodologista monismia ja realismia.

Ensimmäinen tarkoittaa, ettei ihmistieteellä ole omaa erityistä menetelmää – ihmistä tutkitaan samoilla periaatteilla kuin luonnonilmiöitä. Teos ei kuitenkaan puolusta jyrkkää reduktionismia eli sitä, että inhimillisten kulttuurien piirteet voitaisiin yksiselitteisesti palauttaa perustavamman tason tieteisiin, vaan asettuu kannattamaan emergentismiä. Metodologisen monismin kritiikin kohteena on metodologinen dualismi, joka yleensä liitetään saksalaiseen antipositivismiin, ymmärtävään tutkimukseen ja hermeneutiikkaan.

Teos on helppolukuinen ja suositeltava, vaikka en neuvoisi ketään lukemaan vain sitä kyseisestä aihepiiristä. Siinä on muutamia lievästi häiritseviä juttuja, riippuen omista osaamisalueistaan. Arvioissa nostettiin esiin muun muassa puolustettujen kantojen vasta-argumenttien esittelemättä jättäminen. Omassa lukukokemuksessani kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että antirealismi – teoksessa puolustettavan kannan vastapuoli – kuvataan aika ylimalkaisesti. Ei tosin aivan niin ylimalkaisesti kuin ihmistieteissä laajalti luetut ranskalaiset Lyotardista Baudrillardiin ja Foucault’hon.

Hieman häiritsi myös se, ettei vastakkain aseteta saksalaista henkitieteiden perinnettä ja muuta kulttuuriteoreettista ajattelua. Se on ihmistieteiden sisällä kiinnostava ja pitkään jatkunut keskustelu, mutta se ei taivu niin simppelisti realismin ja antirealismin tai metodologisen monismin ja dualismin väliseksi kiistaksi. Siis samalla kun teoksen asetelma on jämäkkä, siitä tulee pakkopaita. Esimerkiksi keskustelut sosiobiologisten ja  sosiokulttuuristen selitysten vertailusta ja toimivuudesta jää kokonaan pois. Se kuitenkin jäsentää vahvasti konkreettista keskustelua siitä, missä ihmistieteiden omaleimaisuus on tai ei ole.

Joskus olisi mahtavaa lukea tieteenfilosofinen teos, jossa valtaosa esimerkeistä otettaisiin ihmis- ja yhteiskuntatieteistä. Näin ei tässäkään teoksessa ole. Kyse on enemmänkin tyypillisestä tieteenfilosofisesta paketista, jossa esimerkeissä vierailevat enimmäkseen geenit ja hiukkaset. Toki keskustelua viedään välillä ihmistieteiden suuntaan, mutta esimerkkien painopiste on muualla. Tämä – eikä esimerkiksi paikoin yksinkertaistavat kuvaukset tai vahva kantaaottavuus – on esityksen suurin heikkous.

Puutteista huolimatta täytyy korostaa, että vastaavanlaisia teoksia mahtuisi suomenkieliseen keskusteluun enemmänkin.