Euroopan
kenties paras festivaali tuli koettua nyt kolmannen kerran. Kolme täyttä
festivaalipäivää ja lyhempi aloituspäivä tarkoitti yli 30 keikkaa, ripeätä
liikkumista lavalta toiselle, senttilitran tarkkaa nesteytystä ja lyhyitä
yöunia.
Kun
paikalle saapuu viime hetkillä, ei ole mahdollisuutta olla jonottamassa lippua
Spiritualizedin erikoiskeikkaan 1500 ihmistä vetävään Auditorioon. Se takaisku
oli ennakoitavissa, mutta se tuli myös todistettua katseella, kun lipun omaavat
jonottivat keikalle. Olut ja falafel oli lohdutuksena ja pian alkanut Wolf Paraden keikka. Kanadalainen
indiebändi on itselleni rakas kaikessa nykivyydessään, hermostuneisuudessaan ja
melodisuudessaan. Omistan kaikki levyt ja pidän Spencer Krugin ja Dan
Boecknerin hahmoista muutenkin. Keikalla kuultiin erityisesti vuoden 2005
debyyttilevyn ja edellisen vuoden paluulevyn raitoja. Hieno alku.
Pian
samalle lavalle nousi Belle &
Sebastian, joka oli vuosia sitten itselleni tärkeä bändi. Kolmas nähty
keikka oli erittäin viihdyttävä. Biisejä tuli niin varhaisemmilta pop-ajoilta
(”Dog on wheels”, ”Like Dylan in the movies”) kuin uudemmalta
viihdesoul-ajalta. Molemmat toimivat, vaikka välillä tuntuu, että kyse on
kahdesta melkein eri yhtyeestä. Lavalle nostettiin yleisöstä porukkaa
tanssimaan vähän väliä, mikä tietysti nosti keikan viihdearvoa. Tykkäsin.
Ensimmäiselle
varsinaiselle festaripäivälle tuli mentyä Flax & Kalessa nautittujen
superfoodien jälkeen. Auringonpaisteessa aloitti queer-Springsteeniksi
tituleerattu Ezra Furman. Hänen
bändinsä olisi sopinut paremmin vähän myöhempään hetkeen. Ehkä myös muutamat
biisit ovat niin paljon parempia kuin keskimääräinen kama, ettei ihan koko
keikka sytyttänyt odotetulla tavalla. Toki esimerkiksi uuden levyn biisit
innostivat, erityisesti loistava ”Suck the blood from my wound”. Myöhemmin Ezra
tuli vastaan vessajonossa ja kertoi tulevansa ensi viikolla Suomeen
(Sidewaysiin). Tiedoksi uteliaille: meikattu ja helminauhakoru kaulassaan
hengaileva Ezra jonotti miesten saniteettitiloihin.
Sparks kuuluu suosikkeihini, mutta se on
tullut nähtyä pari kertaa aikaisemminkin. Tämä keikka ei tuonut juurikaan uutta
vuosi sitten koettuun Flow-vierailuun. Setti keskittyi uusimpaan levyyn ja
sitten kuultiin valikoima vanhoja. Hyvä keikka, joka kuitenkin jäi kauas
kokemuksesta Edinburghissa, jossa veljekset esiintyivät duona muutama vuosi
sitten.
Vaikka
Sparksin aikaan vip-alueella oli happy hour, mikä tarkoitti ilmaista
hanaolutta, pidin viisaampana siirtymistä päälavalle, jossa oli aloittanut Warpaint. Semieteeristä poppia soittavat
naiset tekevät asiansa vakuuttavasti, mutta kotioloissa on ollut vaikeuksia
innostua. Yksi aikaisempi keikkakaan ei täyttänyt odotuksia. Nyt vip-alueen
hyvistä oloista katselu oli hyvä kokemus. Samalla tuli kerättyä voimia
seuraavien tuntien koitoksiin.
Nimittäin
heti perään aloitti The War on Drugs,
joka tuli katsottua palkosta eli lavan eteen varatusta vip-lipun omaavien
alueelta. Bändi soi tosi hienosti, mutta tuntui kuin se soittaisi samaa (hyvää)
biisiä koko ajan. Soinnista tuli mieleen muitakin aikuisrokkareita kuin
Springsteen, mutta se ei vähentänyt diggailuani. Uuden levyn lisäksi bändi
soitti muutamat vanhemmat hitit. Kuitenkin päätös oli selvä: ennen loppua oli
lähdettävä, jos halusi nähdä Unknown
Mortal Orchestran.
UMOlle
tuli valittua paikat läheltä. Niitä tuli tosin vaihdeltua kesken keikan, koska
soundit eivät olleet täydelliset. Laulaja-kitaristi Ruban Nielson viihtyi
paljon yleisön seassa kävellen ja kitaraa soittaen. Parhaiten livenä toimi
”Multi-love”. Oma suosikkini ”From the sun” tuli alkupuolella. Myös uutta levyä
kuultiin. Keikalle oli ehkä turhan kovat odotukset. Joka tapauksessa tämä oli
hyvä mutta ei tajunnanräjäyttävä.
Keikan
päätyttyä vuorossa oli taas nopea siirtymä päälavalle, jossa esiintyi Björk. En tainnut tunnistaa yhtään
biisiä, ja tämä oli sellainen taidepläjäys, mutta musiikki soi erittäin
komeasti. Vip-alueen etuihin kuuluu, että voi katsoa muita korkeammalta ja
sinne soundit ovat yleensä hyvät. Niin nytkin. Neljäs Björk-keikka oli
sellainen, johon satsasin vähiten, mutta jostain syystä taisin nauttia enemmän
kuin aikaisemmin. Esiintyminen olisi voinut ollut suurempikin kokemus, jos
olisi mennyt palkoon. Mutta valintoja oli tehtävä. Oli siirryttävä katsomaan
päivän omaa kohokohtaa.
Nick Cave & the Bad Seeds täytti
palkon, joten sitä jäi vähän reunaan katsomaan, toki paremmalla puolelle palkoa.
Paikka oli hyvä, mutta ei täydellinen. Tämä oli ehkä seitsemäs tai kahdeksas
Cave-keikkani, joten ”Ship song”, ”Mecry seat” ja ”Red right hand” eivät
kuulostaneet niin ainutlaatuisilta kuin ennen. Kohokohtani olivat ”Jubilee
street” ja myös keikan päättynyt ”Push the sky away”, jolloin lava oli otettu
täyteen opetuslapsia. Hauskinta oli se kun Cave ”siunasi” yhden heistä.
Keikalla tuli myös pari harvoin livenä kuultavaa biisiä. Loistava keikka, joka
todisti taas kerran Caven tajun nyansseihin ja taustayhtyeensä komeuden.
Caven
jälkeen toisella päälavalla aloitti Chvrches,
jonka listapoppia tuli kuunneltua sen ajan kun oluelle istahtaminen vaati.
Yhtye soi voimakkaasti, mutta ei tällä kamalla ole itselleni sen kummempaa
merkitystä. Siksi tuli lähdettyä toisaalle muutaman biisin jälkeen.
Siellä
toisaalla esiintyi saksalainen ambient-pianisti Nils Frahm. Aluksi se kuulosti täysin tarpeettomalta, mutta kun
antoi sen täyttää Barcelonan pimeän mutta lämpimän yön, yhtäkkiä se tuntuikin
miellyttävältä. Ei se mikään John Carpenter ole eikä Jarre, mutta jäi hyvä
mieli siitä, että tuli oltua paikalla.
Tässä
vaiheessa aamuyötä oli järkevintä lähteä keräämään voimia tuleviin päiviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti