tiistai 5. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, ensimmäiset päivät

Euroopan kenties paras festivaali tuli koettua nyt kolmannen kerran. Kolme täyttä festivaalipäivää ja lyhempi aloituspäivä tarkoitti yli 30 keikkaa, ripeätä liikkumista lavalta toiselle, senttilitran tarkkaa nesteytystä ja lyhyitä yöunia.

Kun paikalle saapuu viime hetkillä, ei ole mahdollisuutta olla jonottamassa lippua Spiritualizedin erikoiskeikkaan 1500 ihmistä vetävään Auditorioon. Se takaisku oli ennakoitavissa, mutta se tuli myös todistettua katseella, kun lipun omaavat jonottivat keikalle. Olut ja falafel oli lohdutuksena ja pian alkanut Wolf Paraden keikka. Kanadalainen indiebändi on itselleni rakas kaikessa nykivyydessään, hermostuneisuudessaan ja melodisuudessaan. Omistan kaikki levyt ja pidän Spencer Krugin ja Dan Boecknerin hahmoista muutenkin. Keikalla kuultiin erityisesti vuoden 2005 debyyttilevyn ja edellisen vuoden paluulevyn raitoja. Hieno alku.

Pian samalle lavalle nousi Belle & Sebastian, joka oli vuosia sitten itselleni tärkeä bändi. Kolmas nähty keikka oli erittäin viihdyttävä. Biisejä tuli niin varhaisemmilta pop-ajoilta (”Dog on wheels”, ”Like Dylan in the movies”) kuin uudemmalta viihdesoul-ajalta. Molemmat toimivat, vaikka välillä tuntuu, että kyse on kahdesta melkein eri yhtyeestä. Lavalle nostettiin yleisöstä porukkaa tanssimaan vähän väliä, mikä tietysti nosti keikan viihdearvoa. Tykkäsin.

Ensimmäiselle varsinaiselle festaripäivälle tuli mentyä Flax & Kalessa nautittujen superfoodien jälkeen. Auringonpaisteessa aloitti queer-Springsteeniksi tituleerattu Ezra Furman. Hänen bändinsä olisi sopinut paremmin vähän myöhempään hetkeen. Ehkä myös muutamat biisit ovat niin paljon parempia kuin keskimääräinen kama, ettei ihan koko keikka sytyttänyt odotetulla tavalla. Toki esimerkiksi uuden levyn biisit innostivat, erityisesti loistava ”Suck the blood from my wound”. Myöhemmin Ezra tuli vastaan vessajonossa ja kertoi tulevansa ensi viikolla Suomeen (Sidewaysiin). Tiedoksi uteliaille: meikattu ja helminauhakoru kaulassaan hengaileva Ezra jonotti miesten saniteettitiloihin.

Sparks kuuluu suosikkeihini, mutta se on tullut nähtyä pari kertaa aikaisemminkin. Tämä keikka ei tuonut juurikaan uutta vuosi sitten koettuun Flow-vierailuun. Setti keskittyi uusimpaan levyyn ja sitten kuultiin valikoima vanhoja. Hyvä keikka, joka kuitenkin jäi kauas kokemuksesta Edinburghissa, jossa veljekset esiintyivät duona muutama vuosi sitten.

Vaikka Sparksin aikaan vip-alueella oli happy hour, mikä tarkoitti ilmaista hanaolutta, pidin viisaampana siirtymistä päälavalle, jossa oli aloittanut Warpaint. Semieteeristä poppia soittavat naiset tekevät asiansa vakuuttavasti, mutta kotioloissa on ollut vaikeuksia innostua. Yksi aikaisempi keikkakaan ei täyttänyt odotuksia. Nyt vip-alueen hyvistä oloista katselu oli hyvä kokemus. Samalla tuli kerättyä voimia seuraavien tuntien koitoksiin.

Nimittäin heti perään aloitti The War on Drugs, joka tuli katsottua palkosta eli lavan eteen varatusta vip-lipun omaavien alueelta. Bändi soi tosi hienosti, mutta tuntui kuin se soittaisi samaa (hyvää) biisiä koko ajan. Soinnista tuli mieleen muitakin aikuisrokkareita kuin Springsteen, mutta se ei vähentänyt diggailuani. Uuden levyn lisäksi bändi soitti muutamat vanhemmat hitit. Kuitenkin päätös oli selvä: ennen loppua oli lähdettävä, jos halusi nähdä Unknown Mortal Orchestran.

UMOlle tuli valittua paikat läheltä. Niitä tuli tosin vaihdeltua kesken keikan, koska soundit eivät olleet täydelliset. Laulaja-kitaristi Ruban Nielson viihtyi paljon yleisön seassa kävellen ja kitaraa soittaen. Parhaiten livenä toimi ”Multi-love”. Oma suosikkini ”From the sun” tuli alkupuolella. Myös uutta levyä kuultiin. Keikalle oli ehkä turhan kovat odotukset. Joka tapauksessa tämä oli hyvä mutta ei tajunnanräjäyttävä.

Keikan päätyttyä vuorossa oli taas nopea siirtymä päälavalle, jossa esiintyi Björk. En tainnut tunnistaa yhtään biisiä, ja tämä oli sellainen taidepläjäys, mutta musiikki soi erittäin komeasti. Vip-alueen etuihin kuuluu, että voi katsoa muita korkeammalta ja sinne soundit ovat yleensä hyvät. Niin nytkin. Neljäs Björk-keikka oli sellainen, johon satsasin vähiten, mutta jostain syystä taisin nauttia enemmän kuin aikaisemmin. Esiintyminen olisi voinut ollut suurempikin kokemus, jos olisi mennyt palkoon. Mutta valintoja oli tehtävä. Oli siirryttävä katsomaan päivän omaa kohokohtaa.

Nick Cave & the Bad Seeds täytti palkon, joten sitä jäi vähän reunaan katsomaan, toki paremmalla puolelle palkoa. Paikka oli hyvä, mutta ei täydellinen. Tämä oli ehkä seitsemäs tai kahdeksas Cave-keikkani, joten ”Ship song”, ”Mecry seat” ja ”Red right hand” eivät kuulostaneet niin ainutlaatuisilta kuin ennen. Kohokohtani olivat ”Jubilee street” ja myös keikan päättynyt ”Push the sky away”, jolloin lava oli otettu täyteen opetuslapsia. Hauskinta oli se kun Cave ”siunasi” yhden heistä. Keikalla tuli myös pari harvoin livenä kuultavaa biisiä. Loistava keikka, joka todisti taas kerran Caven tajun nyansseihin ja taustayhtyeensä komeuden.

Caven jälkeen toisella päälavalla aloitti Chvrches, jonka listapoppia tuli kuunneltua sen ajan kun oluelle istahtaminen vaati. Yhtye soi voimakkaasti, mutta ei tällä kamalla ole itselleni sen kummempaa merkitystä. Siksi tuli lähdettyä toisaalle muutaman biisin jälkeen.

Siellä toisaalla esiintyi saksalainen ambient-pianisti Nils Frahm. Aluksi se kuulosti täysin tarpeettomalta, mutta kun antoi sen täyttää Barcelonan pimeän mutta lämpimän yön, yhtäkkiä se tuntuikin miellyttävältä. Ei se mikään John Carpenter ole eikä Jarre, mutta jäi hyvä mieli siitä, että tuli oltua paikalla.

Tässä vaiheessa aamuyötä oli järkevintä lähteä keräämään voimia tuleviin päiviin.

Ei kommentteja: