Tässä
vaiheessa elämää ei aina muista, milloin johonkin kiinnostavaan juttuun
tutustui ensimmäisen kerran. Pätee myös yhdysvaltalaiseen Alan Vegan ja Martin
Revin muodostamaan duoon, jonka nimi on Suicide.
Sen
kuitenkin muistan, että kotimaista Leo Bugarilovesia olin diggaillut paljon
aikaisemmin. Sitä kommentoivat mainitsivat aina Suiciden, joten nimi jäi
mieleen. Ehkä tutustuin johonkin biisiin ennen aikoja, jolloin cd-levyjä
ryhdyttiin polttamaan kotikäyttöön, mutta viimeistään kotipolton aikaan muistan
kirjastosta lainatun pari yhtyeen levyä. Niistä tuli innostuttua jonkin verran.
Samoihin aikoihin ilmestyi Vainio/Väisänen/Vega -nimellä tehty albumi, jossa on
loistava hyvin Suicide-henkinen ”Red lights down” (1998). Myöhemmin on tullut
sauhuttua esimerkiksi ”Ghost riderista”, joka löytyy yhtyeen debyytiltä. Suiciden
diskografia on kuitenkin jäänyt hämärän peittoon, joten käydään sitten
studiolevyt läpi.
Suicide (1977) kuuluu niihin levyihin,
jotka kaikkien pitäisi kuunnella ainakin kaksi kertaa. Aloitetaan
historiallisista syistä: koneilla tehtyä hyvin omaperäistä, kokeilevaa,
kaiutettua ja minimalistista musiikkia, jossa kuuluu vahvasti läpi 50-luvun
rockabilly, ja kaikki tämä kitaravetoisen punkin kulttuurisessa kontekstissa,
ilman ”oikeita” soittimia. Tämä kiteytyy heti täydellisessä avausraidassa
”Ghost rider”. Muutamissa raidoissa lyriikat keskittyvät traagisiin
henkilötarinoihin, joista tulee mieleen New Yorkin tarinaniskijät, erityisesti
Lou Reed. Levyn seitsemästä raidasta normimittaisia on kuusi. Poikkeuksena on
surullinen tarina ”Frankie teardrop”, jota kerrotaan 10,5 minuuttia. Aluksi
kriitikoilla ja muillakin oli vähän vaikeuksia, mutta nyt tämä on tunnustettu
klassikko – ja hyvästä syystä. Syksyllä tämä tuli vastaan vinyylinä
(alkuperäinen Saksa-painos 15€), joten tein kaupat ja poltetun cd:n syyksi
pysyä hyllyssä on sen sisältämä CBGB-live. Suosittelen samaa kaupantekoa
muille.
Suicide: Alan Vega and Martin Rev (1980)
on hieman hankalampi ja itselleni lähes tuntematon tapaus. Se ei missään
nimessä pärjää vertailussa rosoiseen ja rohkeaan debyyttiin. Jos sitä yrittää
kuunnella siitä irrallaan, kyse on kiillotetusta mutta pätevästä, lähempänä
omaa aikaansa olevasta teoksesta. Sitä ennen duo julkaisi singlen, esimerkiksi Neneh
Cherryn ja Bruce Springsteenin koveroiman ”Dream baby dream”, joka ei ole
alkuperäisellä pitkäsoitolla. Se on kuitenkin lisätty myöhäisempiin versioihin
ja kuuluu yhtyeen parhaimmistoon. Levyllä on vähemmän tärkeitä raitoja, kuten
pehmopoppi ”Sweetheart”, mutta esimerkiksi ”Mr. Ray”, ”Touch me” ja ”Harlem”
ovat laatua. Ilmestyessään teos ei hetkauttanut maailmaa, mutta myöhemmin
musiikkia tehneet ihmiset ovat muistaneet korostaa levyn hienouksia,
esimerkiksi Bobby Gillespie. Markkinoilla on kallis vinyyli. Harmi, sillä
normaalihintaisena laittaisin ostoskoriin.
A Way of Life (1988) on selkeästi hyvä
levy eikä se kuulosta 80-luvun soundeissa pöhöttyneeltä, vaikka ilmestyikin
vasta vuosikymmenen lopulla. Mutta sitä en tajua, että kakkosraita ”Surrender”
on nostettu jotenkin muiden yli. Minusta se on verrattain tylsä valtavirran
biisi, joka erkanee askeleen verran (ei enempää!) duolle ominaisesta häröilystä.
Sen sijaan lähes koko muu levy on taattua Suicidea. Avausraita ”Wild in blue”
ja esimerkiksi mainiot ”Rain of ruin” ja ”Dominic Christ” takaavat, ettei taso
putoa. Itselleni tutuin ralli on ”Jukebox baby 96”, jonka koveroi jo 90-luvun
alussa kotimainen originelli yhtye Tom Cat Rebels. Tuoreemman koverin on tehnyt
loistava Moon Duo, jonka soitossa ylipäätään kuuluu etäisiä
Suicide-vaikutteita. Ostaminen menee harkintaan, mutta markkinoilla on vain cd.
Why Be Blue (1992) oli debyytin lisäksi se
toinen levy, joka kirjastosta tuli kannettua kotiin. Siinä onkin muutama raita,
joista pidän paljon: nimibiisi, sitä seuraava ”Cheat cheat” ja ”Pump it”.
Keskimäärin tempo on kiivastunut, mutta sepä ei ole harmin paikka. Äänimaailma
on jokseenkin erilainen, ahdetumpi ja tunkkaisempi, mutta muutamat hyvät biisit
pelastavat paljon. Jokseenkin diskojumpalta tämä kuulostaa, mutta Suiciden
esittämänä sekin kelpaa. Laittaisin tämän kuitenkin jonon hännille, jos näitä
asetellaan paremmuusjärjestykseen. Silti voisin ostaa älppärinä omaan hyllyyn,
jos a) saa alennuksella ja b) nuo pari aikaisempaa saa sinne samaan syssyyn.
American Supreme (2002) on täydellinen
albumi pop-opportunistille. Se on niin tarpeettoman ja kuraisen kuuloinen
erityisesti musiikkinsa osalta, että se väistämättä houkuttelee ihmisiä
erottautumaan massasta väittämällä sitä yhtyeen parhaaksi. Voin kertoa
salaisuuden: tämä ei ole yhtyeen paras teos. Duon äännähtely – huohotukset ja
laulunpalaset – saa edelleen hyväksynnän. Siksi albumi ei ole katastrofi, vaan käypää
keskitasoa.
Suicide
on merkittävä ja omaperäinen duo. Mutta jos se olisi vain niitä, ei sitä
jaksaisi kuunnella. Niiden lisäksi Suicide on pääosin erittäin nautinnollista
kuunneltavaa, vaikka kaikki albumit eivät ole yhtä tärkeitä. Duon vaikutus musiikintekijöihin
todistaa sen merkityksestä. Itselleni Suiciden elektroninen nykivä hölkkä toimii
parhaiten silloin, kun se muistaa saaneensa vaikutteita 50-luvun rockabillystä.
Alan
Vega kuoli vuonna 2016 78-vuotiaana. Martin Rev porskuttaa ja on 70-vuotias.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti