Kuuntelua ja katseluakin lukemisen vastapainoksi

Internetin aikana kasvavat nuoret tottuvat jo varhain siihen, että tietoa voi hankkia muutenkin kuin lukemalla. Tämä yksinkertainen ajatus piti paikkansa jo ennen nettiaikaa, mutta materiaalia oli saatavilla vain vähän. Toki edelleen esimerkiksi akateeminen meritoituminen perustuu julkaistuihin ja vertaisarvioituihin teksteihin, mutta nyt elämme yltäkylläisyyden aikaa myös toisenlaisen aineiston saatavuuden osalta.

Muistan vielä ajan, kun nettiin alkoi tulla Michel Foucault’n englanninkielisiä luentoja 80-luvulta. Äänenlaatu oli heikko ja oli jännittävää kuunnella Foucault’n varsin omintakeista englannin ääntämystä. Tätä ennen jännitystä oli tarjonnut se, että lukulistalla olevilla kirjoittajille sai kasvot netin kuvahaulla. Myöhemmässä vaiheessa YouTubesta alkoi löytyä tuoreita luentoja, vanhoja televisiokeskusteluja ja akateemisia supertähtiä käsitteleviä dokumentteja.

Viime vuosina auditiivisessa tai audiovisuaalisessa muodossa oleva informaatio on tullut normaaliksi osaksi oppimista, tiedon jakamista, näkemysten esittelyä ja myös debatointia. Erilaiset tapahtumat voidaan nauhoittaa ja laittaa verkkoon. Joskus tarjolla on suora striimi. Lisäksi on akateemisia sivustoja, jotka ovat erikoistuneet nauhoitettujen haastattelujen julkaisemiseen.   

Opettamillani kursseilla pyrin muistuttamaan tällaisista resursseista ja ohjaamaan opiskelijoita itseopiskelun pariin. Omassa toiminnassani olen ollut monta kertaa tuottamassa sisältöä tällaisille sivustoille. Viime viikoilta on kaksi esimerkkiä.

1) Toukokuussa vierailin Kuopiossa järjestettävässä Filosofiakahvilassa puhumassa ateismista yhteiskunnallisena ilmiönä. Yleisössä oli muutama akateeminen, mutta pääosin kyse oli Filosofiakahvilan teemoista kiinnostuneesta harrastelijaporukasta, joka kokoontui tapahtumiin sivistämään itseään ja toisiaan, keskustelemaan. Puhe nauhoitettiin ja laitettiin syksyn alussa verkkoon. Vaikka vierastan ajatusta, että kasvotusten rajatulle harrastajaporukalle pidetty vapaamuotoinen puhe irtaantuu alkuperäisestä kontekstistaan, en kieltänyt sen laittamista verkkoon. Näin joku voi kiinnostua aiheesta, löytää kaipaamaansa asiatietoa tai uusia näkökulmia ja intoutua etsimään lisää omatoimisesti. Kokonaisuuden kannalta olisi ollut hienoa, jos myös alustukseni jälkeinen aktiivinen keskustelu olisi tullut verkkoon, sillä se oli itselleni mielenkiintoisempi kokemus. Joka tapauksessa yli tunnin mittainen nauhoite löytyy täältä: http://www.kantti.net/artikkeli/2016/09/ateismi-yhteiskunnallisena-ilmi%C3%B6n%C3%A4

2) Kesällä järjestettiin Helsingissä Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi, jonne osallistui yli 500 tutkijaa. Konferenssin tiimellyksessä annoin haastattelun englanninkieliselle, Brittien uskontotieteellisen seuran sponsoroimalle Religious Studies Projectille, jonka verkkosivuston toistuva ja tunnetuin sisältö on noin puolituntisten tutkijahaastattelujen julkaiseminen. Olen antanut sille haastatteluja aikaisemminkin, sekä yksilöhaastattelun että osallistunut nauhoitettuihin ryhmäkeskusteluihin. Haastatteluni julkaistiin syyskuun puolivälissä ja se käynnisti näin podcastien ”syyskauden”. Tällä kerralla aiheena oli uskonnon kategoria ja sen yhteiskunnallisten ulottuvuuksien tarkastelu empiiristen tapaustutkimusten kautta. Puhuin suomalaisen Karhun kansan onnistuneesta projektista rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Lisäksi mainitsin muutaman muun tekemäni tapaustutkimuksen. Näistä etenin yleisemmälle metodologiselle tasolle, jossa yritin avata, miten ja miksi tällaiset tapaustutkimukset ovat kiinnostavia ja miten niitä voitaisiin tutkia. Vaikka se, että RSP:n haastattelut tehdään yleensä hyvin vähäisellä valmistautumisella ja että itse en puhu äidinkieltäni, aiheuttaa pieniä hankaluuksia, katson niihin osallistumisen olevan silti merkittävää ja vaivan arvoista. Näin voin tehdä omia näkemyksiäni ja tutkimuksiani tunnetuksi, mutta myös olla edustamassa suomalaista uskontotiedettä alalla hyvin tunnetulla kansainvälisellä areenalla. Haastattelu löytyy täältä:

http://www.religiousstudiesproject.com/podcast/categorising-religion-from-case-studies-to-methodology/

Omalta osaltani suosittelen ihmisiä etsimään kirjoitetusta muodosta poikkeavaa tietoa ja, jos mahdollista, myös kokeilemaan toisenlaisten aineistojen tuottamista.

Kannustuksesta huolimatta oma arvioni on selkeä. Kuuntelu ja katselu ei pääse lähellekään lukemista tiedonhankinnan keinona. Lukeminen vie kokemuksena syvemmälle tilaan, jossa oppiminen on paitsi tehokasta myös koskettavaa. Luettua tekstiä on helppo sisäistää itselle sopivaan tahtiin ja siihen on helppo tehdä muistiinpanoja. Lisäksi kirjoitettu on yleensä viimeistellympää kuin puhe. Siksi erilaisissa tiedonhankinnan kanavissa on kyse vastapainosta ja vaihtelusta, ei kirjoitettua tekstiä korvaavasta sisällöstä.

Joka tapauksessa akateemisenkin maailman soisi avautuvan entistä enemmän uudenlaisille tiedon tuottamisen ja jakamisen kanaville. Toistaiseksi kaikenlaiset käyttämäni tuloksellisuusinformaatiota keräävät ohjelmat ovat tässä suhteessa jälkijunassa.

Mitkä ihmeen maailmanuskonnot?

Kouluissa meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä, montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi, joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä, elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.

Yliopistossa, jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät. Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.

Niin sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena. Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa, koululaitoksessa ja mediassa.

Tuore kirja, After World Religions: Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat vältettäisiin.

Kenties kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.

Teos ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea inspiraatiota omaan opetukseen.

Oma artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.

Toiseksi kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä samalla painoarvolla rajatussa ajassa.

Kolmas, ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen nivomista käytännön opetukseen.

Käytännössä opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin pohdintoihin.

Jotain aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän 2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea ilmestyneestä kirjasta.

 

Ympäri käydään graduoppaissa

Kuin tein uskontotieteen ja kulttuurihistorian gradujani kauan aikaa sitten, en muistaakseni sparranut itseäni graduoppaita lukemalla. Myöhemmin olen lukenut monista eri syistä. Viime viikkoina olen lukenut muutamia jo 1990-luvulla ilmestynyttä.

Yksi uudelleen lukemistani tutkielmanteko-oppaista on Juha T. Hakalan Graduopas (1999). Toinen on osin vanhentunut Umberto Econ Oppineisuuden osoittaminen (1990). Kolmas on Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittama Iso gee (1999). Varsinkin viimeksi mainitun ensimmäisen lukukokemuksen muistan hyvin. Istuin autossa matkalla jonnekin yli kymmenen vuotta sitten. Luin siinä noin päivässä kyseisen teoksen. Tuolloin luin tutkielmanteon oppaita pohtiessani väitöskirjan menetelmällisiä ja työekonomisia kysymyksiä.

Monta vuotta vierähti ilman graduoppaita, mutta nyt olen päivittänyt osaamistani. Perustelu kuitenkin paljastaa ajan kulun: nyt olen lukenut graduoppaita, koska ohjaan melko suurta graduntekijöiden porukkaa. Lisäksi tulen keväällä vetämään seminaaria, jossa pyritään ohjatun tuen ja vertaistuen avulla saamaan gradut valmiiksi.

Yllä mainituissa graduoppaissa on ainakin kolme opiskelijaa auttavaa elementtiä:

1) Ne sisältävät useita käytännön ohjeita liittyen ohjaukseen, menetelmiin, aiheen oikeankokoiseen rajaukseen, vaatimuksiin ja karikkojen välttämiseen.

2) Ne sisältävät vertaiskokemuksia. Esimerkiksi Iso geessä on paljon lainauksia opiskelijoiden kokemuksista, jotka varmasti auttavat suhteuttamaan gradun uomiinsa: gradu on isotöinen homma, mutta se ei ole elämää suurempi asia.

3) Iso geessä on Pasi Heikuran lyhyt teksti ”10 hyvää syytä siirtää graduntekoa tuonnemmaksi”.

Jos Heikuran teksti ei saa opiskelijaa ymmärtämään, miten helposti opinnäytetyöhön tarttumista siirtää erilaisiin tekosyihin vedoten, saattaa gradu jäädä tekemättä. Siksi kyseinen teksti tulee pakolliseksi luettavaksi vetämälleni graduja viimeistelevälle seminaariryhmälle. Suuren osan muusta teosten sisältämistä oivalluksista pystynee välittämään muilla tavoilla.

Näköjään graduoppaista ei pääse eroon tässä elämässä.