Kouluissa
meille kerrotaan, että on olemassa maailmanuskontoja. Emme oikeastaan tiedä,
montako niitä on. Joskus niitä on ollut kolme. Nykyään niitä on vähintään viisi,
joskus suunnilleen seitsemän. Meille ei kerrota juurta jaksain, millä
perusteella ryhmään kuuluvat on valikoitu. Jotenkin vain yhdet ovat
maailmanuskontoja ja toiset jotain muuta – uskontoja, perinteitä,
elämänkatsomuksia tai ei mitään niistä.
Yliopistossa,
jos opiskelemme jotain aihepiiriin liittyvää, meille pidetään kursseja, joissa
käsitellään uskontoperinteitä. Kursseilla käsiteltävät esimerkit on valikoitu
sillä perusteella, että jotkut ovat maailmanuskontoja ja toiset eivät.
Harkitsevat opettajat miettivät valikointiperusteita, tuovat ne julki
kursseilla ja käyvät läpi, miten ja millä perustein maailmanuskontojen
kategorian jäseniä on valikoitu eri aikoina. Joskus vain tarjoillaan perusteet
valikoiduista uskontoperinteistä ilman sen kummempia perusteluita.
Niin
sanottu maailmanuskontoparadigma – ajatus siitä, että on olemassa jotain
selvärajaisia uskontoperinteitä, jotka sopivalla kriteerillä luovat
maailmanuskontojen luokan erotuksena muista uskonnoista, perinteistä ja
katsomuksista – on ollut pitkään uskontotieteellisen kritiikin kohteena.
Samanaikaisesti paradigma elää ja voi hyvin yliopistojen opetuksessa ja
henkilökunnan rekrytoinnissa, oppikirjoissa, opiskelijoiden odotuksissa,
koululaitoksessa ja mediassa.
Tuore
kirja, After World Religions:
Reconstructing Religious Studies (Routledge 2016, toim. C Cotter & D
Robertson), ottaa kriittistä etäisyyttä maailmanuskontoihin keskittyvään paradigmaan
ja pohtii 17 kirjoittajan voimin, mitä ongelmia paradigmassa on ja miten
yliopisto-opetusta voitaisiin organisoida niin, että pahimmat ongelmat
vältettäisiin.
Kenties
kritiikki on vahvinta niissä maissa, joissa paradigmalla on vahva rooli. Ehkä
siksi kirjoittajista valtaosa tulee angloamerikkalaiselta kielialueelta. Olen
mukana kirjoittajakunnassa ainoana ei-englanninkielisenä uskontotieteilijänä.
Teos
ei anna yhtä ja yhdenmukaista vastausta, koska institutionaaliset lähtökohdat
ovat hyvin vaihtelevia, mutta siinä on noin 11 esimerkkiä siitä, millaisia konkreettisia
ratkaisuja opetukseen voidaan hakea. Sitä on kiinnostavaa lukea jo siksi, että
uskontotieteessä tällaisia opetukseen painottuvia, teoreettisesti ajanmukaisia
ja relevantteja kirjoja ei ole julkaistu kovin paljon. Siitä voi hakea
inspiraatiota omaan opetukseen.
Oma
artikkelini ehdottaa kolmea askelta maailmanuskontojen opetukseen. Ensinnäkin
kurssilla olisi hyvä käydä läpi käsitteen historiaa, mikä osoittaa kriteerien
nopeasti vaihtuvan ja kontingentin luonteen.
Toiseksi
kategoriaa voidaan laajentaa. Mukaan voidaan ottaa maailmanuskontojen
ulkopuolisia uskontoja ja valikoitujen etnografisten esimerkkien käsittely
näyttää, etteivät edes maailmanuskontoihin tyypillisesti luetut
uskontoperinteet ole sisäisesti läheskään niin yhdenmukaisia kuin oppikirjat
antavat ymmärtää. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska se pitää
maailmanuskonto-kategorian tyypilliset jäsenet keskiössä ja tekee opetuksen
suunnittelusta mahdotonta siinä mielessä, että kaikkea ei voida käsitellä
samalla painoarvolla rajatussa ajassa.
Kolmas,
ja mielestäni omaperäisin ehdotukseni on näyttää, miten ja miksi yksittäisistä
perinteistä on konstruoitu ”uskontoja” ja ”maailmanuskontoja”. Tästä tarjoan
esimerkkinä katsauksen siihen, miten kungfutselaisuutta on määritelty
uskonnoksi erilaisten intressiryhmien toimesta. Lisäksi olen koonnut listan
keskeisistä teoksista ja artikkeleista, jotka helpottavat tämä askeleen
nivomista käytännön opetukseen.
Käytännössä
opetus ei aina rakennu hiottujen mallien mukaan. Usein konkreettiset ratkaisut
ovat kompromisseja erilaisten odotusten, toiveiden ja tavoitteiden välillä. After World Religions tarjoaa kuitenkin
vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joista oikeastaan jokainen ansaitsee paikkansa
luennoitsijoiden ja tutkijoiden reflektiomateriaalina ja osa ansaitsee tulla
suoraan otetuksi huomioon opetuksen suunnittelussa. Lisäksi artikkelit
muodostavat painavan puheenvuoron oppialan identiteettiä koskeviin
pohdintoihin.
Jotain
aiheen kiinnostavuudesta uskontotieteilijöiden parissa kertoo se, että kesän
2016 konferenssissa Erfurtissa kirjahanketta käsittelevä paneelimme keräsi
enemmän kuulijoita kuin salissa oli istumapaikkoja. Nyt lopputuloksen voi lukea
ilmestyneestä kirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti