Anti-Oidipus

Ian Buchananista on viime vuosina tullut yksi aktiivisimmista Deleuzen (ja Guattarin) kommentoija ja tulkitsija angloamerikkalaisella alueella. Hänen tuorein teoksensa on Continuumin Reader’s Guide sarjassa vuoden 2008 alussa ilmestynyt ”Deleuze and Guattari’s Anti-Oedipus”. Kyse on lukemisen arvoisesta kirjasta. Silti Buchananissa toisinaan ärsyttää tunne siitä, että on joutunut keskelle poliisioperaatiota, jossa Deleuzen lukijat jaetaan hyviin ja huonoihin. Erityisesti Buchanan muistuttaa aina tilaisuuden tullen, kuinka Charles Stivale on ymmärtänyt tämän tai tuon asian väärin. (Stivale on kääntänyt osan Deleuzen Logic of Sensestä, kirjoittanut teokset The Two-Fold Thought of Deleuze & Guattari, Disenchanting Les Bons Temps, Gilles Deleuze’s ABC’s, toimittanut teoksen Gilles Deleuze: Key Concepts ja vieraillut aikanaan Deleuzen ja Guattarin luona.)

Poliisimaista mestarointia ei Anti-Oidipuksen lukuoppaassa ole onneksi aivan niin paljon kuin aikaisemmassa teoksessa Deleuzism (2000), josta juuri Stivale kirjoitti aikanaan melko kriittisen arvion. Lyhyessä loppuluvussa Buchanan pääsee taas kertomaan, miten väärin Anti-Oidipus on otettu vastaan, mutta tällä kerralla kritiikki on onnistuneempaa ja miellyttävämpää lukea. Näin kenties siksi, että kohteena ovat vaikutusvaltaiset yleisesitykset, joiden kirjoittajat eivät ole ensisijaisesti Deleuzen tai Guattarin tutkijoita. Lisäksi Buchanan moittii Zizekin teosta ”Organs without Bodies”. Hän viittaa lyhyesti kriittisiin kirja-arvioihin, mutta hauskimmassa kohdassa ehdottaa, että Zizek ei ole vain epätarkka Deleuzen lukija vaan myös huono omien tekstiensä lukija. Tämä naljailu ei anna ihan koko kuvaa Buchananista, sillä toisaalla teoksessa hän viittaa hyväksyvästi moniin Zizekin näkemyksiin.

Välillä Zizek onkin deleuzeläisempi kuin myöntää. Esimerkiksi käy hänen mielenkiintoinen ja toistuvasti esittämä käsitys kasvatuksen luonteesta: Ennen piti mennä tapaamaan isovanhempia, koska isä sanoi niin. Nyt isä sanoo, että tapaamaan mennään vain jos todella haluaa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että edelleen pitää mennä tapaamaan, ja sen lisäksi täytyy pitää isovanhemmista. Oivaltava ja hauska esimerkki! Omaperäistä siinä on pintasilaus. Se on kehitelmä siitä, mitä Gregory Bateson kutsui ”double bindiksi” ja mitä Deleuze ja Guattari käsittelevät Anti-Oidipuksessa. ”Double bind” on kahden keskenään ristiriitaisen viestin lähettämistä, kuten isän sanoessa pojalleen: ”anna mennä, arvostele minua”, mutta antaa samalla ymmärtää, että todellinen kritiikki ei ole tervetullutta. Tilanteessa poika on siis pakotettu valitsemaan isän tahdon mukaisesti, aivan kuten silloin kun lapsi valitsee isovanhempiensa tapaamisen. Bateson piti tilannetta skitsofrenisoivana, Deleuze ja Guattari oidipalisoivana. Zizekin kirjoituksissa double bindit ovat kenties oidipalisoivia, mutta eivät ainakaan skitsofrenisoivia.

Anti-Oidipus ilmestyi suomeksi vuonna 2007. Teoksesta kirjoitettiin arvioita ja muistaakseni Kulttuurivihkoissa oli suomentajan haastattelu. Nämä tekstit eivät paljoakaan avanneet teoksen sisältöä. Enemmän ne keskittyivät joko luonnostelemaan alkuperäisen julkaisun historiallista kontekstia tai sitten kehottivat vain nauttimaan lukukokemuksesta. Tosin Nuoren voiman teemakooste Anti-Oidipuksesta on edelleen lukematta. Minuakin pyydettiin kirjoittamaan siihen, mutta en muiden sitoumusten vuoksi ehtinyt tarvittavassa aikataulussa. Aikaisemmin Nuoressa voimassa ilmestynyt Akseli Virtasen teksti Anti-Oidipuksesta on siksi hieno, että siinä sentään yritetään tiivistää teoksen perusajatukset. Ja mikäli itse teosta lukee, siinä on useita kohtia, joissa sanotaan hyvin selkeästi, mikä on teoksen viesti. En toista niitä kohtia tässä, vaan suosittelen käyntiä kirjakaupassa ja istumista nojatuolissa. Buchananin lukuopas – tai jokin toinen apuväline – voi olla samalla etäisyydellä kuin jääkaappi.

Buchanan painottaa eniten teoksen marxilaista perusvirettä. Hän ei pidä teosta niin nietzscheläisenä kuin moni aikaisempi arvioija. On ihan korrektia huomauttaa, ettei kirjaa tarvitse lukea ainoastaan Deleuzen varhaisemman teoksen ”Nietzsche ja filosofia” kautta, kuten Vincent Descombes tekee. Ei silti ole helppoa tapaa arvioida kumpi – Marx vai Nietzsche – on merkittävämpi eikä koko kysymys ole välttämätön. Tietysti Anti-Oidipus on jo otsikoltaan selvä viittaus Nietzschen Anti-Kristukseen. Yhtä kaikki, Buchananin painotus selittää, miksi marxilaiset teoreetikot ovat vahvassa osassa myös yksityiskohtien avaamisessa. Jameson tietysti, mutta myös Althusser, jonka suhdetta Deleuzeen ja Guattariin ei ainakaan englanninkielisessä Deleuzen vastaanotossa ole pahemmin korostettu. Buchananin esimerkkianalyysit ovat paikoin tylsähköjä ja välillä ne haetaan Fredric Jamesonilta, joka kantaa sankarin viittaa melkein kaikissa Buchananin kirjoituksissa. Teoksen vahvinta antia on kuitenkin passiivisten synteesien merkityksen korostus. Buchanan huomauttaa, että passiiviset synteesit on usein sivuutettu Deleuzen filosofian eksplikoinnissa yleisesti ja Anti-Oidipuksen kommentoinnissa erityisesti (yllättäen taas syytetään Stivalea ja hänen toimittamaansa Key Concepts -teosta).

Suomenkielisistä teksteistä voi aloittelijoille edelleen suositella Janne Toivonniemen artikkelia ”Skitsoanalyysiä keltanokille”, joka löytyy Pasi Väliahon kanssa toimittamastani teoksesta ”Vastarintaa nykyisyydelle: Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun” (2004). Teksti sopii hyvin ensimmäiseksi tutustumiseksi aiheeseen. Tosin siinä halutaan painottaa Anti-Oidipuksen epäakateemisuutta. Väite pitää kutinsa vain jos akateemisuus ymmärretään erittäin kapeasti ja stereotyyppisesti. Anti-Oidipus on teos, jota ei voisi kirjoittaa ilman akateemista kehystä. Deleuzen ja Guattarin akateemisessa mielessä konventioita rikkova tyyli ei tietenkään ole oppineisuuden kyseenalaistamista. Joskus tuntuu siltä, että Anti-Oidipusta luetaan yrittämättä päästä jyvälle sen ”akateemisista” argumenteista. Teos on kyllä elämän käyttöopas, mutta kuten esimerkiksi Buchanania lukemalla voi oppia, se on myös syvästi juurtunut yliopistomaailmassa saatuihin ajattelun airueisiin.