Brittiläinen dokumentti ”Panorama: Scientology and Me” käsittelee skientologiaa. Ote on alusta asti selvä: kyse on vaarallisesta kultista. Sitä todistellaan matkustamalla Yhdysvaltoihin, josta löytyy yhteisön ”uhreja”, kannattajia ja pr-julkkiksia Juliette Lewisista Tom Cruiseen.
Dokumentin teon motiivina on ollut brittiläinen asiayhteys. Oletettiin, että skientologit ovat taas aktivoitumassa tehtävään, jonka tavoitteena on saada toiminnalle uskonnollisen yhdyskunnan status. Briteissä ei varsinaisesti voi rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta organisaatiot voivat saada eräänlaisen ”hyväntekeväisyysjärjestön” statuksen, jonka myöntää Charity Commission. Sen saaminen avaa väylän lainmukaiseen ja taloudelliseen tukeen, esimerkiksi verohelpotuksiin.
Charity Commissionin mukaan skientologian toiminnoista veloitettavat maksut eivät vastaa palvontamenojen luonnetta. Sen lisäksi skientologia ei kartuta yhteistä hyvää. Nämä perustelut esitetään dokumentissa.
Tutkimuskirjallisuudessa asiaa on käsitelty tarkemmin. 38-vuotta tuomarina toiminut Lordi Denning piti skientologiaa ihmiskeskeisenä filosofiana, jossa palvontamenot ja rukoukset eivät kohdennu jumalaan. Auditointi ei muistuta riittävästi jumaluuden kunnioittamista, jumaluuden puoleen kääntymistä. Tässä, kuten niin monessa muussakin vastaavassa tapauksessa, kristinuskon jumalakäsitys ja palvontamenot muodostivat uskonnon prototyyppiset piirteet. Koska skientologia ei muistuta niitä tarpeeksi, sen ”uskonnollisuus” jää vaille hyväksyntää.
Olen pohtinut näitä uskonnoksi luokittamisen kysymyksiä yhden luvun verran kirjassani ”Notkea uskonto”. Siinä keskityin kotimaiseen tapaukseen. Wiccat hakivat yhdistykselleen uskonnon statusta, laihoin tuloksin. Suomessa on hylätty toinenkin hakemus – skientologien. Suomessa päätettiin, ettei skientologiaa ole mahdollista luokittaa uskonnoksi, koska sen toiminnan ytimessä on taloudellisen voiton tavoittelu. Se siis rinnastettiin liiketoimintaan.
Kaikkeen uskonnoksi luokittamiseen liittyy sama ongelma: kriteerien mielivaltaisuus. Briteissä keskeiseksi nousee yhteisen hyvän tuottaminen. Sitä mitataan kysymyksillä. Helpottaako yhteisö köyhyyttä? Edistääkö se kasvatusta ja koulusta? Edistääkö se uskonnollisuutta? Edistääkö se muita yhteisölle hyödyllisiä asioita? Lisäksi organisaation tulee olla teistinen – ja tämä oli skientologian tapauksessa yksi ongelmista.
Uskonnon statuksen saadakseen skientologian pitäisi muistuttaa sitä, mitä Paul Heelas ja Linda Woodhead kutsuvat ”eron uskonnoiksi”. Niissä ihmisen ja jumalan/jumaluuksien ero on selkeä, toisin kuin erilaisissa luontouskonnoissa, holistisissa hoitomuodoissa ja skientologiassa. Tämä helpottaisi muodollista vaatimusta. Jää kuitenkin epäselväksi, miten skientologien tulisi toimia, jotta heidän ajateltaisiin lisäävän osuutensa yhteiseen hyvään.
Yhteistä hyvää mittaavat kysymykset ja kriteerit suuntaavat melko lailla toisenlaiseen käsittelytapaan kuin esimerkiksi Suomessa, jossa pyritään päättämään muodollisten kriteerien pohjalta (vähintään 20 täysi-ikäistä jäsentä, yhteisö järjestää ja tukee uskonnon tunnustamiseen kuuluvaa toimintaa, toiminta perustuu pyhiin kirjoituksiin ja vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin, organisaatio kunnioittaa ihmisoikeuksia, organisaation tarkoituksena ei ole taloudellinen toiminta).
Dokumentin lähtökohdan mukaan skientologia on kultti. Kultin käsitettä ei kuitenkaan avata, koska sen luokitteleva tehokkuus perustuu epämääräisyyteen. Myös uskonnon käsite jää täysin esittelemättä ja selittämättä. Käsitteet ovat tällaisissa asiayhteyksissä moraalisia linjanvetoja, eivät analyyttisia työkaluja. Kultti on paha, uskonto hyvä. Dokumentin sanoma on yksinkertainen: skientologia on kultti, ja siis paha, eikä sitä pidä nimetä uskonnoksi, siis hyväksi. Ehkä kultin käsitteeseen liittyvien assosiaatioiden perkaamista kiinnostavampaa on uskonnon käsite. Miksi ”hyvä” ja ”uskonto” liitetään toisiinsa lainsäädännössä ja lukuisissa yhteiskunnissa yleisemminkin?
Viimeistään dokumentin tekijöiden motiivit paljastetaan siinä vaiheessa kun skientologit varjostavat ja seuraavat toimittajaa. Toimittaja toteaa, että olisi vaikea kuvitella Church of Englandin tekevän näin. Ei ole ihme, että skientologien pr-vastaavat neuvovat heti, ettei skientologiaa saa kutsua kultiksi.
Dokumentin teon motiivina on ollut brittiläinen asiayhteys. Oletettiin, että skientologit ovat taas aktivoitumassa tehtävään, jonka tavoitteena on saada toiminnalle uskonnollisen yhdyskunnan status. Briteissä ei varsinaisesti voi rekisteröityä uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, mutta organisaatiot voivat saada eräänlaisen ”hyväntekeväisyysjärjestön” statuksen, jonka myöntää Charity Commission. Sen saaminen avaa väylän lainmukaiseen ja taloudelliseen tukeen, esimerkiksi verohelpotuksiin.
Charity Commissionin mukaan skientologian toiminnoista veloitettavat maksut eivät vastaa palvontamenojen luonnetta. Sen lisäksi skientologia ei kartuta yhteistä hyvää. Nämä perustelut esitetään dokumentissa.
Tutkimuskirjallisuudessa asiaa on käsitelty tarkemmin. 38-vuotta tuomarina toiminut Lordi Denning piti skientologiaa ihmiskeskeisenä filosofiana, jossa palvontamenot ja rukoukset eivät kohdennu jumalaan. Auditointi ei muistuta riittävästi jumaluuden kunnioittamista, jumaluuden puoleen kääntymistä. Tässä, kuten niin monessa muussakin vastaavassa tapauksessa, kristinuskon jumalakäsitys ja palvontamenot muodostivat uskonnon prototyyppiset piirteet. Koska skientologia ei muistuta niitä tarpeeksi, sen ”uskonnollisuus” jää vaille hyväksyntää.
Olen pohtinut näitä uskonnoksi luokittamisen kysymyksiä yhden luvun verran kirjassani ”Notkea uskonto”. Siinä keskityin kotimaiseen tapaukseen. Wiccat hakivat yhdistykselleen uskonnon statusta, laihoin tuloksin. Suomessa on hylätty toinenkin hakemus – skientologien. Suomessa päätettiin, ettei skientologiaa ole mahdollista luokittaa uskonnoksi, koska sen toiminnan ytimessä on taloudellisen voiton tavoittelu. Se siis rinnastettiin liiketoimintaan.
Kaikkeen uskonnoksi luokittamiseen liittyy sama ongelma: kriteerien mielivaltaisuus. Briteissä keskeiseksi nousee yhteisen hyvän tuottaminen. Sitä mitataan kysymyksillä. Helpottaako yhteisö köyhyyttä? Edistääkö se kasvatusta ja koulusta? Edistääkö se uskonnollisuutta? Edistääkö se muita yhteisölle hyödyllisiä asioita? Lisäksi organisaation tulee olla teistinen – ja tämä oli skientologian tapauksessa yksi ongelmista.
Uskonnon statuksen saadakseen skientologian pitäisi muistuttaa sitä, mitä Paul Heelas ja Linda Woodhead kutsuvat ”eron uskonnoiksi”. Niissä ihmisen ja jumalan/jumaluuksien ero on selkeä, toisin kuin erilaisissa luontouskonnoissa, holistisissa hoitomuodoissa ja skientologiassa. Tämä helpottaisi muodollista vaatimusta. Jää kuitenkin epäselväksi, miten skientologien tulisi toimia, jotta heidän ajateltaisiin lisäävän osuutensa yhteiseen hyvään.
Yhteistä hyvää mittaavat kysymykset ja kriteerit suuntaavat melko lailla toisenlaiseen käsittelytapaan kuin esimerkiksi Suomessa, jossa pyritään päättämään muodollisten kriteerien pohjalta (vähintään 20 täysi-ikäistä jäsentä, yhteisö järjestää ja tukee uskonnon tunnustamiseen kuuluvaa toimintaa, toiminta perustuu pyhiin kirjoituksiin ja vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin, organisaatio kunnioittaa ihmisoikeuksia, organisaation tarkoituksena ei ole taloudellinen toiminta).
Dokumentin lähtökohdan mukaan skientologia on kultti. Kultin käsitettä ei kuitenkaan avata, koska sen luokitteleva tehokkuus perustuu epämääräisyyteen. Myös uskonnon käsite jää täysin esittelemättä ja selittämättä. Käsitteet ovat tällaisissa asiayhteyksissä moraalisia linjanvetoja, eivät analyyttisia työkaluja. Kultti on paha, uskonto hyvä. Dokumentin sanoma on yksinkertainen: skientologia on kultti, ja siis paha, eikä sitä pidä nimetä uskonnoksi, siis hyväksi. Ehkä kultin käsitteeseen liittyvien assosiaatioiden perkaamista kiinnostavampaa on uskonnon käsite. Miksi ”hyvä” ja ”uskonto” liitetään toisiinsa lainsäädännössä ja lukuisissa yhteiskunnissa yleisemminkin?
Viimeistään dokumentin tekijöiden motiivit paljastetaan siinä vaiheessa kun skientologit varjostavat ja seuraavat toimittajaa. Toimittaja toteaa, että olisi vaikea kuvitella Church of Englandin tekevän näin. Ei ole ihme, että skientologien pr-vastaavat neuvovat heti, ettei skientologiaa saa kutsua kultiksi.
Kuvassa on skientologien käyttämä ”valheenpaljastuskone”, e-mittari. Uusia jäseniä hankitaan tavanomaisesti testaamalla aluksi ilmaiseksi stressitasoa esimerkiksi markkinoilla. Suomessa näitä näkee vain harvoin, mutta esimerkiksi Unkarissa kysyntää näytti riittävän siinä missä viiden euron tennareillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti