Sen sijaan että olisin katsonut jonkin juuri ilmestyneen elokuvan, päätin paikata aukkoja. Pari vuotta sitten ilmestynyt Thank You for Smoking tuntui kiinnostavalta, kun luulin sen olevan dokumentti. Nyt kun olen katsonut sen, tiedän, ettei se ollut dokumentti. Kiinnostava se kuitenkin oli, mutta eri syistä kuin olin kuvitellut.
Juonireferaatin voi lukea muualta, jos ei ole katsonut teosta. Filmissä on periaatteessa mielenkiintoinen roolinkääntö: tupakkayhtiön lobbari ei ole tekeleen ”pahis” eikä sellaista roolia kanna oikeastaan kukaan muukaan. Tupakan vastustajien johtohahmona on hieman yksinkertainen senaattori, josta ei oikein saa kunnollista ”pahista”. No niin, nyt sitten ihmiset sanovat, että tässäpä erikoinen näkökulma ja vähän radikaalikin. Tai sitten sanotaan, että tekijöiden pitäisi ottaa selvempi moraalinen kanta tupakkalobbauksen puolesta tai vastaan. Molemmat näkemykset ovat kuitenkin harhaanjohtavia.
Yhdysvaltalaisissa menestyselokuvissa ei ole mitenkään erikoista tarjoilla erilaisia ja monimutkaisia ideologisia asetelmia. On olemassa avoimesti antirasistisia, feministisiä, antikolonialistisia ja homomyönteisiä Hollywood-elokuvia siinä missä päinvastaisiakin. Se, että tupakkalobbari esitetään jonakin muuna kuin ”pahiksena” ei tässä listassa ole mitenkään järisyttävää. Voidaan (kenties) arabi ja venäläinenkin esittää toisin. Se, että analysoidaan elokuvien rasismia, perustuu valikoinnille, koska voidaan löytää myös antirasistisia elokuvia. Ehkä kiinnostavampaa onkin kysyä, yhdistääkö jokin tekijä rasistisia ja antirasistisia, antifeministisiä ja feministisiä jne. elokuvia. Vastaisin, että usein yhdistää, nimittäin tietynlainen humaanisuus, inhimillisyys, joka liittyy yleensä myös perhearvoihin. Tämä pätee myös röökilobbariin, jonka inhimillisyys tulee esiin äitinsä luona asuvan pojan kasvattamisessa. Ei värillä ole väliä, ei sukupuolella, seksuaalisella suuntautumisella – kunhan ne puetaan inhimillisyyden ja amerikkalaisen perhe-elämän arvojen kuosiin. Tupakkalobbarista tulee inhimillinen vain niin, että se yhdistyy porvarillista ihmistä organisoiviin panostuksiin.
Kun aloitin katsomisen, mietin, ollaanko tässä tupakointia vastaan. Elokuva eteni, eikä mitään selvää puolen ottamista tullut vastaan. Siinä vaiheessa tajusin, ettei kysymys ehkä ole kohdallinen. Puolen valitsemisen tai ottamisen sijaan tupakka on vain kulissi. Paljon olennaisempaa on se, mitä Yhdysvalloissa kutsutaan termillä ”spin” – ”pyöritys”, joka tarkoittaa julkisuuden hallinnan ja manipuloinnin taitoa. Puhuminen, toisen selättäminen mediataistelussa keinolla millä hyvänsä, käänteet, huimaus, totuuden puuttuminen. Elokuvan aiheena on pikemminkin mediajulkisuus ja siinä toimiminen kuin tupakkateollisuus. Spinnauksen käsittelylle tuskin voisi keksiä tupakkateollisuutta parempaa asiayhteyttä. Elokuvan perustana oleva Christopher Buckleyn samanniminen kirja ilmestyi vuonna 1994. Ilmeisesti tuolloin ”spin” oli julkisessa keskustelussa uusi käsite.
Juonireferaatin voi lukea muualta, jos ei ole katsonut teosta. Filmissä on periaatteessa mielenkiintoinen roolinkääntö: tupakkayhtiön lobbari ei ole tekeleen ”pahis” eikä sellaista roolia kanna oikeastaan kukaan muukaan. Tupakan vastustajien johtohahmona on hieman yksinkertainen senaattori, josta ei oikein saa kunnollista ”pahista”. No niin, nyt sitten ihmiset sanovat, että tässäpä erikoinen näkökulma ja vähän radikaalikin. Tai sitten sanotaan, että tekijöiden pitäisi ottaa selvempi moraalinen kanta tupakkalobbauksen puolesta tai vastaan. Molemmat näkemykset ovat kuitenkin harhaanjohtavia.
Yhdysvaltalaisissa menestyselokuvissa ei ole mitenkään erikoista tarjoilla erilaisia ja monimutkaisia ideologisia asetelmia. On olemassa avoimesti antirasistisia, feministisiä, antikolonialistisia ja homomyönteisiä Hollywood-elokuvia siinä missä päinvastaisiakin. Se, että tupakkalobbari esitetään jonakin muuna kuin ”pahiksena” ei tässä listassa ole mitenkään järisyttävää. Voidaan (kenties) arabi ja venäläinenkin esittää toisin. Se, että analysoidaan elokuvien rasismia, perustuu valikoinnille, koska voidaan löytää myös antirasistisia elokuvia. Ehkä kiinnostavampaa onkin kysyä, yhdistääkö jokin tekijä rasistisia ja antirasistisia, antifeministisiä ja feministisiä jne. elokuvia. Vastaisin, että usein yhdistää, nimittäin tietynlainen humaanisuus, inhimillisyys, joka liittyy yleensä myös perhearvoihin. Tämä pätee myös röökilobbariin, jonka inhimillisyys tulee esiin äitinsä luona asuvan pojan kasvattamisessa. Ei värillä ole väliä, ei sukupuolella, seksuaalisella suuntautumisella – kunhan ne puetaan inhimillisyyden ja amerikkalaisen perhe-elämän arvojen kuosiin. Tupakkalobbarista tulee inhimillinen vain niin, että se yhdistyy porvarillista ihmistä organisoiviin panostuksiin.
Kun aloitin katsomisen, mietin, ollaanko tässä tupakointia vastaan. Elokuva eteni, eikä mitään selvää puolen ottamista tullut vastaan. Siinä vaiheessa tajusin, ettei kysymys ehkä ole kohdallinen. Puolen valitsemisen tai ottamisen sijaan tupakka on vain kulissi. Paljon olennaisempaa on se, mitä Yhdysvalloissa kutsutaan termillä ”spin” – ”pyöritys”, joka tarkoittaa julkisuuden hallinnan ja manipuloinnin taitoa. Puhuminen, toisen selättäminen mediataistelussa keinolla millä hyvänsä, käänteet, huimaus, totuuden puuttuminen. Elokuvan aiheena on pikemminkin mediajulkisuus ja siinä toimiminen kuin tupakkateollisuus. Spinnauksen käsittelylle tuskin voisi keksiä tupakkateollisuutta parempaa asiayhteyttä. Elokuvan perustana oleva Christopher Buckleyn samanniminen kirja ilmestyi vuonna 1994. Ilmeisesti tuolloin ”spin” oli julkisessa keskustelussa uusi käsite.
Spinnaus on mainio aihe, mutta lobbarin ja pojan suhde tekee Thank You for Smokingista tutun ja turvallisen. Radikaaleja roolikääntöjä voi tehdä, kunhan amerikkalaiset perhearvot pidetään mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti