Esseistiikka on kiintoisaa. Teokset ovat kohtuullisen kevyitä lukea, mutta ne sisältävät asiaa ja näkemyksiä. Aiheiden äkkinäinen vaihtuvuus tekee lukemisesta toisenlaista kuin puolen tuhatta sivua yhtä ja samaa aihetta käsittelevän tutkimuksen. Kotimaisen esseistiikan lukulistalla on ollut Jan Blomstedt, Markku Koski, Tuomas Nevanlinna, Hannu Raittila ja henkilökohtainen suosikkini Leif Salmen, jonka ”Kävelyllä Lenininpuistossa” (2000) innoitti aikanaan lukemaan lisää. Listassa on vain miehiä. Halusin lukea myös naisten kirjoittamaa esseistiikkaa. Hyllystäni löytyy ainakin Suvi Aholan ”Tietokone ja silitysrauta”. Inhoan molempia esineitä, joten olen vältellyt myös kirjaa. Sitten löysin jotain muuta.
Ostan esseistiikkaa ensisijaisesti divareista ja alennuskorista. Jälkimmäisestä löytyi Kaarina Hazardin ”Kontallaan: Muistiinpanoja mediasta” (2006). Yksinkertaisesti luokiteltuna se on feminististä mediakritiikkiä. Kun professori Leena Eräsaari oli Kulttuurintutkimus -lehden arviossa kehunut teoksen maasta taivaaseen, ostopäätös oli helppo. Vähän kuitenkin epäilytti, ettei arvostelija keksinyt mitään kritisoitavaa. Ei vaikka foorumina oli sentään tutkimukseen kohdentuva lehti eikä tavallinen kaupallinen aikakauslehti ja vaikka professori on omissa kirjoituksissaan osoittanut kriittisen taitonsa, älynsä ja kykynsä.
Hazard on hyvä kirjoittaja, paikoitellen myös erittäin hauska. Sen ainoan kerran kun olen kuullut hänen puhuvan tilaisuudessa, yleisö nauroi vedet silmissä. Hauskuus on… no ainakin hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Hauskuus ajaa joskus analyyttisuuden ohi, ja perustelut sekä väitteiden laajuuden rajaaminen jäävät puolitiehen. Tämä ei tarkoita, ettei teos olisi kiinnostavalle esseistiikalle ominaiseen tapaan oivaltavien huomioiden, näkemysten ja tulkintojen runsaudensarvi. Sisältö on pääosin iltapäivälehdissä ja televisiossa jäsentyvän sukupuolijärjestelmän kritiikkiä. Onnistuneita ovat erityisesti ne kohdat, joissa (oikeistolaisten mies-)poliitikkojen, vaikkapa Sailaksen ja Kataisen sanomiset, ovat piikittelyn kohteena. Tällöin lukija tietää, mistä tai kenestä puhutaan, kun ei puhuta vain ”pojista” ja ”miehistä”.
Kirjoittajan sävy on varsinkin teoksen alkupuolella enemmän sukupuolten tasa-arvoa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa puolustavan moralistin kuin analyyttisen ruotijan. Jos moralismi sallitaan, niin on helppo sanoa kirjoittajan olevan hyvien puolella. Siksi voi kysyä, kenet tämä käännyttää. Tuskin ketään. Eräsaari on oletettavasti tyyppiesimerkki kirjan ylistäjästä: hän on jo valmiiksi samaa mieltä. En usko kirjoitusten saavuttavan tilannetta, jossa ”keskiössä yllättäen olisi sukupuolten välinen halu ja kyky keskinäiseen yhteistyöhön”, mikäli lukija ei jo pyri siihen. Haluaisin olla väärässä.
Tarkastelussa välillä ihmetyttää, että ongelmat eivät ole kovin monimuotoisia. Pikemminkin kaikenlaisista ongelmista tulee erityisesti sukupuoliongelmia. Tämä koskee teoksen alkupuolta, koska lopussa sukupuolinäkökulma jää taka-alalle. Kivat miehet eivät sivuilla seikkaile (onko niitä?). Välillä naiset ovat systeemin uhreja. Eivätkö tässä katsannossa vähemmän menestyneet miehet ole vielä pahempia luusereita? Kaikkihan on pedattu teitä varten, ettekä silti ajele limusiineilla ja istu yhteiskunnan korkeimmilla palleilla. Jos miehen euro on naisen 80 senttiä, missä ovat ne alle 80 sentin miehet (sentti on tässä raha-, ei mittayksikkö)? Siksi aina kaipaa täsmennystä, millainen hahmo tuo ”euron mies” oikein on.
Teoksessa ”naisen” ongelmat ovat ensisijaisesti porvarillisen naisen ongelmia. Sellaisen, joka kokee ympäristön paineen siitä, että kodissa paperit ovat sekaisin. Tästä löysin myös sillan feministisiin teoriakeskusteluihin. Eikö tämä ole yksi esimerkki siitä, mistä Elizabeth Grosz kritisoi Judith Butleria? Hegemonisten (tässä: porvarillisten) käsitysten korjaamiseen kaiken energiansa kuluttava kritiikki on reaktiivista. Miksi ei vain pyrkisi luomaan uutta sen sijaan että kokee ärtymystä, ettei sopeudu patriarkaalis-porvarillisiin hyveisiin. Sanoisi so what ja who cares – on tärkeämpääkin tekemistä kuin potea huonoa omatuntoa mukautumattomuudesta toisten (erityisesti iltapäivälehtien) ihanteisiin. Oli miten oli, ajatuksia herättävä mediakritiikki vahvistaa käsitystäni myös kotimaisen esseistiikan kiinnostavuudesta.
Ostan esseistiikkaa ensisijaisesti divareista ja alennuskorista. Jälkimmäisestä löytyi Kaarina Hazardin ”Kontallaan: Muistiinpanoja mediasta” (2006). Yksinkertaisesti luokiteltuna se on feminististä mediakritiikkiä. Kun professori Leena Eräsaari oli Kulttuurintutkimus -lehden arviossa kehunut teoksen maasta taivaaseen, ostopäätös oli helppo. Vähän kuitenkin epäilytti, ettei arvostelija keksinyt mitään kritisoitavaa. Ei vaikka foorumina oli sentään tutkimukseen kohdentuva lehti eikä tavallinen kaupallinen aikakauslehti ja vaikka professori on omissa kirjoituksissaan osoittanut kriittisen taitonsa, älynsä ja kykynsä.
Hazard on hyvä kirjoittaja, paikoitellen myös erittäin hauska. Sen ainoan kerran kun olen kuullut hänen puhuvan tilaisuudessa, yleisö nauroi vedet silmissä. Hauskuus on… no ainakin hauskaa, mutta ei ongelmatonta. Hauskuus ajaa joskus analyyttisuuden ohi, ja perustelut sekä väitteiden laajuuden rajaaminen jäävät puolitiehen. Tämä ei tarkoita, ettei teos olisi kiinnostavalle esseistiikalle ominaiseen tapaan oivaltavien huomioiden, näkemysten ja tulkintojen runsaudensarvi. Sisältö on pääosin iltapäivälehdissä ja televisiossa jäsentyvän sukupuolijärjestelmän kritiikkiä. Onnistuneita ovat erityisesti ne kohdat, joissa (oikeistolaisten mies-)poliitikkojen, vaikkapa Sailaksen ja Kataisen sanomiset, ovat piikittelyn kohteena. Tällöin lukija tietää, mistä tai kenestä puhutaan, kun ei puhuta vain ”pojista” ja ”miehistä”.
Kirjoittajan sävy on varsinkin teoksen alkupuolella enemmän sukupuolten tasa-arvoa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa puolustavan moralistin kuin analyyttisen ruotijan. Jos moralismi sallitaan, niin on helppo sanoa kirjoittajan olevan hyvien puolella. Siksi voi kysyä, kenet tämä käännyttää. Tuskin ketään. Eräsaari on oletettavasti tyyppiesimerkki kirjan ylistäjästä: hän on jo valmiiksi samaa mieltä. En usko kirjoitusten saavuttavan tilannetta, jossa ”keskiössä yllättäen olisi sukupuolten välinen halu ja kyky keskinäiseen yhteistyöhön”, mikäli lukija ei jo pyri siihen. Haluaisin olla väärässä.
Tarkastelussa välillä ihmetyttää, että ongelmat eivät ole kovin monimuotoisia. Pikemminkin kaikenlaisista ongelmista tulee erityisesti sukupuoliongelmia. Tämä koskee teoksen alkupuolta, koska lopussa sukupuolinäkökulma jää taka-alalle. Kivat miehet eivät sivuilla seikkaile (onko niitä?). Välillä naiset ovat systeemin uhreja. Eivätkö tässä katsannossa vähemmän menestyneet miehet ole vielä pahempia luusereita? Kaikkihan on pedattu teitä varten, ettekä silti ajele limusiineilla ja istu yhteiskunnan korkeimmilla palleilla. Jos miehen euro on naisen 80 senttiä, missä ovat ne alle 80 sentin miehet (sentti on tässä raha-, ei mittayksikkö)? Siksi aina kaipaa täsmennystä, millainen hahmo tuo ”euron mies” oikein on.
Teoksessa ”naisen” ongelmat ovat ensisijaisesti porvarillisen naisen ongelmia. Sellaisen, joka kokee ympäristön paineen siitä, että kodissa paperit ovat sekaisin. Tästä löysin myös sillan feministisiin teoriakeskusteluihin. Eikö tämä ole yksi esimerkki siitä, mistä Elizabeth Grosz kritisoi Judith Butleria? Hegemonisten (tässä: porvarillisten) käsitysten korjaamiseen kaiken energiansa kuluttava kritiikki on reaktiivista. Miksi ei vain pyrkisi luomaan uutta sen sijaan että kokee ärtymystä, ettei sopeudu patriarkaalis-porvarillisiin hyveisiin. Sanoisi so what ja who cares – on tärkeämpääkin tekemistä kuin potea huonoa omatuntoa mukautumattomuudesta toisten (erityisesti iltapäivälehtien) ihanteisiin. Oli miten oli, ajatuksia herättävä mediakritiikki vahvistaa käsitystäni myös kotimaisen esseistiikan kiinnostavuudesta.
Miksiköhän avoimesti feministisen teoksen takakannessa ei mainita tuota f-sanaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti