Kun tuli pohdittua Punk Yearsin hienouksia ja puutteita, niin joudun raapustamaan muutaman lauseen Don Lettsin kirjoittamasta ja ohjaamasta dokumentista Punk: Attitude. Don Letts, joka on runsaasti äänessä Punk Yearsissa, on se brittiläisen punkin tumma kaveri, legendaarisen Roxy-klubin tiskijukka. Hänen piikkiinsä laitetaan ainakin näin jälkeenpäin reggaen iskostaminen Lontoon valkoisiin poikiin. Koska punk-levyjä ei ollut saatavilla, piti tiskijukan soittaa mitä löytyi. No löytyi reggaeta. Ja siitä tuli Lontoon punkin ääniraita.Punk: Attitude on omalla tavallaan Punk Yearsin peilikuva. Siinä missä jälkimmäinen keskittyy Britanniaan, Lettsin visiossa punk vain käy kääntymässä siellä. Tietysti jo 1970-luvun lopussa Yhdysvalloissa vierailleet britit maustoivat ja muuttivat rapakon takaista ilmiötä, mutta kun dokumentissa päästään takaisin Yhdysvaltoihin, eivät britit tule enää kuviin.
Asetelman vuoksi on ymmärrettävää, että tässä ei unohdeta 1960-luvun garagea eikä Nuggets-kokoelmia. Toinen edellisessä postauksessa moittimani asia – myöhäisemmän USA-punkin valikoiva käsittely – on osittain paikattu Attitudessa. Mainitsemani streittarien Fugazi on nostettu mukaan. Tosin edelleen Nirvana saa tarpeettoman suuren osan eikä Alternative Tentacles -yhtiön artisteja mainita, vaikka sen pomo Jello Biafra sauhuaa dokumentissa tuttuun tyyliinsä. Enkä tiedä, mitä tekemistä Black Sabbathin seuraajilla Alice in Chainsilla ja Soundgardenilla on punkin kanssa. Kyllähän Nirvanakin oli, Jellon sanoin, punkista vaikutteita ottanut rockbändi. Parhaimmillaan erittäin hyvä sellainen.
En välitä pohtia, mitä olisi pitänyt olla ja kuinka paljon, mutta on mielenkiintoista, ettei Letts keskity siihen osaan punkista, minkä keskeinen toimija hän itse oli.
En vielä tiedä, mistä seuraava kirjoitus kertoo, mutta se ei kerro punkista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti