Suomettuminen ja sensuuri

Willy Brandtin idänpolitiikasta huolestunut Länsi-Saksan konservatiivilehdistö alkoi 1970-luvun alussa varoitusmielessä viljellä termiä ”Finnlandisierung”, jolla viitattiin Moskovan vaikutusvaltaan toisen maan sisäisissä asioissa. (Kuvassa Kekkonen ja Willy Brandt 1960-luvulla.) Suomessa politiikan historiasta kiinnostuneet ammattilaiset ja amatöörit ovat kirjoittaneet hyllymetreittäin suomettumisesta ja siihen liittyvästä itsesensuurista. Oikeistopoliitikot käyttävät sitä edelleen, jos tulee tarvetta kaivaa menneisyydestä varoittavia esimerkkejä. Itse en ole ollut alkuunkaan kiinnostunut pohtimaan aihetta pöhöttyneen äijäsivistyneistön kanssa.

Mistä tämä tuli mieleeni? Lukiessani Mikko Saarelan alkusanoja musiikkisensuuria käsittelevässä Marie Korpen toimittamassa teoksessa ”Ampukaa artisti!” jäin pohtimaan suomettumisen ja sensuurin suhdetta. Musiikkisensuuria on ollut ja on edelleen Suomessa, mutta suomettumisen aikaa, jolla viitataan suunnilleen vuosiin 1968–1982, pidetään erityisen sensuuriherkkänä kautena. Saarela kirjoittaa:

”Omat muistoni ajalta eivät kuitenkaan aina tue moista käsitystä. Pahimpaan suomettumisen aikaan kirjoitin mm. säeparin: ’On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima / on YYA, UKK sekä Imatran voima’. Laulu soi suomettuneessa radiossamme melkein kyllästymiseen asti!”

Säepari on Eppu Normaalin kappaleesta Suomi-ilmiö. Siinä suomittiin erityisesti ydinvoimaan luottavaa politiikkaa, jonka mukaan riskit ovat kaikkialla muualla paitsi Suomessa. Huomatkaa muuten se, että radiolla Saarela tarkoittaa kansallista Yleisradiota eikä mitään kaupallisia kanavaformaatteja.

Suomettuminen on myös sivistyneiden ulkomaisten tiedossa. Oman käsitykseni mukaan ihmiset kuitenkin ymmärtävät sen vaikutusalan väärin. Todistusaineistoksi minulla on vain yksi anekdootti.

Eräässä konferenssissa Kööpenhaminassa illallistin saksalaisen professorin, Hartmut Lehmannin ja hänen vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen he ovat ainoat tapaamani ihmiset, jotka ovat olleet Saksassa ja vieläpä Berliinissä toisen maailmansodan aikaan. Se on kuitenkin toinen aihe.

Tapaksien maistelun lomassa Lehmann rinnasti Suomen ”suomettumisen” aikaisen tilanteen Baltian maihin. Hän ehdotti, että vaikka Suomi oli virallisesti itsenäinen, käytännössä, ainakaan julkisen ilmapiirin tasolla, tilanne ei paljoakaan poikennut Virosta, Latviasta ja Liettuasta.

Vastasin Hartmutille, että tutkiessani Helsingin Sanomia tällaiseen käsitykseen ei voi päätyä. Suomettuminen ilmeisesti rajoittui korkean tason poliitikkojen julkisiin lausuntoihin. Maan suurimman ja merkittävimmän sanomalehden pääkirjoitukset olivat täynnä avoimesti kommunismin ja Neuvostoliiton vastaisia lausuntoja. Tämä oli professorin ja hänen vaimonsa mielestä yllättävää ja kiinnostavaa.

Sanomalehden tutkailu vastaa Mikko Saarelan käsitystä. Mutta silti suomettumista pidetään sensuuriherkkänä aikana ja silti luultavasti Lehmanninkin pitämät ennakko-oletukset ovat hyvin yleisiä. Suomettumisesta ei pitäisikään tehdä yhden ajan kattavaa termiä, mikäli se kohdentuu ensisijaisesti poliitikkojen itsesensuuriin. Todellisuus oli monimuotoisempi, vaikka Sleepy Sleepersien ”Karjala takaisin” muuttuikin muotoon ”Takaisin Karjalaan”.