Miliisi rock-klubilla

Neuvostoliittolaista ja erityisesti pietarilaista rokkia käsittelee Tomi Huttusen kirja Pietari on Rock (2012). Muistan sen ilmestymisen, mutta lukeminen jäi. Vasta kun löysin sen akateemisen alennuksesta, ryhdyin tavaamaan teosta.

Kirja keskittyy nimensä mukaisesti Leningradin ja Pietarin musiikkiskeneen. Siinä on paljon tarinaa yksittäisistä yhtyeistä ja sivuille on suomennettu lyriikkaa. Yksi kirjan kohokohdista on kuitenkin kulttuurihistoriallisesti varsin kiinnostava kuvaus Leningradin rock-klubista 1980-luvulla.

Kyse oli klubista, jonne mahtui 600 ihmistä. Siellä soitettiin rokkia, mutta siellä sai esiintyä vain, jos oli rekisteröitymisen läpikäynyt yhtye. Tämä tarkoitti, että viranomaiset ja pari muusikkoa muodostivat arviointikomitean, joka päätti klubille sopivista yhtyeistä. Bändit joutuivat antamaan ohjelmistonsa lyriikoineen tarkastettavaksi ja jättämään epäsopivat numerot pois. Punkkia klubilla ei soitettu.

Bändien kannalta tämä oli kannattavaa, vaikka soittajille ei esiintymisestä maksettu. Klubin ulkopuolella et ollut mitään. Klubilla sait helposti 600 katsojaa, koska sinne ei ollut sisäänpääsymaksua. Lippuja jaettiin ilmaiseksi ja suosittujen artistien kohdalla käytiin mustan pörssin kauppaa.

Komsomolskaja Pravdan jutussa KGB:n kenraalimajuri Oleg Kalugin esitti kesällä 1990, että klubi perustettiin KGB:n aloitteesta. ”Sen ainoa tarkoitus oli pitää tämä liike [rock] aisoissa, tehdä siitä ohjailtavaa.”

DDT-yhtye meni niin pitkälle, että teki kappaleen ilmiöstä. Biisin nimi oli ”Miliisi rock-klubilla”.

Oma suhtautumiseni neuvostoliittolaisiin ja venäläisiin bändeihin on ollut kahtalainen. Yhtäältä iso osa niistä on huvittavan kömpelöä ja musiikillisesti typerää rokkia, toisaalta niissä on jotain vetovoimaa, jonka vuoksi olen käyttänyt paljon aikaa ja myös rahaa siihen tutustumiseen.

Pietarissa viettämäni aika on ollut omiaan innostamaan etsinnöissä. Siellä paikallisen musiikin ostaminen ja näkeminen elävänä on ollut yhtä olennaista kuin Eremitaasissa pyöriminen ja blinien syöminen ravintoloissa. Lisäksi musiikkikirjasto on ollut erityisesti aikana ennen YouTubea ja Spotifya tärkeä laitos venäläisiin klassikkobändeihin tutustumisessa.

Huttunen käsittelee runsaasti Akvariumia, jonka keulahahmon näin keikalla Pietarissa 2002. Kiinnostavaa on myös Kinoa koskeva osio – osittain juuri siksi, että Kino oli musiikillisesti ja kulttuurisesti merkittävä yhtye, jonka tarina päättyi laulaja Viktor Tsoin kuollessa auto-onnettomuudessa vuonna 1990. Kun join kerran aamuyöstä olutta pietarilaisten laivavahtien kanssa, he soittivat minulle Kinoa akustisella kitarallaan ja korostivat, että se on kovempi kuin DDT.

Myös DDT saa luonnollisesti osansa Huttusen teoksessa. Itse innostuin yhtyeestä, kun näin suomalaisten tekemän dokkarin Pietarin musta koira (2000), joka käsitteli yhtyeen nokkamies Juri Sevtsukia. Pietarin reissuilta tarttui mukaan vihkosia DDT:n lyriikoista, VHS-kasetti bändin keikoista ja videoista sekä laskujeni mukaan 21 cd-levyä yhtyeen musiikkia. Yhtyeen näin livenä vasta vuonna 2012, kun se esiintyi Helsingissä.

Itselleni vähemmän tunnetuista yhtyeistä lukeminen ei inspiroi yhtä voimakkaasti. Siksi on vaikea sanoa, millainen varustelu on tarpeen, jos kirjan haluaa kahlata läpi. Ehkä mukaan kannattaa varata jonkin verran teoksessa käsiteltävien yhtyeiden musiikkia. YouTube auttaa.

Koska kirja keskittyy nimensä mukaisesti Pietariin, se ei ole kattava johdatus neukkurokkiin ja sen jälkeiseen aikaan. Nautilus Pompilius mainitaan, mutta koska sitä käsitellään niukasti, koska sen suhde Pietariin rajoittui tiettyyn aikaan bändin uralla. Masina Vremeni, Alisa, Krematorii ja moni muu neukkurokin legendat -sarjassa julkaistu yhtye jää vähemmälle huomiolle, mutta se, miten hyvin Pietariin keskittyvä kirja kartoittaa koko maan rokkikuvioita, kertoo itsessään kaupungin merkityksestä maan populaarimusiikin historialle ja nykypäivälle.