Studioalbumit osa 64: Teenage Fanclub

Skotlantilainen Teenage Fanclub tuli nimenä tutuksi teininä. Se soi radiossa ainakin parhaimmissa erikoisohjelmissa, joku tuttu taisi innostuakin siitä. Se soitti Ruisrokissa, kun Nirvana halusi sen mukaansa. En ollut paikalla. Onneksi on kuitenkin käytettyjä levyjä ja alennuksia. Seinäjoelta löytyi yhtyeen John Peel -sessio käytettynä, kun olin 19-vuotias. Lomaillessani armeijasta ostin Epe’siltä yhtyeen Norman 3 -ep:n (kansi kuvassa), alennuksella tietenkin. Seuraavana vuonna ostelin Tampereen Epe’siltä myös yhtyeen pitkäsoittoja. Niinpä hyllyssä oli jo parikymppisenä hyvä määrä yhtyeen tuotantoa.

Viimein vuonna 2005 pääsin näkemään yhtyeen elävänä Accelerator-festivaalilla Tukholmassa, samana päivänä kuin Lontoon pommi-iskut tapahtuivat. Kauniisti se soi.

A Catholic Education (1990) on rosoista kitarapoppia. Se alkaa instrumentaalilla ”Heavy metal” ja levyllä on myös ”Heavy metal II”, instrumentaali sekin. Toisena on loistava ”Everything flow”, joka muistuttaa siitä, mistä TFC tultiin tuntemaan eli melodisesta Big Starin jälkeläiseksi tunnistettavasta helkkypopista, mutta muu levy ei yllä samalle tasolle. Itse asiassa muun levy on grungempaa kitarapoppia. Albumi on raakile, ikään kuin se ensimmäinen demo, ruma ankanpoikanen, josta kasvoi kaunis joutsen, siemen, josta kasvoi kaunis kukka. Levyn nimi viitannee jonkinlaiseen kirkkokritiikkiin, mutta en ole pahemmin vaivautunut kuuntelemaan yhtyeen tekstejä.

The King (1991) sutaistiin kasaan hätäisesti, eikä sitä ollut edes tarkoitus päästää kunnolla markkinoille. Toiveena oli alennettuun hintaan myytävä tuhannen kappaleen painos. Se levytettiin vasta seuraavan albumin jälkeen, mutta julkaistiin aikaisemmin, jotta yhtye pääsi eroon levytyssopimuksestaan. Toki tällekin löytyy faneja, jos nettiä hiukan penkoo. Korviini kunkku kuulostaa välinpitämättömältä ja sisäänpäin kääntyneeltä teokselta, jota ei ole edes tarkoitettu suuren yleisön kuultavaksi. Siitä tulee mieleen enemmän valikoidut shoegaze-yhtyeet kuin se, millaisena TFC tultiin myöhemmin tuntemaan. Mukana on myös tulkinta Pink Floydin biisistä ”Interstellar overdrive”, mutta popimmasta puolesta todistaa melko hieno versio Madonnan hitistä ”Like a virgin”.

Bandwagonesque (1991) on täyskäännös käpertyneestä The Kingistä helkkypoppiin. Vasta tässä yhtye alkaa todella muistuttaa, että se haki innoitustaan esimerkiksi Big Starista. Siksi sitä on jopa kutsuttu Big Starin neljänneksi albumiksi. Ostin muuten levyn Epe’sin alennuslaatikosta Tampereelta muuttomatkallani Seinäjoelta Turkuun vuonna 1994. Se oli tuntunut aikaisemmin liian lällyltä – ja tuntui aika pitkään myös ostamisen jälkeen – mutta onhan se mainio tekele. ”The Concept”, ”What you do to me” ja ”Metal baby” ovat aina olleet korvissani instant-hittejä. Ne ovat muuten kitaristi Norman Blaken sävellyksiä, joskin yksi parhaista, ”Star sign”, on basisti Gerard Loven kynästä. Myöhemmin myös toinen kitaristi Raymond McGinley alkoi nousta tasavertaiseksi säveltäjäksi Blaken ja Loven rinnalle.

Thirteen (1993) tuli ostettua samalla muuttomatkalla kuin Bandwagonesque, tismalleen samaan alennushintaan. Sen ote on rujompi ja jopa vähän rokkaavampi, mutta melodiat ja pehmeä laulu muistuttavat herkästä puolesta. Aloitusraita ”Hang on” on taattua laatua, sitä seuraava ”Cabbage” on kaunista kitarapoppia, neljäntenä tulee onnistunut singlebiisi ”Norman 3” ja siinä välissä kolmantena on todellinen radiohitti ”Radio”. Kun tällä linjalle mennään, on käsittämätöntä, miten nuiva oli fanien ja kriitikoiden vastaanotto. Toisaalta levyn loppupuoli ei ole aivan yhtä järjestelmällisesti timanttista ja tyylillisesti 13 ei ole uusi Bandwagonesque. On siellä kuitenkin myös laadukas ”Escher” ja ihana ”Fear of flying”. Parhaat biisit jakautuvat tasaisesti Loven ja Blaken nimiin. Albumin nimi on otettu Big Starin biisistä ja levyn päättävä, majesteettinen ”Gene Clark” viittaa yhtyeen toiseen esikuvaan. Sen herkkubonuksena oli neljän biisin ep, jolta löytyy ”Radion” lisäksi ”Goody goody gum drops”, jonka esitti alkujaan 60-luvun amerikkalainen popyhtye 1910 Fruitgum Company. Laittaisin molemmat biisit välittömästi yhtyeen parhaat-kokoelmalle.

Grand Prix (1995) löysi tiensä käsiini heti ilmestyttyä. Se taisi olla kesäinen matka vanhempieni luokse, kun pysähdyin Tampereella Jukebossiin. Matkaan tarttui uunituore TFC-vinyyli ja käytettynä Pavementin Crooked Rain, Crooked Rain. Ostamiseen innoitti vanhat näytöt ja loistava uusi single ”Sparky’s dream”, joka on edelleenkin ehkä se kaikkein rakkain TFC-biisi. Kun sen alkusoinnut lähtivät käyntiin indie-discoissa, ponkaisi jopa allekirjoittanut tanssilattialle. Avausraita ”About you” menee helposti yhtyeen parhaimpien joukkoon, vaikka se onkin vain lämmittelyä toiseksi raidaksi laitetulle Sparkylle. Samaan hittiputkeen menee ”Don’t look back” ja oikeastaan myös ”Neil Jung”. Albumi sai ilmestyttyään erittäin myönteiset arviot ja viisi vuotta myöhemmin Q-lehti laittoi sen 100 maailman parasta albumia listan sijalle 72.

Songs From the Northern Britain (1997) on tuntunut kummalliselta albumilta. Kahdestatoista biisistä yhdeksän ensimmäistä ovat ihan tavallista kivaa Fanclubia, mutta kolme viimeistä ovat loistavia, yhtyeen parhaimmistoon kuuluvia kukin: ”Mount Everest”, ”Your love is the place where I come from” ja ”Speed of light”. Albumin nimi oli brittipop-skeneen suunnattu vitsi. En tiedä, upposiko se kenellekään, mutta levy nousi kolmanneksi brittilistalla – korkeammalle kuin yksikään toinen yhtyeen albumeista. Arviot olivat kuitenkin melko nuivia. Ehkä selitys on siinä, että yhtye on tällä levyllä aikuistunut ja setämäistynyt, mutta se ei poista sitä, että kyse on erinomaisesta teoksesta.

Howdy! (2000) ilmestyi kolmen vuoden jälkeen ja tässä vaiheessa yleinen kiinnostus yhtyeeseen meni vauhdilla alaspäin. Levyn aloittaa tasavarma ”I Need direction”, mutta sen ehdoton täysosuma on vauhdikkaampi ”Straight and narrow”. Myös ”Dumb dumb dumb” on levyn parhaimmistoa. Jotain tästä kuitenkin puuttuu, jotta teosta voisi pitää täysosumana. Ehkä se on lievästi tasapaksu, vaikka olenkin aina pitänyt albumista.

Wikipedia listaa Teenage Fanclubin studioalbumeihin Jad Fairin kanssa tehdyn albumin Words of Wisdom and Hope (2002). Tulkintani on, että kyse on Jad Fairin levystä, jolla TFC on taustabändi. Se ei ole varsinainen TFC-albumi. Se kuulostaa ensisijaisesti Jonathan Richmanilta, mikä on tietenkin hyvä asia. Mainettaan parempi albumi, joskaan ei napakymppi.

Man-Made (2005) ei ollut varsinaisesti paluulevy, vaikka tauko olikin venähtänyt pitkäksi. Yhtye oli vain elänyt poissa parrasvaloista. Sinne se jäikin siirtyessään pienelle levy-yhtiölle. Omaan hyllyyni ostin sen vasta alennuksesta. Uusia hittejä se ei tarjoa, mutta levy on hyvä. Heti avausraita ”It’s all in my mind” muistuttaa, miksi yhtyettä tuli kuunneltua 90-luvulla paljon. Myös muu albumi pitää tason, mutta ei riko rajoja. Hyviä biisejä läpeensä. Vauhdikkaampi ”Slow fade” on yksi suosikeistani. Tuottajana hääri Tortoisen nokkamies John McEntire. Yhden arvion mukaan yhtye alkoikin muistuttaa Tortoisen ja Stereolabin kaltaisia post-rockia soittavia bändejä, mutta itse kuulen enemmän tuttua ja turvallista faniklubia, joka ei lähde oman laatikkonsa ulkopuolelle.

Shadows (2012) sisältää singleraidan ”Baby Lee”, joka muistuttaa, miksi Teenage Fanclub on loistavalla melodiatajulla ja pop-sensibiliteetillä varustettu yhtye. Sekään ei muuta sitä, että levytystauko – jos studioalbumeita katsotaan – oli taas venähtänyt entistä pidemmäksi. Syytä en tiedä, mutta tauot korreloivat sen kanssa, miten aikanaan coolista brittipopin melodiamestarista oli tullut lähes unohdettu, satunnaisten vanhojen fanien muistama 60-luvun poppia vähän päivittävä retrobändi. Shadowsilta ei löydy toista ”Baby Leen” tasoista täydellistä popraitaa, mutta eipä löydy suurimmalta osalta julkaistavista levyistä. Huonoa levyä TFC ei ole toistaiseksi onnistunut tekemään.

Teenage Fanclub on kuulunut arvostamiini kitarapoppia veivaaviin poppoisiin noin 25 vuoden ajan. Aluksi se oli hitusen liian lällyä, kun se ei soittanut kuin Dead Kennedys, mutta vuosien varrella arvostukseni on vain kasvanut. Siitä ei tullut kaikkien tuntemaa brittiläistä versiota grungepopista 1990-luvun alussa eikä pari vuotta myöhemmin kilpailijaa Blurille ja Oasikselle, mutta brittipopin muotivuodet pitivät yhtyettä pinnalla kauemmin kuin tällaiselta marginaaliin kuuluvalta ihanalta yhtyeeltä olettaisi. Sen tähti on hiipunut eikä sen uusia levyjä ole odottanut erityisen innokkaasti enää pitkään aikaan. Silti kaikille tuleville yrittäjille voi sanoa: tehkää perässä. Tuskin onnistuu. Jos onnistuu, ostan levynne.