Kuten
niin monella muulla ikäiselläni, myös minun varhainen kosketukseni Ministryyn oli
”Jesus built my hot rod” sen ilmestyessä singlenä vuonna 1991. Kaverit
muistuttivat, että yhtyettä on kuunneltu ennenkin, ja aikaisemmasta tuotannosta
löytyy korkeatasoista industrialia. Siihen sitten tutustuttiin valikoiden.
Parikymppisenä
suhtauduin Ministryyn suopeasti, mutta pidin paljon vain satunnaisista
biiseistä, kuten edellä mainitusta sekä vuoden 1988 The Land of Rape and Honey
-albumilla julkaistusta lyhyestä humpasta ”I Prefer”. Vuonna 1996 pääsin Roskilden
festivaaleilla näkemään Ministryn livenä. Se oli hauskaa. Myöhään yöllä
soittaneella orkesterilla oli volyymit kovemmalla kuin kenelläkään muulla.
Herra Ministry eli Al Jourgensenin lavaliikehdintä teki kaikessa
levottomuudessaan, hermostuneisuudessaan ja uskottavuudessaan suuren
vaikutuksen. Nauroin ja nautin: tuo on taidetta. Tiesin, että Al ei ole
liikkeellä selvin päin, mutta en tiennyt, että mies oli tuohon aikaan täysi nisti.
Syksyllä
2015 valitsin palkkiokirjojen joukkoon Al Jourgensenin muistelmateoksen Kolmesti kuollut (Like 2013) Kirjaa
lukiessa tuli halu kuunnella kaikki Ministryn studioalbumit. Myös ne, joihin ei
hyllystäni löytyvän neljän levyn lisäksi ole tullut tutustuttua.
Kirja
on yhdenlainen klassikko. Sitä on verrattu usein Mötley Crüesta kertovaan
teokseen Törkytehdas. Rinnastus on
oikeansuuntainen, joskin se puoli Ministry-kirjassa on välillä vaivaannuttavaa
itsetehostusta. Jourgensen on kuitenkin verrattain älykkäältä vaikuttava
taiteilija, ja tästä oikeastaan syntyykin kiinnostava jännite. Musiikkia,
huumeita, seksiä, juoruja, itsekorostusta, katkeruutta ja näkemyksellisyyttä
sopivassa suhteessa tekee kirjasta oikein viihdyttävän lukukokemuksen. Alin
jutut asettuvat oikeaan mittakaavaan, kun niitä vertaa kirjaan painettuihin
läheisten haastatteluihin.
Mennään
levyihin.
With Sympathy (1983) oli pitkään
vaikeasti saatavissa, kunnes se julkaistiin uudelleen vuonna 2012. Se on oman
aikansa pehmeää syntikkapoppia, jossa Jourgensen laulaa brittiaksentilla.
Kuulostaako painajaiselta? Kyllä, mutta sisältö on laadukasta, 80-luvun
tummanpuhuvaa konepoppia, joka tuo mieleen useita brittibändejä (vaikkapa Duran
Duranin, vaikka laulussa ei ole mitään samaa). Musiikkina siinä ei ole mitään
vikaa, mutta keskimääräiselle Ministry-fanille siinä voi olla nielemistä. Mitäs
sitä kaartelemaan, With Sympathy on
itse asiassa oikein hyvä levy, varsinkin ”Revenge” on selkeä tanssihitti. Tämä
ei kuitenkaan ollut Ministryn alkupiste. Varhaisvaiheen single ”Cold life”
vuodelta 1981 nousi yhdysvaltain tanssilistan sijalle 45.
Twitch (1986) on varsinkin alkupuolella huomattavasti
lähempänä sitä Ministryä, joka opittiin tuntemaan 1990-luvulla. Tyyli on
synkempää, rankempaa ja polyrytmisempää, mutta ei vielä metallista. Laulu on
kuiskailevaa, mutta ei vielä karjumista. Avausraita ”Just like you” on
laadukasta elektronista aggressiota ja sitä seuraava ”We believe” tuo mukaan
hypnoottisen ulottuvuuden. Sen jälkeen ote pehmenee parin raidan ajaksi ja
lähenee poppia, kunnes päästään industrial-jytään ”Over the shoulder”.
The Land of Rape and Honey (1988)
tunnetaan nykyisenlaisen Ministryn ensilevynä. Siksi se on fanien keskuudessa
kenties kaikkein rakastetuin levy. Siinä Jourgensen on löytänyt huutolaulun ja kitarat
sekä hylännyt popin. Levyn avaa rumpukoneluuppien ja vääristyneiden kitaroiden riffijyrä
”Stigmata”, jonka soittamatta jättäminen keikoilla olisi mahdoton ajatus,
vaikka Jourgensen omien sanojensa mukaan on läpeensä kyllästynyt siihen.
Lisäksi se oli Alin mukaan alun perin aivan liian yksinkertainen täytebiisi.
”Deity” on vauhtiralli, mutta keskimäärin tempo levyllä on varsin hidas.
Biisien tekstejä en ole koskaan kuunnellut, mutta esimerkiksi ”Golden dawn”
viittaa nimensä puolesta brittiläiseen okkultistiseen ryhmään, jossa Aleister
Crowleykin oli osallisena. Tarkemmin katsottuna käy ilmi, että biisiin on
sämplätty ukon ääntä. Oma suosikkini on aina ollut levyn lyhin, hieman yli
kaksiminuuttinen ”I Prefer”, koska siinä on melodiaa ja juuri sellaista
naputusrytmiä, jonka vuoksi kiinnostuin laajemmin industrial-genrestä. Okei,
pidän esimerkiksi Einstürzende Neubautenista kovasti, mutta keskitasoinen
häröäänistä koostuva äänisekoitus – jollaista suuri osa industrialista on – ei
ole koskaan pysynyt soittimessani pitkään. Levy on ollut hyllyssäni yli 20
vuotta – siitä lähtien kun sen Anttilan alennuksesta otin mukaani. Se on
ensimmäinen, jossa basisti ja ohjelmoija Paul Barker on mukana – mies joka
käänsi Jourgensenin rahat ja osittain tästä syystä saa erittäin kylmän kohtelun
Alin muistelmissa. Kannessa on holocaust-kuva, josta levy-yhtiö Siren
juutalaisjohto ei pitänyt. Jourgensenin vaihtoehtoisen, vielä vähemmän pidetyn
kannen tarinan voitte lukea kirjasta.
The Mind is a Terrible Thing to Taste
(1989) lähtee liikkeelle biisillä ”Thieves”, joka on hienosti rullaavaa
teollisuusmetallia. Välillä löysätään tempoa ja sitten taas rokataan, välillä
raskaammin (”Breathe”) ja välillä suoremmin (”So what”). Biiseissä on mukana runsaasti
leffasämplejä. Al kommentoi, että fanit laittavat sen kolmen tärkeimmän levyn
joukkoon, mutta hän itse ei voi sietää sitä lähinnä siksi, että oma olotila ei
ollut tekoaikana paras mahdollinen. Hän oli alkanut polttaa crackia
säästääkseen suonia, joihin hän piikitti heroiinia ja kokaiinia. Kyse on
kenties jokseenkin puuduttavasta levystä, mutta onhan se omassa genressään
melkoisen vaikuttava teos.
Psalm 69 (1992) sai mahtavan
pohjustuksen singlellä ”Jesus built my hotrod”. Al oli käyttänyt ennakon
huumeisiin ja kun rahahanat uhkasivat ehtyä, hän lähetti koko albumin sijaan
yhden biisin. Yhtiö ei ollut tyytyväinen, mutta kun single alkoi myydä, ääni
kellossa muuttui. Biisin tunnetun bingobango-tekstin on laulanut Butthole
Surfersin Gibby Haynes, Jourgensenin nistikaveri ja kunnioitettava
musiikintekijä. Kirjassa Haynesin vierailusta on hieno kuvaus. Haynes tuli
studioon täysin sekaisin ja höpisi mikkiin jotain bingobangoa, putosi tuolilta
ja Al nosti hänet takaisin. Lopulta Al irrotti höpinöistä lauseen kerrallaan ja
muokkasi niistä yhtyeen suurimman hitin tekstin. Muu levy ei ole yhtä selvää
kauraa, mutta esimerkiksi ”N.W.O” ja ”Just one fix” olivat menestyksekkäitä
vetoja. ”TV II” on äärimmäisyydessään tehokas. Jourgensen antaa suurimmat
krediitit metallikitaristi Mike Scaccialle, josta tulikin työkaveri miehen
kuolemaan (2012) asti (ei tosin ilman taukoja): ”Mikey teki Ministrystä
kaikkien tunteman tehokoneen.” Ilmestymisaikana latasin levyyn kovat odotukset,
mutta se oli lievä pettymys. Vaikuttava teos, josta ei löytynyt toista
hotrodia, vaan hitaampitempoista, monirytmisempää ja osin puuduttavaa
teollisuusmetallia. Jenkeissä levy myi yli miljoona kappaletta – siitä sai
platinaa ja Al lisää huumeita.
Filth Pig (1996) on synkkä ja raskas
levy. Alin mukaan silloin vedettiin pelkkää heroiinia, oltiin masentuneita ja
erottiin vaimosta. Ei liene yllätys, että miehelle levystä ei ole parhaita
mahdollisia muistoja. Kriitikotkaan eivät tykänneet. Ostava yleisö nosti levyn
listoille aluksi, mutta sen selittänee edeltäjän menestys. Itse kuitenkin näin
tuohon aikaan Ministryn keikalla, joten bändi oli vedossa. Levystä ei tosiaan
tullut uutta Psalmia, mutta olen aina
pitänyt tätä yhtenä bändin parhaista, ellei jopa parhaana. Esimerkiksi
nimibiisi, ”Game show” ja oikeastaan myös ”Lava” ja ”The Fall” ovat upean
hitaita, ilmavia ja rankkoja. Levyn avaava ”Reload” on muuten samaa mutta ei
niin hidas. Pidän paljon jopa Dylan-koverista ”Lay lady lay”. YouTubesta löytyy
hieno kooste tältä ajalta (Sphinctour 1996). Se on julkaistu myös dvd-formaatissa.
Dark Side of the Spoon (1999) on väännös
Pink Floydin Dark Side of the Moonista,
mutta Ministryn albumin nimi viittaa
suoraan narkkaukseen. Tätä levyä en ole kuullut aikaisemmin. Olen nähnyt sen
yhdessä pietarilaisessa levykaupassa, mutta siinä kaikki. Tilanteeni
noudattelee aika hyvin yleistä kuviota: kovin moni ei jaksanut enää kiinnostua
bändistä, kun edellisellä ei ollut Jesuksen toista tulemista. Levyssä ei tosin
ole mitään vikaa, paitsi se, ettei se tuo yhtyeen tarinaan mitään merkittävästi
uutta. Raskasta musiikkia ja välillä sen verran raskasta kuunneltavaa, etten
osaa nostaa kuin yhden biisin yli muiden. Sen nimi on ”10/10”, mutta aivan
tuota määrää pisteitä en levylle anna.
Animositisomina (2003) löytyi Anttilan
alennuskorista vuosi ilmestymisensä jälkeen. Albumi, jonka Jourgensen teki
ilman päihteitä, jäi kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinä koveroidaan
kohtuullisesti Magazinen klassikko ”The Light pours down on me”, jota Ministry
tosin esitti keikoilla jo 1980-luvun lopulla. Jourgensenin mukaan levy oli
pikaisesti kyhätty, jotta hän pääsisi eroon sopimuksestaan levy-yhtiönsä
kanssa. Tässä suhteessa hän vertaa sitä With
Sympathyyn. Musiikillisesti levyillä on vain vähän yhteistä, mutta ei
tämäkään ole huono. Se on omassa linjassaan ehdoton. Varsinkin alkupuolen
”Animosity” ja ”Unsung” ovat hyvää rytkettä ja riffeilyä, samoin kuin ”Lockbox”.
Viimeistään tässä vaiheessa tajuan, että nostan pakasta todennäköisimmin
tehokkaita riffibiisejä kuin hitaita ja rytmisesti haastavampia. Tämäkin levy
sisältää molempia sortteja.
Houses of the Molé (2004) on väännös Led
Zeppelinin Houses of the Holysta. Se
aloittaa George W. Bushia kritisoivan trilogian. Se on myös ensimmäinen levy
ilman Paul Barkeria sitten The Land of
Rape and Honeyn. Siksi sitä oli vaikea tehdä, mutta luultavasti samasta
syystä Jourgensen pitää sitä nykyään loistavana. Tälle levylle Mike Scaccia
tuli mukaan ensimmäistä kertaa sitten Filth
Pigin. Albumin kaupallinen menestys oli hyvin vaatimatonta. Musiikillinen
sisältö on perusrujoa rytinää ilman killerihittejä. Ministryn musiikilliseen
muovautumiseen levy ei valitettavasti tuo mitään uutta. Se on ehkä yritys
toistaa Psalm 69 12 vuotta myöhemmin,
mutta sitä puuttuvat huumori ja innovatiivisuus. Siinä on myös vähemmän yhtyeen
parhaimmille teoksille ominaista ilman ja tilan tuntua.
Rio Grande Blood (2006) on väännös
Jourgensenin ihaileman ZZ Topin albumista Rio
Grande Mud. Se alkaa GW Bushin puheella ja lähtee siitä hienolla nimibiisillä
heti kympillä liikkeelle. Ylipäätään äänimaailma alkaa mennä standardoidun
metallin suuntaan, minkä vuoksi yhtyeen omaleimaisuus jää taka-alalle. Okei,
kuuntelen silti tätä mieluummin kuin keskitason trash-metallia, mutta Ministryn
tuotannosta valitsen ennen 2000-lukua ilmestyneet levyt. Jello Biafran vierailu
ei ole tässä miehen normaalilla tasolla, mutta ”Palestina”, nimibiisi ja
”Lieslieslies” nostavat tason verrattain korkealle. Vuotta myöhemmin levystä ilmestyi
dub-versio. Kirjassa Jourgensen kertoo innostuneensa tässä vaiheessa dubista,
mikä nyt ei tuottajana toimivalle ihmiselle ole mikään ihme. Tosin itse teos – Rio Grande Dub – koostuu pääosin
tarpeettomista remiksauksista, joissa on mukana paljon muutakin kuin
pelkistettyä dub-kaikua.
The Last Sucker (2007) päättää
Bush-trilogian. Sen digipackin kannessa on Bush, jonka naama alkaa näyttä
liskolta, kun kantta kääntää toiseen valoon. Musiikki on samaa kuin edellisellä.
Vierailevista artisteista tunnetuin lienee Fear Factoryn Burton Bell. Levyllä
koveroidaan Doorsin ”Roadhouse blues”. Versio ei ole aivan niin järkyttävä kuin
voisi kuvitella. Albumilta löytyy myös melodiseen punkiin kallistuva ”Die in a
crash”. ”No glory” rytisee hienosti ja loppupuolen yli kymmenminuuttinen ”End
of days pt. 2” jatkaa muutenkin apokalyptista tunnelmaa. Levy on hieman
monipuolisempi kuin muutamat aikaisemmat.
Relapse (2012) ilmestyi viiden vuoden
tauon jälkeen. Tässä ei enää käsitellä Ykä Puskaa. Albumin nimi, retkahdus,
viittaa lähinnä Alin elämäntapoihin, vaikka tässä vaiheessa hän kulutti vain
mietoja alkoholijuomia. Psalm 69:n
soundiin merkittävästi vaikuttanut Mike Scaccia oli poissa parilta edelliseltä
ja tuli nyt takaisin kitaranvarteen. Kyse on rankasta ja periaatteessa hyvästä
levystä, mutta jotenkin ote on liiallisen kontrolloitua ja kireää metallista mättöä.
Uusia uria ei lähdetä kokeilemaan. Koverina on yhden Ministryn soundin
kehittymiseen vaikuttaneen yhtyeen S.O.D:n ”United forces”, joka sävellyksenä
on lähes yhdentekevä. Levyn avaa yli seitsemään minuuttiin venyvä
”Ghouldiggers”, joka on eittämättä parhaimmistoa, samoin kuin singlenä
julkaistu ”99 Percenters”. Myös ”Git Up Get Out ’n Vote” ja nimiraita ”Relapse”
nostavat albumin tasoa.
From Beer to Eternity (2013) on
toistaiseksi viimeisin Ministryn studioalbumi. Sitä valmistellessa Mike Scaccia
kuoli lavalle soittaessaan yhtyeensä Rigor Mortisin keikalla. Tempo on hieman
hidastunut, vaikka mukana on pari nopeaakin rallia. Muuten ote ei ole yhtään
kevyempi musiikissa eikä lyriikoissa, joissa esillä on erityisesti Yhdysvaltain
ulkopolitiikka (singlenäkin julkaistu mainio ”PermaWar”). Tämäkin pesee
useimmat metallilevyt, mutta Ministrystä on tullut pikemminkin tasaisen
luotettava instituutio kuin rotkon reunalla heiluva innovaattori.
Ministry
muuttui syntikkapopista ja post-punkista sämplejä sarösoundeihin yhdisteleväksi
teollisuusmetalliksi. Vaikka Jourgensen tunsi Neubautenin ja muut varhaisemmat
industrial-klassikot, hän antaa laulun särösoundista enemmän krediittiä
psykedeliapioneerille 13th Floor Elevatorsille. Kitarasäröjen kannalta
keskeisin on vuonna 1985 ilmestynyt trashmetallisen S.O.D:n Speak English or Die.
Yhtyeen
ilmeisen vaikutuksen voi tiivistää pariin lainaukseen. Nine Inch Nailsin Trent
Reznor on todennut, että hänen yhtyeensä ”soundin ja idean tärkein esikuva” on
Ministry. Tämä on päivänselvää, jos kuuntelee molempia. Fear Factoryn Burton
Bell on esittänyt, että ”The Land of Rape
and Honey on kuin Sex Pistolsin uraauurtava Never Mind the Bollocks, yhtä häijy, aggressiivinen ja kiihkeä.”
Ministryn vaikutus ehkä ankkuroituu metallisemman musiikin pariin, mutta sen
hienous on sen kyvyssä yhdistellä erilaisia genrejä.
Ministry
on aina ollut henkilökohtainen taiteellinen hanke albumien kansia myöden. Jourgensenilla
on useita sivuprojekteja, jotka täyttävät muita tarpeita. Tärkein niistä on Revolting
Cocks, jonka parissa on voinut sekoilla ja kokeilla. Itselleni läheisin on
Lard. Muita olennaisia ovat 1000 Homo DJs ja myöhempi Buck Satan & the 666
Shooters. Siinä sivussa hän on tuottanut useita metallibändejä.
On
ehkä todennäköisyyksien vastaista, että Jourgensen on vielä hengissä. Silti
ehkä kiinnostavampaa on se, miten laatu ja määrä ovat pysyneet verrattain
korkeina jopa hurjimpien huumevuosien aikana. Osa yksittäisistä biiseistä
lähenee kuuntelukelvottomuutta, mutta näinkin äärimmäistä musiikkia tekevälle
on poikkeuksellista pitää yllä kohtuullista laatua vuodesta toiseen. Kirjassa
on muuten lista päihteistä, joita Al ensisijaisesti käytti kunkin levyn aikana.
Kolmesti kuollut -kirjasta käy ilmi myös
liuta kiinnostavaa knoppitietoa. Al (Alain) Jourgensen on syntyjään kuubalainen
ja hänen ristimänimensä on Alejandro Ramirez Casas. Mies on aktiivinen baseballin
seuraaja ja hän soitti Divinen bändissä kitaraa hetkisen. Jourgensen tykkää
kovasti kantrista (Buck Owens, Johnny Cash ja niin edelleen) ja hänen
suurimpiin suosikkiartisteihin kuuluvat esimerkiksi Rolling Stones, The Kinks,
The Who, Lynyrd Skynyrd, Led Zeppelin, Cheap Trick ja ZZ Top.
Arvostan
Jourgensenia musiikintekijänä ja myös hahmona. Hänen maailmansa on välillä
mustavalkoinen – joko olet hänen puolella tai häntä vastaan. Hänessä on jotain
samaa kuin Mark E. Smithissä ja Luke Hainesissa maustettuna voimakkaasti paikoin
puuduttavalla amerikkalaisella rokkikukkoilulla.
ps. Etsiessäni
vanhoja Ministryn promokuvia törmäsin siihen, että useissa kuvissa on kaksi
henkilöä, Al Jourgensen ja Paul Barker. Se muistuttaa, että ehkä Barkerilla oli
merkittävämpi rooli kuin mitä Al haluaa myöntää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti