San
Antoniossa, Texasissa vuonna 1981 perustettu Butthole Surfers kuuluu
yhtyeisiin, joita olen aina arvostanut. Se ei kuitenkaan aina käänny
aktiiviseksi kuunteluksi. Teininä, kun etsin omaperäistä musiikkia, innostuin
yhtyeestä jonkin verran. Sekavan kuuloiset levyt pitivät sisällään huikeita
hetkiä, mutta myös kaikkialle leviävää sekoilua. Grunge, industrial ja MTV
nostivat yhtyettä esiin, varsinkin kun he siistivät aktiaan. Sen ajan levyjä
ostin hyllyyn. Varhaisempia nauhoittelin satunnaisesti c-kaseteille, mutta
niitä ei jaksa kuunnella huonon laadun vuoksi. Sen sijaan päätin kuunnella
systemaattisesti kaikki studiolevyt läpi.
Psychic… Powerless… Another Man’s Sac
(1984) avaa pelin täydellisesti. Kahden ja puolen minuutin ”Concubine” on
sellaista korvia raastavaa ulinaa, että se karsii suurimman osan kuulijoista
heti. Jäljelle jäävät nauravat ja haluavat lisää. Levyllä sekoitetaan jatsia,
post-punkia, psykedeliaa, rokkenrollia, hardcorea, huumoria ja muutakin. Välillä
lainataan Black Sabbathin rumpukomppia (”Dum dum”) ja välillä räkäisy on
rytmisoitin (”Lady Sniff”). Levyn loppupuolen ”Mexican caravan” lienee suorin
ja helpoin, mutta sekin on kaikkea muuta kuin tavallinen ralli. Levy on laillansa
upea, kokeileva paketti, joka ei tule koskaan kääntymään valtavirran suosioon.
Ne, jotka pitävät teosta sekoiluna ovat oikeassa, mutta harva yhtye sekoilee
näin omintakeisesti. En usko, että kukaan jaksaa kuunnella tätä päivittäin,
mutta on hienoa, että se on olemassa. Jo tässä vaiheessa bändin faneihin
lukeutuivat Sonic Youth ja Soundgardenin kitaristi Kim Thayil.
Rembrandt Pussyhorse (1986) on albumi,
jota on kuvattu kokeellisen yhtyeen kokeellisimmaksi levyksi. Avausraita ”Creep
in the cellar” on viuluineen lupaava. Itse asiassa bändi vain jätti ostamansa
16-raiturin yhdelle raidalle siellä olleen kantribändin viuluosuuden. Sitä
seuraa levoton, onnistuneen sopivasti sekoileva ”Sea ferring”. Kolmantena on erittäin
kokeellinen Guess Who -laina ”American woman”. Alkuperäistä ei ole helppo
tunnistaa. Tällä linjalla levy jatkuu hamaan tappiin asti. Se on toimiva
paketti, mutta aika raskasta kuunneltavaa. Cd:n bonuksena on Cream Corn from the Socket of Davis -ep
(1985), jonka mainio avausraita ”Moving to Florida” on yksinkertainen
kertojaäänen narina yhdistettynä lyhyisiin toistuviin riffeihin ja muutamiin
kummallisiin musiikkiosuuksiin. Ep:ltä nostan myös esiin kappaleen ”To Parter”,
jossa parin minuutin Sonic Youth -häröilyn jälkeen bändi löytää hienon melodian
ja jamitteluvaihteen – niin tyypillistä yhtyeelle. Iso osa ep:stä kuului bändin
keikkasettiin.
Locust Abortion Technician (1987) on
monien mielestä bändin mestariteos ja grungen edeltäjä. Se kuului myös Kurt
Cobainin 50 parhaan albumin listalle. Sen intro on mainio keskustelu isän ja
lapsen välillä, joka päättyy isän kolminkertaiseen huutoon Satan! Siitä lähtee
Sabbath-riffi, ja biisin nimi ei ole ”Sweet leaf” vaan ”Sweet loaf”. Biisiä
ovat sämplänneet Orbital ja Kid Rock. Tällä levyllä ja äsken mainitulla
biisillä surfferit käyttivät vokaaleja muuntavaa laitetta, jota he kutsuivat
laulaja Gibby Haynesia mukaillen Gibbytronixiksi, joskin se introdusoitiin jo
yllä mainitulla ep:llä. Samaa vempelettä käytetään levyn kohokohtiin kuuluvalla
a-puolen päättävällä suoralla tykityksellä ”Human cannonball”. Näiden
mainittujen biisien välissä on neljän raidan verran enemmän ja vähemmän
biisimäistä häröilyä. B-puoli on pääosin kokeilua ja äänimaisemaa, jossa
perinteiset biisirakenteet loistavat poissaolollaan. Oma suosikkini b-puolelta
on levyn päättävä, soitosta ja puheosuuksista koostuva ”22 going on 23”, joka
muistuttaa, mistä kovasti diggailemani Alice Donut haki inspiraatiotaan. Levyä
on kuvattu painajaismaiseksi happomatkaksi. En edes yritä keksiä nasevampaa
luonnehdintaa.
Hairway to Steven (1988) muistuttaa,
että Apulanta on hyvä kopioimaan ideoita. Tämä kuuluu albumeihin, joka
julkaistiin ilman biisien nimiä. Jokaista biisiä kuvasi piirros pepusta,
ulostamisesta tai muusta sellaisesta, joka sopisi myös Apulannan nimeen muttei
imagoon. Myöhemmin biiseille on annettu yleisesti vakiintuneet nimet. Levyn
nimi on tietenkin vähän stilisoitu munansaannos Zeppelinin hitistä. Ehkä suurin
muutos bändin työskentelytavoissa oli se, että studioon mentiin biisien kanssa,
kun taas aikaisemmin bändi oli mennyt studioon kokeilemaan, mitä voisi laittaa
nauhalle. Yli 12 minuuttia kestävä avausraita ”Jimi” on kuin 33 rpm soiva 45,
joten kovin kaupallisilla linjoilla ei mennä. Albumilla on helpompiakin
raitoja, kuten bändin huumoriin sopivasti nimetty ”I Saw an ex-ray of a girl
passing gas”. Siinä ja muutamissa muissakin levyn biiseissä pistää esiin
akustisen kitaran aktiivinen käyttö. ”John Smoke” ja ”Julio Iglesias” ovat
kallellaan amerikkalaiseen ja meksikolaiseenkin perinne- ja juurimusiikkiin (tai
jälkimmäinen on oikeastaan silkkaa rockabillya), samalle purkille, josta Tav
Falco ammentaa.
Piouhgd (1991) on tunnettu lähinnä
siitä, että sieltä löytyy (Suomen television eräässä mainoksessakin soinut)
onnistunut versio Donovanin kappaleesta ”Hurdy gurdy man”. Levyä on parjattu,
mutta en ymmärrä miksi. Tai ymmärrän sen, että kyse ei ole aivan niin sekavasta
tuotoksesta kuin yhtyeeltä on totuttu saamaan. Aikamoinen sillisalaatti se
silti on. Alun kaksiosainen ”Revolution part 1” ja ”Revolution part 2” toimii erinomaisesti
(varsinkin jälkimmäinen). Sitä seuraa kantrikaksikko ”Lonesome bulldog I” ja
”Lonesome bulldog II”. Levyn jälkipuolisko on rytinää, joskin bändin omalla
asteikolla ote on jopa seesteinen. Sieltä toki löytyy taas pakollinen Sabbath-viite
kappaleessa ”No, I’m iron man” ja Jesus & Mary Chainia täydellisesti
imitoiva tai parodioiva ”Something”. Cd-version bonuksena on neljän biisin Widowermaker -ep (1989), joka löytyy
hyllystäni kymppituumaisena. Siellä on yksi myöhäisteini-iän suosikeistani,
riipivä mestariteos ”Bon song” (tai ”Bong song”) ja riemuralli ”Booze, tobacco,
dope, pussy, cars”. Näihin aikoihin Kurt Cobain ja Courtney Love tapasivat –
missäpä muualla kuin Butthole Surfersin konsertissa (soitti siellä myös L7).
Ennen seuraavan levyn ilmestymistä laulaja Gibby Haynes oli myös vieraillut
vokaaleissa Ministryn hitillä ”Jesus built my hot rod”, jonka syntyvaiheista –
ja Gibbyn roolista – Ministryn Al Jourgensen tarjoaa herkullisen kuvauksen
kirjassaan Kolmesti kuollut.
Independent Worm Saloon (1993) on
itselleni albumi, jolla hyppäsin kunnolla yhtyeen kyytiin, vaikka en aivan
tuoreelta sitä ostanut. Levyltä lohkaistu loistava videoraita ”Who was in my
room last night?” pyöri MTV:llä ainakin sen verran, että joku kavereista ehti
nauhoittaa sen videolle. Toinen suosikkiraitani on ”Goofy’s concern”, jota vertailin
mielessäni aikansa grunge-artisteihin, anaalisurffareittein eduksi. Myös sitä
edeltävä ”Chewin’ George Lucas Chocolate” on hauska alku”soitto” sitä
seuraavalle jytisevälle rokille. Teoksen 17 raitaan mahtuu taas monenlaista
tyyliä, joten ei ihme, ettei jokainen raita ole timanttia. Sen tuottajana oli
Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka halusi yhtyeeltä hieman suorempaa
tyyliä ja laajempaan yleisöön vetoavaa musiikkia Sitä hän sai, vaikka ihan
jokaiselle BS ei tässäkään muodossa ole tarkoitettu. Levyllä on koukeroisia ja
moniosaisia sävellyksiä, joilla ei monimiljoonaiseksi kasvanutta grungesta ja
industrialista innostuvaa yleisöä kosiskeltu, vaikka hengenheimolaiseksi BS määrittyi.
”Alcohol” kierrättää yhtyeen vanhaa tyyliä sopivan lähestyttävään riffittelyyn,
”Strawberry” on yhtyeen helposti lähestyttävämpää – ja sellaisenaan
onnistunutta – materiaalia ja ”Dancing fool” taas rytisee ja vinkuu niin, että
tulee nuoruus mieleen. Kuriositeettina mainittakoon ”Some dispute over t-shirt
sales”, jossa laulussa on lainaa Haynesin laulamalta Ministryn
”Jesus…”-hitistä, mutta ilmeisesti BS soitti biisiä jo ennen Ministryn biisin
tekemistä. Ehkä Haynes lainasi itseltään, kun kehitteli kamoissa vokaaliosuuttaan
Ministrylle. Muutenkin levy muistuttaa etäisesti Ministryä, mutta silti BS
menee huumorissaan, kansitaiteessaan ja räävittömyydessään ihan omalla tasolla.
Ennen seuraavaa levyä yhtye teki mainion Underdog-teemalaulun kokoelmalle Saturday Morning: Cartoon’s Greatest Hits
(1995), josta löytyy muitakin helmiversioita sarjakuvatunnareista (Ramones,
Helmet, Reverend Horton Heat, Violent Femmes ja The Murmursin höpsö ”H.R.
Pufnstuf”).
Electriclarryland (1996) on kultalevyyn
yltänyt kaupallinen menestys. Hieman totuttua seesteisempi meininki näkyi
suosion saaneella top 40-raidalla ”Pepper”, joka muistuttaa Beckiä, mutta ihan
tavalliselle musiikinkuluttajalle levy on aivan liian vaikea ja omaperäinen. Myös
”Cough syrup” on melkein poppia, mutta se ei tee yhtyeestä minun arvioinnissani
yhtään huonompaa. Ostin levyn pian ilmestymisen jälkeen ja olen aina pitänyt
siitä. Suorat ja rankat raidat iskevät edelleen yhtä hyvin kuin kevyet.
Esimerkiksi ”Ulcer breakout” on taattua laatua ja esimerkki siitä, että bändi
osasi suorien ja simppeleiden kitararokkien säveltämisen. Sen bändi soitti myös
eräässä television puheohjelmassa pistäen symbaalin tuleen. Kokonaisuutena levy
on ehkä helpoiten lähestyttävä bändin tuotannossa, mutta se ei ole ainakaan
minun kirjoissani kiusallinen myönnytys kaupallisuudelle.
Weird Revolution (2001) meni ohi
ilmestyessään. En tiedä, miten se on mahdollista. Levyn kaksi raitaa päätyivät
jopa leffoihin (”The shame of life” Phone
Boothissa sekä Massive Attackilta ja hitiltä kuulostava ”They came in” elokuvassa
Mission: Impossible II).
Kuunnellaanpa teos sitten 16 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Tosin eka luetaan
aina oikeassa olevan Pitchforkin arvio, jossa levy saa 0.4/10 ja kriitikko
toteaa heti näin: ”They've never made a good record. Ever.” Siinäpä onkin hyvä
lähtökohta yhtyeen kahdeksannen studioalbumin arvion kirjoittamiseen. Jatko on
yhtä ylistystä: ”Weird Revolution
exists only because the Butthole Surfers have mouths to feed, mortgages, and no
other option in life.” Yhtye on tehnyt paljon kiinnostavaa musiikkia, mutta
tämä levy ei sisällä sitä, ainakaan paljon. Samaa linjaa ei haluttu jatkaa,
joten vauhtia on haettu valkoisten poikien amerikkalaisesta college rokista ja
vähän hiphopista. Materiaali on kuunneltavaa, mutta ei oivaltavaa, yllättävää
eikä häiritsevän hyökkäävää. Rummut on korvattu konerytmeillä ja lopputulos on (enimmäkseen)
radioystävällistä. Sillä sanalla ei voi luonnehtia bändin aikaisempia
tuotoksia. Oikeastaan ”Get down” ja ”Jet fighter” ovat aika innostavia, kunhan
on sulatellut alkujärkytystä puolen albumin verran. Ja Gibbyn ääntä kuuntelee
mielellään. Automatkoille levy voisi sopia ihan hyvin.
Vaikka
bändi ei ole tehnyt uutta albumia yli viiteentoista vuoteen eikä keikkaillut aktiivisesti
viime vuosina, se ei ole virallisesti hajonnut. On toki vaikea kuvitella, että
eläkeikää lähestyvät jäsenet syksyllä 60-vuotta täyttävän Gibby Haynesin
johdolla tekisivät ihan samaa kuin alle 30-vuotiaina, mutta jotenkin sitä
toivoisi bändin saavan ansaitsemansa tunnustuksen. Suuri osa bändin tuotoksista
on nerokasta, mutta samalla varsin raskasta kuunneltavaa.
Tässä
en ole kirjoittanut kovin paljon kansitaiteesta, mutta siinä kontekstissa
Butthole Surfers on klassikko. Moni kansi on häiritsevä, mikä vain korostaa
kansitaiteen ja musiikin läheistä suhdetta.
Olen
tovin kehitellyt ajatusta kahden rumpalin bändien hienoudesta, varsinkin jos
puhutaan vaihtoehtoisesta musiikista. Esimerkiksi The Fall, Nomeansno, Thee Oh
Sees, Radiohead, Arcade Fire, Bon Iver, Feelies, Ministry, Modest Mouse ja
Pavement menevät tähän kategoriaan jossain vaiheessa uraansa (vakiona,
keikoilla tai levyllä). Butthole Surfers hyödynsi kahta rumpalia neljällä
ensimmäisellä albumillaan. Se vain vahvistaa käsitystäni kahden rumpalin
toimivuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti