Richard Rorty – amerikkalaisen filosofian paha poika

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen lukenut vuonna 2007 kuolleen Richard Rortyn tekstejä (tai häntä käsitteleviä tekstejä) ehkä enemmän kuin kenenkään muun yksittäisen ajattelijan. Sanottu voi olla liioittelua, koska en pidä kirjaa luetuista sivuista. Voi olla, että olen lukenut enemmän Gilles Deleuzea, Zygmunt Baumania, Slavoj Žižekiä tai valikoituja uskontotieteilijöitä, mutta yli 10 Rortyn kirjaa tai häntä käsittelevää kirjaa on tullut kahlattua läpi.

Ainakin voidaan sanoa, etten ole innostunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhtä paljon kenestäkään itselleni entuudestaan vain pinnallisesti tutusta ajattelijasta. Tämä ei tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mutta hänen näkemyksensä ja laajaan lukeneisuuteen perustuva lähestymistapansa ovat ruokaa ajattelulle. Myös hänen tyylinsä on viehättävä. Siinä on rennon asenteen vastalääkettä niille, jotka kauhistelevat, mikäli tiedolle ja moraalille ei ole historian ylittävää varmuutta. Rorty on myös poikkeuksellisen selkeä ajattelija, jota lukiessa ei kaipaa selventävää kommentaaria vierelleen. Tällä en tarkoita, ettei kommentaarit olisi avuksi, vaan että Rorty osaa (toisin kuin moni mannermainen ajattelija) kertoa selkeästi, mitä hän ajattelee käsiteltävänä olevista asioista.

Aloitin yksityiskohtaisen Rortyn lukemisen Leedsissä syksyllä 2007. Sitä ennen olin lukenut jonkin verran hänestä ja joitakin hänen artikkeleitaan. Lokakuussa 2016 selailin Lontoossa Ronald A. Kuipersin vuonna 2013 kirjoitettu yleisesitystä Rortysta. Nyt sain vihdoin luettua teoksen. Ostin sen ensisijaisesti siksi, että muissa johdannoissa uskontoa ei ole käsitelty yhtä laajasti. Tässä en ensisijaisesti esittele Rortyn ajattelua, vaan Kuipersin teosta. Kuipers jakaa teoksensa viiteen pääteemaan, henkilöhistoriaan, filosofiaan, politiikkaan, uskontoon ja totuuteen.

Henkilöhistoriassa Kuipers nojaa vahvasti Neil Grossin vuonna 2008 ilmestyneeseen teokseen Richard Rorty: The Making of an American Philosopher, mutta Rorty kirjoitti itsekin lyhyen omaelämäkerrallisen tekstin ”Trotsky and Wild Orchids”, joka on painettu aloittelijoille suositeltavaan teokseen Philosophy and Social Hope (1999). Kuipers kertoo, miten nuoresta Rortysta, teknisesti orientoituneesta analyyttisesta filosofista, tuli pragmatisti, joka oli liberaali amerikkalainen patriootti ja vasemmistolainen reformisti muttei vallankumouksellinen kommunisti. Hän myös kertoo melko paljon Rortyn vanhemmista ja heidän vaikutuksestaan poikansa ajatteluun.

Filosofialuvun ytimessä on Rortyn maailmanmaineeseen nostanut Philosophy and the Mirror of Nature (1979), jonka sisältö loi tekijästään käsityksen filosofian pahana poikana. Siinä hyökätään länsimaiselle filosofialle ominaista representationaalista ajattelua vastaan. Siinä hylätään totuuden korrespondenssiteoria ja ajatus siitä, että tieto perustuisi tosiin uskomuksiin. Rorty on antirepresentationalisti, eli kieli ei kuvaa maailmaa vaan on aina maailmassa eräänlainen työkalu, jolla operoidaan saadakseen haluttuja asioita. Rortyn mukaan totuudesta ei kannata rakentaa filosofista teoriaa; tietoa oikeutetaan todellisuuden vastaavuuden sijaan intersubjektiivisesti hyvien perusteluilla uskomuksilla. Rorty haluaa vapauttaa filosofian mielen ja maailman välisen suhteen, todellisuuden oikean rakenteen ja todellisuutta vastaavan tiedon mahdollisuuden pohdiskelusta. Hän haluaa antaa filosofialle uuden tehtävän sivistävänä – ja maailmaa muuttavana – keskusteluna. Ikuisuuden ajattelun sijaan Rortyn ajattelu on läpeensä historiallista, jossa tärkeää on ymmärtää oman ajattelun sosiaalisuus ja kontingenssi sekä pitää uudenlaisen ajattelun ja uudenlaisten kuvausten mahdollisuuksia avoimena. Kuipers onnistuu hyvin kuvaamaan Rortyn filosofisen läpimurron ajatteluketjun.

Politiikkaa käsittelevä luku keskittyy yllättävänkin paljon artikkelikokoelmaan Contingency, Irony and Solidarity (1989). Kyse on yhdestä parhaista Rortyn teoksista, mutta Kuipers olisi voinut kirjoittaa paljon laajemmin Rortyn konkreettisista poliittisista näkemyksistä, joissa jatkuvasti painotetaan reformistista asennetta vallankumouksellisen ajattelun sijaan. Kuipersin ratkaisuna on eritellä yksityiskohtaisesti kolme käsitettä – kontingenssi, ironia ja solidaarisuus – jotka yhdessä kuvaavat Rortyn poliittista positiota ”liberaalina ironistina”. Termi tarkoittaa kantaa, jossa julmuus toisia kohtaan on kamalinta mitä voi olla (liberaaliuden laaja määritelmä) ja jossa ymmärretään oman käsitteistön historiallisuus (ironisti). Näissä yhdistyy myöskin julkinen ja yksityinen: julkisessa elämässä liberaalius on tärkeää ja sitä vaalitaan laajentamalla solidaarisuutta toisia kohtaan; yksityisessä elämässä Rorty kannustaa kokeilemaan uusilla sanastoilla ja itsensä uudelleen keksimisen tavoilla, vaikka niillä ei olisikaan solidaarisuutta rakentavaa voimaa. Näin Rortyssa yhdistyy Habermas (solidaarisuus) ja Nietzsche / Heidegger / Derrida  (ironismi Rortyn tarkoittamassa merkityksessä). Rortyn mukaan on turhaa yrittää sitoa molempia yhteen teoreettiseen, ristiriidattomaan viitekehykseen. Tätä hän perustelee omaelämäkerrallisella esimerkillä – hän salli itselleen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän toiminnan (trotskilaisuus) ja yksityiset harrastukset (villiorkideat), eikä niitä voinut nivoa yhteen viitekehykseen. Se, miten hyvin Rortyn erottelu julkisen ja yksityisen välillä pitää, on toisen keskustelun aihe.

Kaksi viimeistä lukua ovat Kuipersin omintakeinen kontribuutio Rortysta käytävään keskusteluun, ainakin jos vertaillaan Rortyn ajatteluun johdattelevia teoksia. Niistä ensimmäinen käsittelee uskontoa – aihe, jota ei ole juurikaan käsitelty vastaavissa teoksissa. Kuipers ymmärtää, ettei jumalauskolle ole Rortyn omassa elämässä mitään asemaa. Silti hän kaivelee niin pitkään, että jonkinlainen ”jäänteenomainen teologia” voisi löytyä Rortyn ajattelusta. Se on sosiaalisen toivon teema – en tosin tiedä, mikä tässä on teologiaa tai onko erityisen hyödyllistä kutsua sitä teologiaksi, sillä Rorty hylkää teistiset käsitejärjestelmät, koska ne siirtävät ihmisten omiin kykyihin luottamisen transsendenssille. Kuipers ymmärtää myös sen, ettei Rortyn ajatteluun sovi ateismin julistaminen, koska hän ei pyri kertomaan, millainen todellisuus lopulta on. Siksi jäljelle jää pragmatistinen kysymys siitä, onko uskonnollinen käsitteistö hyödyksi vai haitaksi elämälle. Tätä Kuipers käsittelee pintapuolisesti, eikä hän viittaa Rortyn omaan, teoksessa Philosophy as Cultural Politics (2007) esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan ei välttämättä ole mielekästä kietoa moraalista harkintaa ja toivoa koskevat kysymykset kristillisen tai minkään muunkaan teistisen, vakiintuneen käsitteistön perinteen varaan.

Toinen uskontoluvun juonne on uskonnollisten argumenttien asema julkisessa demokraattisessa keskustelussa. Käsittelyn lähtökohtana on Rortyn teksti ”Religion as conversation-stopper” (löytyy teoksesta Philosophy and Social Hope) ja sen kommentaarit. Tekstissä Rorty erottelee selkeästi julkisen ja yksityisen, jonne uskonnollinen argumentointi kuuluu, koska uskonnolliset kannat eivät pluralistisessa yhteiskunnassa ole argumentteja, joiden lähtökohdat olisivat jaettuja. Kommentaarien jälkeen hän tulee lähemmäksi näkemystä, jonka mukaan ei ehkä olekaan väliä, perustuuko keskustelu uskonnollisiin kantoihin vai ei. Mikä tahansa argumenttia vailla oleva kanta on ongelmallinen, joskaan niitä ei ole välttämätöntä sulkea pois. Tämä ei ole aivan tarkkaan ottaen Rortyn kanta, mutta hän vie ajatteluaan tähän suuntaan. Minusta Rortyn teksti ja siihen kohdentuneet kriittiset kommentaarit ovat kiinnostavampia kuin esimerkiksi Jürgen Habermasin samasta aiheesta esittämät näkemykset. Habermasia lukee nykyään joka toinen uskontososiologi, Rortya ei juuri kukaan.

Viimeinen pääluku keskittyy Rortyn myöhäisiin näkemyksiin totuuden ja objektiivisuuden käsitteistä. Niillä ei ollut mitään merkitystä Rortylle, mutta keskustelut sympaattisten Rortyn lukijoiden kanssa saivat hänet toteamaan, että vaikka hän on edelleen sitä mieltä, ettei totuutta kannata yrittää määrittää todellisuuden sisäisen rakenteen täsmällisenä representaationa, voidaan puhua siitä, miten todet lausumat ”get things right”. Nämä näkemykset löytyvät teoksesta Rorty and His Critics (2002), mutta Kuipers käy läpi keskustelujen pääpiirteet. Vaikka Rorty muuttaa elämänsä loppupuolella totuutta koskevaa ajatteluaan hieman, hän toteaa silti pysyvänsä pragmatistina: pragmatistille totuus on sitä, että puheesi ei riipu siitä, mikä on todellista, vaan siitä, mitä hyötyä on puhua tietyllä tavalla. Realistille totta on se, että saat oikein (”get right”) suurimman osan siitä, mitä puhut.

Kuipers enemmänkin eksplikoi Rortyn ajatuksia kuin asemoi häntä filosofian kentälle. Rorty oli kuitenkin hyvin erikoinen sillanrakentaja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välille. Hänen sankarinsa oli John Dewey – näkemys, jota useimmat Rortyn aikalaisista piti pölhönä ajatuksena. Rortya inspiroineisiin filosofeihin kuuluu yhtä lailla obskuureina pidetyt Heidegger ja Derrida kuin analyyttisen puolen Wittgenstein, Sellars, Quine ja Davidson. Kuipers tuo ansiokkaasti esiin Rortyn velkaa Deweylle ja analyyttisille filosofeille, mutta jostain syystä Kuipers käsittelee hyvin vähän esimerkiksi Heideggeria ja Derridaa. Jokainen Rortyn lukija tietää, miten tärkeitä he olivat hänelle: Rorty ei ollut samaa mieltä kaikesta, vaan muotoili oman kantansa suosimalla sekä Heideggerilta että Derridalta vain tietyn aikakauden näkemyksiä.

Kuipers tiivistää lopussa, että Rorty oli erityisesti toivon ajattelija. Rortylle oli tärkeää, ettei nykyisyyden kontingentti diskurssi näytä ikuiselta, koska meillä on mahdollisuuksia aina enemmän kuin ensiksi ajattelemme. Tässä hän on sukua Gilles Deleuzelle.

En ole löytänyt Rortylta yhtään myönteistä viitettä Deleuzeen. Muutamista viitteistä käy myös ilmi, ettei Rorty lukenut Deleuzea laajasti, vaikka kirjoitti nuivan arvion Deleuzen teoksesta Nietzsche ja filosofia. Deleuze ja Guattari kirjoittavat Rortysta kielteisesti yhdessä kohdassa teoksessa Mitä filosofia on? Onneksi sentään Deleuzen seminaareissa opiskellut Paul Patton on kirjoittanut Deleuzen ja Rortyn filosofioiden selvistä ja merkittävistä yhtäläisyyksistä artikkelissaan ”Redescriptive Philosophy: Deleuze and Rorty”, joka löytyy Pattonin teoksesta Deleuzian Concepts (2010).