Studioalbumit osa 73 (osa 2/2): Judast Priest (1986–2014)

Ensimmäinen osa käsitti yhdeksän Judas Priestin studioalbumia, päättyen lapsuuteni suosikkilevyyn Defenders of the Faith. Jäljelle jäi vielä kahdeksan levyä, joista oikeastaan vain ensimmäinen oli ennestään tuttu.

Turbo (1986) oli monien mielestä käänne. Yhtye toi niin sanotut syntikkakitarat repertuaariinsa, mikä oli joillekin järkytys. 12-vuotiaalle se ei ollut mitään ihmeellistä. Tärkeintä oli, että avausraita ”Turbo lover” iski kunnolla. Toinen kiinnostava raita oli ”Out in the cold”. Valitettavasti levyllä oli myös täyteraitoja, aikansa hard rock -muottiin valettuja teoksia. Niissä oli onnistuneita osia, mutta kokonaisuus näytti muotopuolelta. Edelleen samat raidat kuulostavat hyviltä, mutta nyt syntikkakitarat kuulostavat enimmäkseen aikansa harha-askeleelta. Levy oli kaupallinen menestys, kiitos osin MTV:n videoiden, ja mikäpä ei olisi menestys edeltävän mestariteoksen jälkeen. Levy jakaa fanien mielipiteet, ja myös oma mielipiteeni on jakautunut: nimibiisi on edelleen hieno, suurin osa levystä on roskaa. Levyn tekovaiheessa laulaja Halfordin kumppani teki itsemurhan miesystävänsä edessä. Tämä sai Robin ottamaan etäisyyttä päihteisiin, mutta ei musiikkiin.

Ram It Down (1988) oli levy, jota ennen olin hylännyt yhtyeen täysin. Vielä edeltävänä vuonna ilmestynyt Priest… Live! tuli nauhoitettua c-kasetille. Hankin muutama viikko sitten albumin vinyylinä. En ollut kuullut sitä aikaisemmin. Sillä on edelleen kasassa klassinen kokoonpano, joten ainekset hyvään ovat olemassa. Aivan priimaa ei kuitenkaan tullut. Yleisote on välillä Manowarista muistuttavaa kovaa jytinää, josta kuitenkin puuttuvat huippusävellykset ja nyanssien taju. Biisit eivät hengitä, mutta ne toimivat verrattain hyvin pieninä annoksina, jos huumorintaju kestää. Tosin tekstien kuunteleminen ei välttämättä kannata. Jos biisien nimet ”Heavy metal”, ”I’m a rocker”, ”Monsters of rock” ja ”Hard as iron” eivät pakota nauramaan, niin kerrotaan nyt sekin, että levyn lainabiisi on klassikon raiskausyritys ”Johnny B. Goode”. Kun ”Hard as ironissa” lauletaan ”Earthquake, breaks the richter scale”, niin biisissä tulee maanjäristystä imitoivaa ääntä. Aivan mahdotonta. Osa raidoista oli tehty jo Turbon aikaan, sillä bändi suunnitteli julkaisevansa tuplalevyn Twin Turbo, jonka toinen osa olisi vähemmän syntikkakitaroiden hallitsema. Kun idea hylättiin, muutamat biisit jäivät tälle levylle. Tätä ei pidetä Priestin tärkeimpiin kuuluvana teoksena, mutta se oli viimeinen, jolla Dave Holland soitti rumpuja. Hänen terveysongelmiensa vuoksi osalla levystä tosin kuullaan rumpukonetta.

Painkiller (1990) julkaistiin puolisen vuotta valmistumisensa jälkeen, sillä bändi halusi katsoa, miten aikaisemmin mainitsemassani oikeudenkäynnissä käy (ks. Stained Class edellisestä osasta). Kun syytteet raukesivat, uusi albumi julkaistiin. Levyn avaava nimibiisi osoittaa yksiselitteisesti, että studiossa on käynyt nahkansa luonut bändi. On otettu harppaus rankempaan suuntaan. Avaus muistuttaa örinämetallia. Halfordin laulu on toki tunnistettavaa, mutta totuttua äärimmäisempää. Soitto on tiukkaa ja melodioitakin löytyy. Suuri ero on rumpalissa, Racer X:ssä soittaneessa Scott Travisissa, joka takoo tuplia ihan eri tavalla kuin Dave Holland. Albumi kuuluu yhtyeen arvostetuimpiin, erityisesti metalliväen parissa. Se nousi sijalle kuusi verkkosivusto Metal Stormin parhaimpien levyjen listalla. Kahdensadan levyn listalla on kaksi muuta Priestiä: Screaming sijalla 105 ja Defenders sijalla 164 – molemmat kaukana Painkillerin takana. Muistan ilmestymisajalta albumin maineen, mutta en (muistaakseni) kuunnellut sitä koskaan. En oikein osaa sovittaa Priestiä tähän muottiin. Mieluummin kuuntelen kahden edellisen vuosikymmenen Priestiä tai sitten Painkillerin ajan speed-, trash- ja mitäliemetalliakteja, mutta objektiivisesti ajatellen bändi on kaikin puolin iskussa. Tyylivaihdoksesta kielivät jo bändit, jotka lämmittelivät Priestiä tähän aikaan: Annihilator, Megadeth, Pantera, Sepultura ja Testament.

Jugulator (1997) on käänne. Sillä ei nimittäin laula yhtyeen tunnistettavaksi tekevä Rob Halford. Hän jätti bändin vuonna 1992 kokeillakseen thrashimpää ilmettä yhtyeessään Fight. Priestiin tilalle tuli Tim ’Ripper’ Owens, joka oli aikaisemmin laulanut Priest-tribuuttibändissä British Steel. Muutenkin seitsemän vuoden tauko studiolevyissä on aikamoinen poikkeus tuotteliaan yhtyeen uralla. Uusi laulaja on opetellut Halfordin maneereja, mutta aika eri bändiltä tämä kuulostaa. Kenties siihen vaikutti myös tauko. Joka tapauksessa Jugulator on yritys päivittää yhtye kuulostamaan nykyaikaiselta. Rumpujen ja riffien yhteistyö on sellaista ummehtunutta pökäleheviä, josta ei tunnista Priestiin yleensä kuulunutta huumoria. En sano, että levy on kammottava, koska se kuuluu eri genreen. On esimerkiksi vaikea kiistää, etteikö ”Bullet train” jytisisi komeasti. Se on metallilevynä keskinkertainen, mutta Priest-albumina se ei ole onnistunut. Aivan valtavaa innostusta levy ei herättänyt faneissa eikä kriitikoissa. Näihin aikoihin, vuonna 1998, Halford kertoi julkisesti olevansa homoseksuaali. No shit, Sherlock.

Demolition (2001) jatkaa samalla kokoonpanolla. Ensisekunnit palauttavat mieleen, miten Dave Hollandin jälkeinen Priest on aivan erilaista tykitystä ja tuplien paukutusta. Tämä on aivan yhtä suuri ero kuin laulajan vaihdos Halfordista Owensiin. Jugulatorin haalean vastaanoton jälkeen yhtye pisti levylle vähän perinteistä, vähän viimeaikaista ja vähän uutta. Viimeisintä edustavat industrialmetalliset vaikutteet. Paikoin levystä tulee mieleen Ministry. Vastaanoton perusteella yritys epäonnistui. Soitto pelaa ja osa biisimateriaalissa on mukava määrä tasavahvaa, mutta henki on poissa. Samoin huumori. Lisäksi levy on liian pitkä. Rytisevät biisit eivät kuitenkaan ole huonoja. Välillä jopa innostun. Rytinän väliin on upotettu balladi ”Close to you”, mikä tuo vaihtelua.

Angel of Retribution (2005) on paluu Halfordin aikaan, kun mies päätti palata puikkoihin. Tyylillisesti se ei poikkea radikaalisti edeltävistä, vaikka mukana on kevyempiä ja melodisempia raitoja, kuten ”Worth fighting for”. Perusmeno on rajua, mikä käy ilmi jo jytäkästä avausraidasta ”Judas rising”. Sanoituksissa vilisee intertekstuaalisia referenssejä bändin aikaisempiin biiseihin. Vastaanotto oli suopea ja levy nousi Billboardilla korkeammalle kuin yksikään aikaisemmista levyistä (sijalle 13). Angel ei silti ole se toivottu paluu. Vaikka iso osa biiseistä toimii itsenäisesti, bändi pysyy turvallisessa karsinassa. Se ei haasta itseään, joskin ”Hellrider” naurattaa myönteisellä tavalla enemmän kuin yksikään bändin biisi tällä vuosituhannella. Kyseenalaisella tavalla naurattaa yli 13-minuuttinen päätösraita ”Lochness”. Ei ole yllättävää, että sitä on verrattu Spinal Tapiin. En vieläkään totu Travisin rumputyöskentelyyn.

Nostradamus (2008) on aikamoinen hirviö. Se on 23 raitaa käsittävä kaksiosainen teema-albumi, joka sijoittuu musiikillisesti jonnekin Dimmu Borgirin ja Nightwishin välimaastoon. Syntetisaattoreilla on iso rooli, joskaan soundi ei ole paluuta Turboon. Se nousi Billboardin listalla sijalle 11 – korkeammalle kuin yksikään aikaisempi Priest-levy. Bändi sai myös kaksi Grammyä, sekä nimibiisistä että kappaleesta ”Visions”, jotka ovatkin levyn selkeitä iskusävelmiä. Arvostelumenestys teos ei ollut. Bändi oli mennyt eeppisen metallin epämukavuusalueelleen, jossa toteutus muistutti paikoin Spinal Tapista. Oma arvioni on yksinkertainen: albumi on kovin totinen, muttei kelvoton. Kovin usein en tule tätä kuuntelemaan, mutta Halfordin ääni toimii enkä valita bändin ryppyotsaisesta otteesta kuin vähän. Jos vertaa yhtyeen parhaimpiin, ei tästä tarvitse kirjoittaa mitään. Jos taas ajattelee tätä vuoden 2008 metallilevynä, niin miksipä ei. Kokonaisuus on kuitenkin liian pitkä.

Redeemer of Souls (2014) on merkittävä jo siksi, että kitaristi ja perustajajäsen K. K. Downing päätti siirtyä musahommista eläkkeelle vuonna 2011. Tilalle tuli Richie Faulkner, kuka lieneekään. Toinen merkittävä seikka on korkein sijoitus Billboardilla (6.). Edeltävään hirviöön verrattuna albumi on kuin pyöräilisi loivaan alamäkeen. Hyvin rullaa. Kriitikot kehuivat ja yksi nosti sen Sad Wingsin ja British Steelin tasolle. Aivan tuollaisiin keulimisiin en lähde mukaan, mutta tekele on kyllä musiikiltaan ja tunnelmaltaan jonkinlainen paluu yhtyeen kulta-aikaan.

Jos ensimmäinen setti Judas Priestiä oli innostavaa kuunneltavaa, tämä toinen kävi puuduttavaksi. Rumpali Dave Hillin lähdöllä oli ilmeisesti suuri vaikutus yhtyeen musiikkiin. Myös laulajan vaihtuminen parin levyn ajaksi vei yhtyettä heikompaan suuntaan. Onneksi mukana oli myös muutamia valon pilkahduksia. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että Priestin osalta olen parantumaton jäärä: bändin kohokohdat tuli esiteltyä ja eriteltyä jo ensimmäisessä osassa. Ne, jotka elävät ilman 70- ja 80-luvun painolastia, ovat voineet tutustua hyvin toisenlaiseen yhtyeeseen 90-luvulta alkaen. Heille asetelma saattaa olla täysin toisenlainen. Siitä kielivät Painkillerin klassikkostatus ja kolmen tuoreimman albumin listamenestys. Itse en ole voinut kuunnella myöhäisempää tuotantoa puhtaalta pöydältä, mutta en vaihtaisi osia niin tehneiden kanssa.