Suomalaisten tieteilijöiden uskonnollisuus

Perjantainen aamupäivä meni ”Miten Suomi uskoo?” -seminaarissa, jossa kuuntelin yhteensä kuusi kiinnostavaa alustusta. Yksi niistä oli Jorma Hietamäen esitelmä suomalaisten yliopistossa opettavien ja tutkivien uskonnollisuudesta. Hän puhui psykologian alan väitöskirjastaan Suomalaisten yliopisto-opettajien maailmankuvat ja maailmankatsomukset (2015).

Tutkimus osoittaa, että suomalaiset tieteentekijät ovat selvästi vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he olisivat uskonnonvastaisia. Kun vastaajilta kysyttiin erilaisia jumalasuhteeseen liittyviä kysymyksiä, suosituimmaksi nousi vaihtoehto ”En usko Jumalaan. Pidän silti itseäni jonkinlaisena kulttuurikristittynä ja ajattelen, että monille ihmisille jumalausko tuo myönteisiä asioita elämään.”

Itseäni kiinnosti erityisesti uskonnollisuuden jakautuminen tieteenaloittain, sillä yhdysvaltalaisissa aineistoissa on käynyt ilmi, että luonnontieteilijät ovat uskonnollisempia kuin yhteiskuntatieteilijät ja humanistit.

Hietamäen tutkimus viittaa samaan suuntaan: hänen jaottelussaan lääketieteellisessä työskentelevät ovat uskonnollisimpia ja yhteiskuntatieteilijät uskonnottomimpia, kun mittarina on jumalausko. Tähän väliin menevät teknilliset tieteet ja humanistinen/kasvatustieteellinen.

Pari reunahuomiota: lääketieteellisen luvut ovat korkeita osittain siksi, että siihen on laskettu mukaan hoitotieteet. Tämä ei välttämättä selitä kaikkea. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten humanistinen ja kasvatustieteellinen jakautuvat, sillä oletukseni on, että kasvatustieteellisessä jumalausko on yleisempää.

Kun tähän yhdistetään vastaajien oma käsitys siitä, onko tieteenala vaikuttanut jumalauskoa koskeviin käsityksiin, saadaan selville, että yhteiskuntatieteilijöiden mukaan vaikutus on suurempi kuin humanisteilla ja kasvatustieteilijöillä. Näillä puolestaan on suurempi vaikutus kuin teknillisillä aloilla ja lääketieteellisillä aloilla.

Yhdysvaltalaisia eroja on pyritty selittämään sillä, että humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla opitaan pitämään asioita inhimillisinä konstruktioina. Sama ulottuu jumalauskoon. Luonnontieteellisillä aloilla tähän ei erityisesti harjaannuta. Se, että suomalaisessa aineistossa tieteenalan koettu vaikutus jumalauskoon oli suurinta yhteiskuntatieteissä ja pienintä lääketieteessä, sopii esitettyyn tulkintaan.

Hietamäki ei esitelmässään kytkenyt löydöksiään kansainvälisiin keskusteluihin tieteilijöiden uskonnollisuudesta, mutta ainakin suomalaiset löydökset vaikuttaisivat vahvistavan kansainvälisiä löydöksiä ja niiden tulkintoja.

Itse en ole vielä ehtinyt perehtyä väitöskirjaan. Se löytyy täältä:

http://tampub.uta.fi/handle/10024/96981

Studioalbumit osa 58: Yo La Tengo

Asuessani vanhempieni luona kuulin Miettisen soittavan radiossa Yo La Tengoa. Kirjoitin nimen pöydällä olevaan paperiin. Turkuun muuttaessani löysin Alfasta käytettynä yhtyeen cd-ep:n, jonka avasi juuri tuo radiossa kuultu kappale, ”Tom Courtenay”. Tämä oli vasta ensimmäinen askel.

Lontoo vuonna 2001. Viimeisenä iltana olin tuhlannut rahani Belle and Sebastianin keikkaan Royal Albert Hallissa. Käteistä oli jäljellä yhteen olueen. Sitä juodessani tutustuin amerikkalaiseen matkaajaan, jonka kanssa aloimme jutella musiikista. Mies osoittautui Rolling Stonen toimittajaksi. Kuunnellessaan jorinoitani hän ounasteli, että saattaisin pitää Yo La Tengosta. Totesin, että Hobokenista, New Jerseystä kotoisin oleva indiebändi on tuttu yhden ep:n verran, mutta ei oikeastaan sen enempää. Hän kommentoi, että pitää yhtyeen tuoreinta levyä parempana kuin Pavementia. Matkan jälkeen päätin hankkia tuon vuonna 2000 ilmestyneen  levyn.

Myöhemmin ostin kolmen cd:n boksin Prisoners of Love, jota myytiin naurettavan halvalla. Sen jälkeen hyllyyn on ilmestynyt pari muutakin levyä, mutta koskaan en ole käynyt kaikkia yhtyeen studiolevyjä läpi. Niitä on Wikipedian luokittelun mukaan 14.

Ride the Tiger (1986) on melko herkkää kotikutoista kitaraindietä, jota luonnehtii hyvin kover-valinnat Kinksistä (”Big sky”) Loveen (”A House is not a motel”). Sitä ei voi ainakaan kutsua ylituotetuksi. Sen aloittaa hieno popralli ”The Cone of silence”, mutta koko levy on tasoltaan hitusen heikompi. Love-laina pomppaa muutaman keskinkertaisen biisin jälkeen myönteisesti pakasta, samoin kuin pirteä ”Five years”. Tosifaneille tätä voisi suositella jopa lämpimästi, aloittelijoille ei.

New Wave Hot Dogs (1987) on yhtyeen kakkoslevy, jonka kakkosraita, ”Did I tell you” on yksi yhtyeen parhaista koko uran aikana. Se on kaunis popkappale rosoisella mutta melodisella albumilla, joka on laadukas muttei ”kypsä”, jos tällaista termiä halutaan käyttää vertailtaessa yhtyeen myöhempään historiaan. Sieltä ei löydy yhtään myöhemmälle uralle tyypillistä pitkää biisiä, mutta mukana on kyllä harvinainen Velvet Underground -laina ”It’s alright” ja toimiva ”A Shy dog”.

President Yo La Tengo (1989) koostuu vain seitsemästä biisistä, joista yksi venyy yli 10-minuutin mittaan. Näistä biiseistä peräti kaksi on samoja: ”The Evil that men do”, joka löytyy jo debyytiltä, on albumilla sekä Craigin että Pablon versioina (en tosin tiedä, mitä ne tarkoittavat). Se on siis tavallaan miniälppäri, mutta kuitenkin ihan hieno levy, jolta löytyy keskitempoista vintage-indietä (erityisesti ”Drug test”) ja Dylan-koveri ”I Threw it all away”.

Fakebook (1990) sisältää 11 koveria ja 5 originaalia. Koverit vaihtelevat hyvin obskuureista folkkareista, avantgardisteista ja merseybeateista tunnettuihin artisteihin, kuten The Kinks, John Cale, Gene Clark ja Cat Stevens. Siinä välimaastossa ovat kulttisuosikit The Flamin’ Groovies ja Daniel Johnston. Cat Stevensin ”Here comes my baby” -rallatus saa hyvälle mielelle, samoin kuin The Holy Modal Roundersin ”Griselda” ja The Scene is Now’n ”Yellow sarong”. Grooviesien ”You tore me down” on yhtyeen folkimpaa osastoa, joka sopii hyvin samalle levylle Clarkin ”Tried so hardin” kanssa. Versio Johnstonin kappaleesta ”Speeding motorcycle” on hieno, mutta niin on alkuperäinenkin. ”Oklahoma USA” on uskollinen The Kinksin alkuperäiselle, mutta Yo La Tengon tulkinta tuo jotakin uutta herkkyyttä kappaleeseen. Oikeastaan ainoa heikompi tulkinta on John Calen ”Andalucia”, joka ei yllä alkuperäisen tasolle. Jotenkin näiden kovereiden seassa unohtuu bändin omat raidat, mutta mainittakoon, että mukana on ihana ja upea, jo New Wave Hot Dogs -levyltä löytyvä ”Did I tell you” ja oikein miellyttävä avausraita ”Can’t forget”. Erittäin onnistunut levy.

May I Sing with Me (1992) on melko vähäeleinen albumi. Siinä on mukana yhtyeelle ominaiset elementit, mutta mukana on myös hieman suorempaa, punkimpaa otetta (”86-Second blowout”, ”Some kinda fatigue”, ”Out the window”). Yksittäisiä hienoja biisejä albumilla on muutamia, esimerkiksi ”Upside down”, mutta kokonaisuus on jokseenkin epätasainen. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että yhtye on tässä vaiheessa matkalla kohti huippua. Tämä voisi olla siksi yhtyeen diehard-fanin mielestä paras tekele (vrt. ”Eka demo oli paras”).

Painful (1993) on noisee, shuugeissii, ambienttii, poppii ja indiee yhdessä paketissa. Kakkosbiisissä ”From a motel 6” yhdistyy hittimäisellä tavalla kaikki elementit. Sieltä löytyy myös utuinen ”Nowhere near”, jota käytettiin Silta-sarjan ykköskauden päätösjaksossa. Muuten levy menee vähän ohi näin vähällä kuuntelulla. Täytyy palata tähän myöhemmin.

Electr-O-Pura (1995) on levy, jolla on yhtyeen ensi-ihastukseni ”Tom Courtenay”. Ihastus ei ole haihtunut parissakymmenessä vuodessa. Se on edelleen upea kappale. Mutta hieno on muukin levy. Se nimettiin edesmenneen soodamerkin mukaan, ja se tuo mieleen Sonic Youthin ja aikansa indiesuodattimen läpi päivitetyn Velvet Undergroundin. Hyvänä esimerkkinä jälkimmäisestä on kakkosraita ”Flying lesson”. Väliin mahtuu hitaita, kauniitakin kappaleita, joissa tuntuu yhtyeelle tyypillinen unenomaisuus (ja unettavuus). Itse pidän erityisesti tällä levyllä hieman kovempitempoisista ja meluisemmista raidoista. Levyn päättää hienosti yli 9-minuuttinen indiekitarapopin taidonnäyte ”Blue line swinger”. Ei ihan listakamaa, no ei oikeastaan lähelläkään sitä, mutta omaehtoinen, omalla tyylillään vahva levy.

I Can Hear The Heart Beating as One (1997) on yksi yhteen arvostetuimmista levyistä. Siitä kertoo jo Pitchforkin huikea 9.7/10. Itselleni se ei ole kovin tuttu, mutta kuunnellessa voi suunnilleen yhtyä kriitikoiden arvioihin. Albumi on juuri sitä, mitä amerikkalainen kitaraindie oli parhaimmillaan 1990-luvun jälkipuoliskolla. Mukana on omien biisien lisäksi myös suriseva Beach Boys -laina ”Little Honda”, mutta ”We’re American band” ei ole Grand Funk Railroad -kover, vaikka nimensä puolesta kuvittelisi olevan. No, amerikkalainen bändi on tämäkin, vaikka kovin erilainen. Beating as One ei ole edelleenkään itselleni tärkeä levy samalla tavalla kuin Pavementin, Pixiesin, Built to Spillin, Dinosaur jr:n ja monien muiden amerikkalaisten indiebändien parhaat. Täytyy tämä kuitenkin pitää kuuntelussa aktiivisemmin ja ostaa omaan hyllyyn tämän elämän aikana.

And Then Nothing Turned Itself Inside-Out (2000) on juuri se levy, jonka hankin tapaamani Rolling Stone -lehden toimittajan suosituksesta. Jo levyn nimi ja kansikuva osoittavat indie-estetiikan: nimi on lainaus avant-garde jazzari Sun Ra:lta ja kuva surrealistitaiteilija Gregory Crewdsonilta. Molemmat amerikkalaisia. Eikä se siihen lopu. Kappale ”The Crying of lot G” viittaa amerikkalaisen kirjailijan Thomas Pynchonin tiiviiseen mestariteokseen Huuto 49. Musiikki tällä levyllä on enimmäkseen hidasta, pehmeää ja tilavaa. Hieman nopeampaa tempoa edustaa oma suosikkini ”Cherry chapstick”. Albumin päättää yli 17-minuuttinen, melkoisen unettava ”Night falls on Hoboken”. Kokonaisuutena levy on lievästi unettava, mutta myöskin tyylikäs ja tasapainoinen.

Summer Sun (2003) on albumi, jonka kannessa bändin jäsenet poseeraavat talvivaatteissaan. Sisällöltään se on edeltäjänsä kaltainen, kuiskaileva ja rauhallinen. Tästä syystä kaikki kriitikot eivät innostuneet, vaikka arviot eivät kokonaisuutena olleetkaan kielteisiä. Jaan heidän käsityksensä. Osa biiseistä on puolivillaista jamittelua ilman sen suurempaa pointtia, mutta mukana on kuitenkin yksittäisiä herkkupaloja, kuten ”Season of the shark”.

I Am Not Afraid of You and I Will Beat Your Ass (2006) on mainio nimi levylle. Noudin sen lahjakortilla, jonka sain väitöslahjaksi kavereiltani. Albumin kenties mieleenpainuvin biisi on ”Mr. Tough”, joka on tarkoituksellisen halpa jäljitelmä kuviteltua groovaavaa soul-hittiä. Indie-estetiikkaan sopivasti levyn jammailuun keskittyvä avausraita (kuin myös päätösraita) kestää yli 10 minuuttia. Yhtyeen varsinkin myöhemmälle eklektisyydelle tyypillisesti pitkää avausraitaa seuraa heti leppoisa popralli ”Beanbag chair”, jonka jälkeen on vuorossa Velvet Underground -tyyppinen hidas kappale (”I feel like going home”). ”Mr. Toughin” jälkeen on taas vuorossa koskettava, John Calen ”Paris 1919” -kappaleen mieleen tuova ”Black flowers”, mikä osoittaa yhtyeen osaavan vaihtelun ja vuorottelun, jota niin moni varoo. Seuraava raita, ”The race is on again” soi unettavan kauniisti, vaikka kyse ei olekaan hitaasta biisistä. Välillä käydään kokeilun puolella, palataan takaisin ruotuun, rokataan täysillä (”Watch out for me Ronnie”) ja taas herkistellään Belle & Sebastianin tyyliin (”The Weakest part”). Riemukas ja monipuolinen, joskin joidenkin mielestä liian pitkä levy. Tuplavinyylinä tämä olisi lähes täydellinen, cd:llä vain erinomainen.

Popular Songs (2009) tuli tutuksi heti sen ilmestyttyä, mutta hyllyyn se saapui vasta myöhemmin, kun löysin sen Briteistä edullisesti. Sillä on yksi täydellinen indiehitti, ”Nothing to hide”, jonka tulisi olla kaikilla kitara-indien parhaita biisejä kokoavilla albumeilla. Se tosin kuulostaa enemmän 1990-luvulta kuin vuodelta 2009. Muuten levyn alkupuoli on kuin jokainen biisi kuuluisi eri kokonaisuuteen. Keskivaiheesta eteenpäin mennään hittejä kaihtavan kokeilun ja hissuttelun merkeissä. Äänimaailma on kuitenkin tutun kaunista Yo La Tengoa koko ajan. Loppupuolella venytellään kunnolla, kun biisien kestot menevät kymmenen minuutin molemmille puolin.

Fade (2013) on hidastempoinen ja kaunis levy. Tämän aikaan bändi vieraili myös Helsingissä. Kaksi ensimmäistä raitaa, ”Ohm” ja ”Is that enough” osoittavat sekä tyylilajin että laadun. Lämpesin levylle hitaasti, mutta nyt tämä kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Se myös rämisee herkästi paikoitellen, esimerkkinä hieno ”Paddle forward”. Tällä levyllä laulu on yhtä kaunista kuiskausta, jopa enemmän kuin yhtyeen albumeilla keskimäärin.

Stuff Like That There (2015) on akustinen levy, joka toistaa Fakebookin idean. Se koostuu uusista biiseistä, kovereista ja omien biisien uusista versioista. Heti silmille lyö kovereista Curen ”Friday I’m in love” ja Hank Williamsin ”I’m so lonesome I could cry”. Olisi vaikea väittää teosta yhtyeen tärkeimmäksi, mutta se soi erittäin kauniisti.

Yo La Tengo on pitkän polun kulkenut yhtye. Sen tuotannon kohokohtiin kuuluu totaalisen viileä ysäri-indien kausi (Painful, Electr-o-Pura ja …Beating…) ja myöhempi kokeilu hissuttelun ja räävittömän revittelyn välillä (erityisesti I’m Not Afraid…). Varhaisemmalta ajalta suosittelen Fakebookia ja kypsää vaihetta edeltävää teosta May I Sing with Me. Toisaalta en voi olla suosittelematta omassa kuuntelussa enemmän kuluneita teoksia …Nothing Turned… ja Popular Songs sekä melko tuoretta teosta Fade. Aloittelijan huippupaketti on tuo alussa mainittu kolmen cd:n Prisoners of Love.

Helsingin keikalla muutama vuosi sitten yhtye soitti asiaankuuluvasti kaksi settiä. Ensimmäinen oli Fade-levyn tyylistä kaunista hissuttelua ja toinen rämisevää indiekitaraa. Siinä välissä kävin pikaisesti kebabilla.

Futiksessa (toiseksi) parasta on taktiikka

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne futiksesta. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen käyttäisi osaa kutistuneesta vapaa-ajastani lajin seuraamiseen. Nyt kimmokkeen antoi ottelu, jota en edes nähnyt kokonaan. Manchester City voitti vieraissa Sevillan lukemin 1-3 ja varmisti paikkansa mestareiden liigan seuraavaan vaiheeseen.

Olen aina ollut innostunut lajin taktisista oivalluksista. Vuoden 1988 EM-kisoista jäi mieleen esimerkiksi Hollannin joukkueen valopilkut, mutta niitäkin syvemmin sykähdytti Neuvostoliiton taktiset vaihdokset kilpikonnapuolustuksesta huippukorkeaan karvaukseen. Niin paljon kuin olisin toivonut Suomen pieksevän Serbian stadikalla vuonna 2007, kahden maalin tappiosta jäi mieleen aurinkoisen sään lisäksi Serbian joukkueen liikkeen kontrolloitu yhtenäisyys.

Cityn voittaessa Sevillan joukkue pelasi perinteisestä ryhmityksestään poikkeavalla tavalla. Aikaisemmin ongelmana on ollut vuotava puolustuspelaaminen, josta käy syyttäminen koko joukkuetta, ei puolustajia. Ziljonääreistä ja multitalenteista koostuvat joukkue on – lehdistön termiä lainatakseni – ollut ”naiivi” luullessaan voivansa dominoida mestareiden liigan kovia pelejä samalla tavalla kuin joukkue välillä pieksee maansa sarjan heikoimpia joukkueita laittamalla tukun hyökkääviä pelaajia kentälle.

Joukkue on tavallisesti pelannut neljällä puolustajalla, kahdella näennäisesti puolustavalla keskikenttäpelaajalla, kahdella tai kolmella hyökkäävällä keskikenttäpelaajalla ja yhdellä tai kahdella hyökkääjällä. Hyökkäyspeli on toiminut mukavasti, koko joukkueen puolustaminen ei.

Sevillaa vastaan ryhmitys oli toisenlainen.

Neljän puolustus oli muuttumaton: kaksi jykevää topparia ja laidoilla nousukykyiset puolustajat. Erityisesti vasemmalla pelannut Alexander Kolarov vietti alkupelissä enemmän aikaa Sevillan kenttäpuoliskolla kuin omallaan (ks. kuva: vasen laita numero 11).

Hyökkääjiä oli tällä kerralla vain yksi. Sekään ei ollut merkittävä muutos. Suurin uudistus koski keskikenttää.

Tavallisesti keskikentän pohjalla on pelannut Yaya Toure ja Fernandinho, molemmat ylöspäin pelaavia, joskus puolustamisen unohtavia taitureita, jotka kuitenkin pystyvät tukemaan puolustusta. Nyt sinne laitettiin lähinnä Fernando, joka on vahva puolustamisessa. Hän ei unohda itseään hyökkäyspäähän.

Fernandon yläpuolella olivat teoriassa puolustavat keskikentät Fernandinho ja Yaya Toure. Heidän yläpuolellaan, laidoilla, pelasivat Raheem Sterling ja Jesus Navas, nopeat laitalinkit, jotka kykenevät satunnaisesti tukemaan puolustusta. Näin keskikentälle muodostui puolustuskykyisempi balanssi, mutta koska Fernandinho ja Yaya Toure ovat vahvoja myös hyökkäyssuunnassa, City ei menettänyt juuri mitään hyökkäysvoimassaan vahvistaessaan keskikentän puolustusta. Mutta he näyttävät tarvitsevan Fernandon alapuolelleen, jotta puolustaminen ei jää neljän puolustajan varaan.

Uutta oli se, että hyökkääviä, vain vähän puolustusta tukevia pelaajia oli vähemmän kentällä. Siksi esimerkiksi upeasti seurassa aloittanut Kevin de Bruyne oli penkillä. Samasta syystä hyökkäykseen riitti vain yksi pelaaja. Mutta juuri näiden ratkaisujen vuoksi City sai kontrollin keskikentällä ja pystyi vyöryttämään roppakaupalla vaarallisia tilanteita.

Näkyvin muutos oli se, että Fernandinho pääsi osoittamaan kykynsä hyökkäyssuuntaan pelaamisessa, kun Fernando oli alempana puolustuksen tukena. Hänen keskimääräinen positionsa pelin alkupuolella oli erittäin korkealla. Hyökkääjä Wilfred Bonyn positio oli statistiikan mukaan vain niukasti korkeammalla (ks. kuva Bony keskellä oikealla numero 14 ja Fernandinho sen vasemmalla puolella numero 25). Fernandinho sai man of the match -tittelin, teki maalin, syötti yhden, oli toinen syöttäjä viimeisimmässä, mutta pystyi samalla tukemaan puolustusta Yaya Touren tavoin.

Cityn muoto oli siis suunnilleen 4-1-2-2-1. Se tuotti voiton ja peliesityksen, jota kommentaattorit arvioivat joukkueen vahvimmaksi eurokentillä. Harry Redknapp, jolla ei ole mitään tekemistä joukkueen kanssa, totesi, että esitys oli yksi vahvimmista, mitä brittijoukkueilta ylipäätään on nähty eurokentillä vuosiin. Se on aika paljon sanottu, sillä Chelsea ja Manchester United ovat sentään voittaneet mestareiden liigan.

Futiksessa parasta on pelaaminen. Jos sitä ei lasketa, niin katsomisessa on monta mahdollista ilon aihetta. Minulle taktiset kuviot ja joukkuepelaaminen nousevat yksilösuoritusten ylitse, vaikka ei niidenkään hienoutta voi väheksyä.

Yhdeksän vuotta ilmestymisen jälkeen

Toinen kirjani Notkea uskonto (Eetos) ilmestyi syksyllä 2006. Se on ollut loppuunmyyty jo muutaman vuoden ajan. Nyt teos löytyy ilmaiseksi seuraavan linkin takaa:

http://eetos.org/2012/10/02/eetos-2/

Kirjaa voidaan lukea yrityksenä miettiä, mitä implikaatioita sillä on uskonnolle ja sen tutkimukselle, mikäli sosiologi Zygmunt Baumanin näkemykset modernisaation notkistumisesta ovat edes pääosin vakavasti otettavia.

Toisaalta kirjaa voidaan lähestyä yhden tekijän artikkelikokoelmana, johon on koottu viisi aikaisemmin julkaistua joskin uudelleen kirjoitettua tekstiä uskonnosta nykykulttuurissa, maustettuna pitkällä johdannolla ja kahdella ennen julkaisemattomalla luvulla.

Ilmestyessään teoksen vastaanotto oli yllättävän myönteistä. Kirja-arvioissa ei nostettu esiin mitään massiivisia ongelmia, vaan pikemminkin kirjaa pidettiin tervetulleena avauksena.

Opiskelijoiden käsissä teos on kulunut jo usean vuoden ajan. Sitä on luettu muutamissa yliopistoissa kurssien osana ja sen ovat löytäneet myös ne, jotka eivät uskontotiedettä ole koskaan opiskelleet. Yksi ihminen kertoi, että hänen gradussaan palikat loksahtivat paikoilleen vasta, kun tutustui Notkeaan uskontoon. Sellainen palaute lämmittää mieltä.

Omiin teksteihin suhtautuu historiallisesti. Ne ovat tietyn ajan tuotteita, eikä sitä jaksa kovin usein tai syvällisesti pohtia, voiko edelleen allekirjoittaa kaiken vuosia sitten kirjoitetun (osan kyllä, mutta osaa en). Pikemminkin teosta muistelee yhtenä vaiheena omassa elämässä. Jos lukijat löytävät siitä myöhemminkin itselleen hyödyllisiä ajatuksia ja näkemyksiä, se täyttää toiveeni.

Kirjan ylivoimaisesti eniten hyödynnetty osio on ensimmäiset 114 sivua. Tämän sisältä luku ”Maallistumisesta notkistumiseen”, jonka aikaisempi versio ilmestyi jo vuonna 2003 Sosiologia-lehdessä,  on osoittautunut oman arvioni mukaan lukijoiden kannalta kiinnostavimmaksi.

Itselleni ehkä merkittävämpi on kuitenkin luku ”Uskonto luokittelevana kategoriana”, jonka pohjalta kirjoitin tekstin ”Religion as a Discursive Technique”, joka julkaistiin Journal of Contemporary Religion -lehdessä vuonna 2010. Se oli pitkään lehden viiden ladatuimman tekstin joukossa. Tällä hetkellä se on sijalla 11 (816 latausta 29.10.2015). Lehden siteeratuimpien artikkelien listalla määrällinen menestys on hieman vaisumpaa: se löytyy sijalta 18.

Myös yhdessä Pasi Väliahon kanssa toimittamani Vastarintaa nykyisyydelle: Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun (2004) on ladattavissa ilmaiseksi saman kustantajan sivuilta.

http://eetos.org/2012/10/02/eetos-1/

"Punkin kummisetä" Richard Hell

Kun menin paikalliseen kirjakauppaan ostamaan Voltairen filosofista sanakirjaa, jonka olin huomannut olevan alennuksessa, matkaan tarttui myös aivan toisenlainen klassikko: ”punkin kummisedäksi” tituleeratun Richard Hellin kohtuullisen tuore omaelämäkerta Sopeutumattomien sukupolvi (2013).

Alkuperäiseltä nimeltään teos on hienompi: I Dreamed I Was a Very Clean Tramp. Se kertoo yksilön elämästä, mutta itselleni kiinnostavinta siinä on Hellin osallisuus New Yorkin omintakeisen punk-skenen synnyssä ja muotoutumisessa. 

Kirjaa on luettava yli 100 sivua ennen kuin päästään musiikkiin. Sitä ennen Hell, oikealta nimeltään Richard Myers, käy läpi nuoruuttaan ja repaleisia kouluaikojaan. Sitten hän muuttaa New Yorkiin, lopullisesti. Tuohon saakka kirjassa on muutamia musiikillisia viitteitä Rolling Stonesiin ja muihin aikansa rajumpiin bändeihin, mutta Helliä kiinnosti enemmän runous.

Sama meno jatkuu New Yorkissa. Musiikki tulee ikään kuin yhdeksi taiteelliseksi itseilmaisun kanavaksi. Runojen sijaan ja asemesta voi tehdä myös sanoituksia ja säveltää. Soittotaito tässä vaiheessa on tulevalla basistilla olematon.

Hell perustaa parhaan kaverinsa ja kämppiksensä Tom Verlainen kanssa yhtyeen The Neon Boys. Jo tuossa vaiheessa on sävelletty kappaleita, jotka tulivat myöhemmin tunnetuksi Televisionin ensilevyltä ja Richard Hell and the Voidoidsin tuotannosta.

Kun The Neon Boys ei löydä sopivaa toista kitaristia, hanke kariutuu, ja syntyy Television. Hell sotkee välinsä taiteellisesti eri linjoilla olevan Verlainen kanssa ja lähtee bändistä pari vuotta ennen ensilevyä. Hell on punk, Verlaine taiteilijasielu.

Hell siirtyy basistiksi Heartbreakersiin. Yhtye syntyy, kun Johnny Thunders ja Jerry Nolan saavat kenkää New York Dollsista liiallisen huumeidenkäytön seurauksena. Tuossa vaiheessa Hell käyttää kamaa, mutta huomattavasti vähemmän kuin bänditoverinsa.

Tämän jälkeen tuli Richard Hell and the Voidoids. Voidoids-nimen taustalla on Tom Verlainen kuvaus Hellistä (”void”) keskustelussa, jossa kaikkiin laitettiin oid-pääte.

Hellin tuotanto on verrattain vähäistä ja epätasaista. Hänellä on muutamia hyviä biisejä, mutta jos ollaan oikein ankaria, niin hänellä on vain yksi todellinen klassikko: ”(I Belong to the) Blank Generation”, joka oli yhtyeen vuoden 1977 debyyttialbumilla. Biisin teksti luetaan useimmiten kuvaukseksi tyhjästä, menetetystä sukupolvesta, mutta sanoma on ristiriitainen. Kyse on nimittäin ___ sukupolvesta eli sellaisesta, jonka jokainen voi täyttää itse, valita, hylätä ja valita uudelleen. Kun siitä laulaa tuskaisesti, syntyy ristiriitainen tulkinta, jota ei voi naulata yksinomaan myönteiseksi eikä kielteiseksi.

Lähimmäksi edellä mainitun kaltaista klassikkoutta päästään Hellin ja Dee Dee Ramonen heroiinihöyryisessä sävellyksessä ”Chinese Rocks”, jonka sekä Heartbreakers että Ramones levytti. Myös ensialbumin ”Love comes in spurts” ja toisen, Hellin huumekoukun vuoksi vasta vuonna 1982 ilmestyneen Destiny Street -levyn punkpopralli ”The Kid with the replaceable head” (joka tosin ilmestyi sinkun b-puolena jo 1979) ja ehkä vielä saman levyn ”Time” ja ”Ignore that door” ansaitsevat kunniamaininnan.

Kun kirjassa päästään CBGB-klubin vaiheisiin, alkaa sivuilla hengailla tuttua porukkaa Ramonesista ja Patti Smithistä Blondieen. Yksi musiikillisesti kiinnostavimmista, hieman vähemmän tunnetuista sivuhahmoista on Peter Laughner, 24-vuotiaana kuollut  sävellystaitoinen älykköversio Sid Viciousista. Laughner oli perustamassa Pere Ubua ja sitä ennen vaikutti Rocket from the Tombsissa. Hänen parhaimpiinsa kuuluu yhdessä Cheetah Chromen kanssa RftT:lle tehty ”Ain’t It Fun” – biisi, joka tuli tunnetuksi Dead Boysin versiona.

Hellin asema ”punkin kummisetänä” perustuu osittain hänen rooliinsa skenessä New Yorkissa. Tärkeämpi on kuitenkin hänen tyylinsä (revityt vaatteet ja lyhyt ylöspäin sojottava kampaus), jonka hetken New York Dollsia manageroinut Malcom McLaren toisti brittiläisessä Sex Pistolsissa. Kun Blondien Chris Stein selaili lehteä, jossa oli juttu Sex Pistolsista, hän totesi Hellille: Tule katsomaan, täällä on neljä jätkää, jotka näyttävät sinulta.

Kirjassa käsitellään 80-luvun jälkeistä aikaa vain parilla lauseella. Kun epilogissa palataan Tom Verlaineen, jää käsitys, että hän on Hellin herkkä kohta, jota raapaistaan vain pinnalta.

Lukemisen taustamusaksi sopii Richard Hell and the Voidoidsin albumi Blank Generation vuodelta 1977 sekä Spurts: Richard Hell Story, johon on koottu miehen parhaita edellä mainitun Voidoidsin lisäksi The Neon Boysilta, Heartbreakersilta, Televisionilta ja Dim Starsilta, joka oli Hellin bändi 1990-luvulla.

Lisäksi kirjan soundtrackiksi kelpaa kirjassa muutamaan otteeseen mainitun Ork recordsin pian ilmestyvä kokoelma New York New York, joka kattaa yhtiön koko tuotannon ja sisältää Hellin lisäksi Televisionia, Alex Chiltonia, Feeliesiä ja muutamia obskuurimpia artisteja.

Ai niin, kirjassa käsitellään kohtuullisen paljon huumeita ja seksiä.

Honkoa lukemassa

Lueskelin eräinä päivinä Lauri Hongon suomenkielistä klassikkoteosta Uskontotieteen näkökulmia (1972) tehdessäni luentoja. Honko oli professori opiskeluaikanani, mutta virkaa hän hoiti vain viimeisen syksyn ennen siirtymistä eläkkeelle vuoden 1997 alussa.

Honko ei opettanut minua muuten kuin muutaman kuukauden ajan graduseminaarissa. Vein hänelle yhden esseeksi tarkoitetun tekstin, mutta Lauri vaati, että teen siitä seminaariesitelmän. Suostuin, ja pidin esitelmäni heti graduseminaarin alkajaisiksi syksyllä.

Muuten en pahemmin ollut tekemisissä vuonna 2002 yllättäen kuolleen professorin kanssa. Olen toki ymmärtänyt hänen merkityksensä tieteenalalla, mutta kenties tutkimusaiheiden erilaisuuden vuoksi en ole kovin usein viittaillut Honkoon. Nyt kuitenkin siirtymäriittejä käsittelevässä artikkelissa oli jotain pysäyttävää. Honko kirjoittaa (sivulla 155):

”Kun yhteisörakenteessa tapahtuva muutos on pantu näytteille ja kun sille on hankittu kollektiivinen hyväksymys, on riitin tarkoitus saavutettu. Tämä aspekti jää usein havaitsematta niiltä uskontotieteilijöiltä, jotka kiinnittävät päähuomion äitiä ja lasta uhkaaviin supranormaaleihin olentoihin ja voimiin.”

Tämä on oivaltava huomio. Se haastaa sellaisen uskontotieteen, jossa keskitytään uskomusolentoihin ja niihin liittyviin uskomuksiin. Honko jatkaa:

”Analyysi tapahtuu tällöin yksipuolisesti kansanomaisen ajattelun tasossa, ja tapojen selityksiksi hyväksytään ne perustelut, joita uskovan yhteisön jäsenet itse antavat. Esimerkkimme kohdalla tämäntyyppinen analyysi johtaisi seuraavaan päätelmään: toinen eristyskausi on olemassa siksi, että uskotaan [auringon lähellä sijaitsevan taivaankappaleen] Keirtin voivan vahingoittaa äitiä ja lasta.”

Honko muistuttaa, ettei yhteisön jäsenten omat uskomukset ole selitys. Niiden tunteminen on olennaista, mutta niihin ei tule jäädä jumiin. Honko tarjoaa sosiaalisiin funktioihin keskittyvän lähestymistapansa vaihtoehtoiseksi selitykseksi, sille, miksi eteläintialaisen Toda-kansan parissa raskaana olevilla naisilla on eristysjaksoja. Raskaana olevat naiset siirtyvät liminaalivaiheen kautta statuksesta toiseen, arvostettuun äidin rooliin. Honko toteaa:

”Keirt ei kuitenkaan ole muuta kuin erään normin sanktio, vahvike. Ja erittäin usein itse normit ovat vanhempia kuin niiden supranormaalit perustelut.”

Voilà! Toisinaan, kenties ”erittäin usein”, supranormaalit perustelut syntyvät tukemaan jo olemassa olevaa sosiaalista normia. Tämä mahdollisuus sulkeistetaan, jos tutkitaan vain sitä, millaisia supranormaaleja olentoja ihmisten uskomusjärjestelmiin kuuluu.

”On pitkä aika siitä kun mä rokkasin”

Kirjastovisiitillä matkaan tarttui Janne Salmen tuore kirja Rockin’ is our business: 30 vuotta suomalaista rock’n’roll -elämää 1982–2012. En tiedä, mikä on osuva kirjan määritelmä, mutta tätä pidän lähinnä kirjan kansiin laitettuna hengästyttävänä listana muistiinpanoja siitä kaikesta, mitä rokkarikuvioissa tapahtui keikkarintamalla mainittuina vuosina. Sellaisena se tarjosi mahdollisuuden tutustua tapahtumien kirjoon ja muistella niitä muutamia, joissa itse oli mukana.

Pohjanmaalla tuli käytyä kaikenlaisilla kotimaisten bändien klubikeikoilla, mutta teos keskittyy ensisijaisesti ulkomaisiin keikkavieraisiin (vaikka ruotiikin pääkaupunkiseudulta parin paikallisen bändin keikkoja vuosi toisensa perään).

Salmi listaa esimerkiksi kaikki Valkeakosken Vuolteensillalla järjestetyt Rock’n’Roll Jamboreet, joiden varhainen konsepti oli selvä: yksi tai kaksi ulkomaista esiintyjää, pari kotimaista, levymyyntiä ja kaljapäissään olevia rokkareita. Tyypillisesti bileet eivät rajoittuneet yhteen genreen, vaan sopivalla yhdistelmällä paikalle houkuteltiin teddyjä, 50-luvun rockin ystäviä, psychobillyjä ja neorockabillyn kuuntelijoita. Pohjanmaalta järjestettiin tilausajo, joka poimi Tampereelta kyytiin lisää porukkaa, valitettavan usein myös skinheadejä.

Omalta kohdaltani olennaisia ovat vuodet 1989–1991, aika ennen täysi-ikäisyyttä.

Ensimmäinen jamboreeni oli kesällä 1989. Viisitoistavuotiaalle tapahtumassa oli ihmettelemistä. Levyjen ostelu oli yksi kohokohta, koska muutoin olin postimyynnin varassa. Nyt pääsi koskettelemaan ja näkemään fyysiset teokset. Pääesiintyjänä oli Suomessa tiuhaan vieraillut brittiläinen Restless, joka saapuu myöhemmin tänä vuonna Suomeen jo toiseen kertaan.

Seuraava kerta osui vuoden 1990 talveen. Nyt pääesiintyjänä oli brittiläinen Stargazers, joka oli julkaissut harvinaisuudeksi muodostuneen pitkäsoittonsa jo vuonna 1982. Yhtyeen jive’n’jump rokettirolli ei ollut tehnyt minusta fania, mutta taas piti päästä keikalle, josta toki pidin.

Keväällä vetonaulana oli alan klassikko The Polecats. Yhtye oli tehnyt juuri uuden levyn usean vuoden tauon jälkeen. Kävin keikan aikan eturivissä ja jossain vaiheessa esiintymistä Morrisseyn luottokitaristina tunnetuksi tulleen Boz Boorerin kitara kolahti päähäni. Onneksi ei sattunut. Tuo keikka jätti mukavat muistot vuosikausiksi.

Tässä välissä The Cramps esiintyi Provinssirokissa, vaikka se ei kirjan sivuille ylläkään. Pääsin näkemään yhtyeen soundcheckin edellisenä päivänä ja itse keikka oli ikimuistoinen. Jossain on se c-kasetti, johon myöhemmin nauhoitin radiosta soitetun keikan.

Heinäkuun lopulla tuli taas keikkamatka. Nyt pääesiintyjänä oli neorockabillyn kärkeen kuuluva brittiläinen Long Tall Texans, joka ei pettänyt. Paljon en keikasta muista, mutta paikalla olin, ja edelleenkin kuuntelen yhtyettä mielelläni. Yhtye on käynyt Suomessa monesti myöhemminkin, mutta ei ole osunut kanssani samaan paikkaan lukuun ottamatta kesää 2006, jolloin matkasin bändin kanssa samassa Ryan Airin koneessa Tampereelta Lontooseen.

Kesä päättyi siihen, että elokuun lopussa brittiläinen psychobillyn kärkinimiin lukeutuva Guana Batz esiintyi jopa Seinäjoella. En kuitenkaan yrittänyt k-18 -ravintolaan, mutta kävelin paikan ohi keikan ollessa käynnissä. Katsoin ikkunan läpi, että siellä ne soittavat. Pääsin kuitenkin näkemään bändin Vuolteensillalla. Tuolloin tuore albumi Electra Glide in Blue oli hallussa ja keikka täytti odotukset.

Lokakuun lopulla tuli vielä mahdollisuus nähdä legendaarinen The Meteors. Psychobillyn ehdoton klassikko oli kovassa vedossa. Yhtye oli juuri julkaissut yhden monista livelevyistään – Life Styles of the Sick and the Shameless: Live III. Ostin sen muistoksi, joskaan en paikan päältä. Nimikirjoitukset kävin hakemassa keikkalippuun, jonka säilöin bändin merkittävimmän ep:n ”Meteor Madness” sisäpussiin.

Jos vuosi 1990 oli kiireinen rokkivuosi, niin seuraavakin alkoi lupaavasti. Heti helmikuussa Vuolteensillalla oli esiintymässä parasta mahdollista (psycho)billya: hollantilainen Batmobile. Mukana oli myös tuolloin vielä useimmille tuntematon yhtyen, tanskalainen Nekromantix.

Nekromantixin ensimmäisen levyn (Hellbound) olin ostanut tamperelaisesta Daddy Cool -levykaupasta, mutta keikasta en innostunut. Soitto puuroutui, mikä tuntui olevan ongelmana myös 20 vuotta myöhemmässä Ruisrockin keikassa. Sen sijaan Batmobilen kolina oli juuri niin toimivaa kuin saattoi odottaa. Edelleen jaksan kuunnella bändin levyjä muutenkin kuin nostalgian siivittämänä, ja tämä ei päde kovin moneen alan bändiin.

Kesällä tuli mahdollisuus päästä Stray Catsin juhannuskeikalle, sillä bändi oli buukattu kaikista maailman mahdollisista paikoista Keski-Suomessa sijaitsevan Saarijärven Ahvenlampirockiin. Pieneen autoon lastattiin viisi ihmistä ja Soinissa pysähdyttiin kahville. Paikalliset kysyivät saman tien: ”Ootteko joku bändi?” Festivaalialueella kaljatelttaan ei ollut ongelmia päästä sisään alaikäisenä, mutta en muista, ostinko yhtään olutta. Ehkä join yhden. Kuuntelin kuitenkin tovin Zeppeliiniä reggae-versioina esittänyttä Dread Zeppeliniä. Stray Catsin keikasta pidin kovasti. Se oli ensimmäinen (toistaiseksi kahdesta) kerrasta. Kokemusta hieman häiritsi takana seisoskellut ja joraava nainen, jolta puuttuivat housut.

Vielä samana vuonna joulukuussa suuntasin nokan kerran Vuolteensillalle, jossa esiintyi legendaarinen, jo vuonna 1970 perustettu Crazy Cavan. Tämä on ainoa kerta, kun olen nähnyt Suomessa moneen otteeseen vierailleen bändin. Vaikka en mikään teddyboy koskaan ollutkaan, olin otettu keikasta.

Vuosi 1991 ei ollut aivan yhtä aktiivinen kuin 1990, mutta kyllä tuostakin muistoja saa vuoltua. Osasyynä on se, että jamboreita järjestettiin vuonna 1990 enemmän ja niiden pääesiintyjät puhuttelivat teiniä.

Vuonna 1992 en muistaakseni osallistunut yhteenkään rokkijamboreeseen. Niitä järjestettiin vähemmän, sillä Vuolteensillan bilepaikka poltettiin kesällä. Suosikkini The Cramps vieraili kesän aikana Tavastialla ja Ilosaarirokissa. Jälkimmäistä pohdin pitkään, mutta jostain syystä vaaka kallistui kotiin jäämisen kannalle. Tiesin toki jo tuolloin, että myöhemmin kaduttaa.

Ehkä suurin syy rokkipippaloiden skippaamiseen oli valtava innostus toisenlaiseen musiikkiin. En kuunnellut yhtä antaumuksellisesti billybändejä. Sen sijaan garagerokki ja kaikenlainen sitä läheltä liippaava outsider music (Hasil Adkins, Legendary Stardust Cowboy jne.) tuntuivat kiinnostavammilta. Enemmän aikaa vietin tutustuen uusiin suosikkeihini, kuten Nick Cave and the Bad Seeds, Sonic Youth, Pixies, Bad Religion, CMX, ja Dead Kennedys. Silti kuunnelluimpiin levyihin kuului billykuvioiden marginaalissakin olleet kotimaiset albumit, kuten Garbagemenin ”Nobody Move Nobody Get Hurt” ja Tom Cat Rebelsin ”Tom-a-bility”.

Salmen teoksen lukeminen aiheuttaa muistojen lisäksi myös tunteen siitä, että olisi pitänyt olla aktiivisempi ja ennakkoluulottomampi. Miten hienoa olisi ollut nähdä loistavat Blasters ja Paladins. Mikä kuriositeettiarvo olisi Screaming Lord Sutchin keikalla – sitä sentään harkitsin vakavasti. Suomessa kävi tuohon aikaan merkittävä määrä 1950-luvun suuruuksia, jotka olisi ollut hienoa nähdä: Johnny Cash, Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Little Richard, Chuck Berry, Carl Perkins ja Wanda Jackson, noin niin kuin esimerkiksi suurista nimistä. Pienellä vaivalla olisi nähnyt myös sellaiset vähemmän tunnetut hienot artistit kuten Jack Scott, Johnny Carroll, Ronnie Dawson ja Sonny Burgess.

Kirjassa mainitaan myös myöhempiä näkemiäni keikkoja, mutta tässä kuvattu aikaväli kuvaa yhtä, aika mukavia muistoja sisältävää osaa intensiivisistä teinivuosista.