Jumalaton Skandinavia

Mitä syntyy, kun laitetaan uskonnottomuuden ja ateismin puolesta kamppaileva yhdysvaltalainen tutkija elämään hieman yli vuodeksi Tanskaan ja Ruotsiin? Kohtuullisen nopealukuinen ja mukaansatempaava kirja, Society without God.

Odottelin pitkään vuonna 2008 ilmestyneen teoksen lukemista, koska aikaisemmin lukemani saman tekijän, Phil Zuckermanin, artikkelit olivat herättäneet joitakin vastalauseita. Kirja tuli kuitenkin puheeksi, kun eräällä postituslistalla mainostettiin alennettua hintaa. Seuraavaksi huomasin, että lokerooni oli laitettu kappale teosta lainaan, luettavaksi. Päätin lukea ja yllätyin positiivisesti.

Kirja perustuu tekijän haastatteluihin. Hän haastatteli tuttuja, tuntemattomia, keitä eteen sattui ja kuka oli halukas. Lopputuloksena on uskonnottomuuden etnografinen tutkimus, jonka havainnot nivotaan saumattomasti uskontososiologiseen keskusteluun.

Otsikko on ymmärrettävä täsmällisesti. Pohjoismaat eivät ole kaikilta osin uskonnottomia, mutta usko Jumalaan tai Jumalan merkitys ihmisten elämässä on haastattelujen perusteella hyvin vähäinen. Tällöin jää tilaa korostaa, että suurin osa asukkaista on edelleen uskonnollisen – useimmiten kristillisen – yhteisön jäseniä. Jumalatonta uskonnollisuutta Zuckerman nimittää ”kulttuuriuskonnollisuudeksi”, erotukseksi ”uskonnollisesta tai aidosta uskonnollisuudesta”. Toisaalta haastattelut osoittavat, että vaikka skandinaavit eivät uskoisi Jumalaan, moni heistä sanoo uskovansa ”johonkin”’, vaikkei oikein osaakaan sanoa, mikä se jokin on.

Ei ole salaisuus, että Zuckermanin Skandinavia on Yhdysvaltojen peilikuvana. Havainnot Tanskasta ja Ruotsista kontrastoidaan Yhdysvaltoihin ja sen uskonnollisuuteen. Kohdelukijaksi muodostuukin jenkki, jolle pohjoismaat ovat uskonnottomuudessaan verrattavissa antropologien tutkimiin eksoottisiin heimoihin. Muille tutkimus ei tarjoa juurikaan uutta tietoa pohjoismaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tavallisten tanskalaisten ja ruotsalaisten käsityksiä uskonnosta olisi erittäin kiinnostavaa lukea. Teoksessa onkin pitkiä sitaatteja ja haastattelureferaatteja.

Zuckerman nostaa selkeästi esiin, miten pohjoismaissa ollaan monilla mittareilla uskonnottomia mutta vältetään ateistiksi identifioitumista. Tämä on tärkeä havainto. On vain outoa, ettei hän tehnyt sitä aikaisemmassa artikkelissa, jota olen kritisoinut juuri kykenemättömyydestä erotella ateismia jumalauskon puuttumisen synonyyminä identiteettikategoriasta.

Uskontososiologisen keskustelun kannalta olisi ollut kiinnostavaa pohtia Grace Davien ”sijaisuskonnollisuuden” käsitettä nimenomaan pohjoismaisen haastatteluaineiston yhteydessä, sillä se on yhdysvaltalaisille suhteellisen käsittämätön, mutta pohjoismaisille välittömästi ymmärrettävä. Yksinkertaistetusti se tarkoittaa tilannetta, jossa harvalukuiset uskonnolliset ihmiset harjoittavat uskontoaan tavallaan toisten, varsin uskonnottomien puolesta uskonnottomien hyväksyessä tilanteen.

Etnografiselta kannalta teos herättää muutamia kysymyksiä. Olivatko kaikki 149 haastattelua 14 kuukauden aikana tarpeen? Olisiko ajankäyttöä voinut jyvittää toisin haastattelemalla muutamia useaan kertaan ja perusteellisemmin tai tutustumalla syvemmin pohjoismaiseen tutkimuskirjallisuuteen? Olisivatko haastateltavat tuoneet uusia nyansseja esiin, jos he olisivat puhuneet englannin sijaan äidinkieltään? Välillä referaateista tulee jopa olo, että haastateltavat eivät välitä selittää, kun ei se jenkki kuitenkaan tajua…

Ehkä kiinnostavin kysymys, joka teoksessa jää vähäiselle huomiolle, on se, miksi ja miten skandinaavit ovat uskonnollisia. Tai: miten uskonto on osa Pohjoismaita, jos Jumalalla ei ole niin suurta merkitystä? Tähän liittyen voitaisiin esittää Zuckermanille muutama pohdinnan aihe:

Ensinnäkin, Yhdysvalloissa ateisti ei käytännössä voi tulla kansan johtajaksi ja keulakuvaksi, mutta Zuckermanin mukaan Tanskassa ja Ruotsissa se on toivottavaa. Näinköhän? Asia lienee monimutkaisempi eikä Zuckerman tarjoa todistusaineistoa väitteelleen. Ainakin Suomessa optimaalinen asetelma on peruspositiivinen suhde valtauskontoon yhdistettynä suhteelliseen hiljaisuuteen omasta uskonnollisuudesta ja sen vaikutuksesta politiikkaan.

Toiseksi, uskontoperinne toimii edelleen moraalisissa asioissa keskeisenä resurssina, vaikka Jumalan tahtoon ei vedottaisikaan, on kyse sitten abortista, eutanasiasta tai oikeanlaisen parisuhteen nimestä ja juridisesta asemasta.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, ehkä olennaista julkisen elämän kannalta on kysyä uskomusten aitouden (versus pinnallisuuden ja metaforisuuden) sijaan – ja Richard Rortyn tavoin – sitä, haluammeko kietoa yhden tai useamman uskonnollisen perinteen yhteen esimerkiksi moraalista harkintaa ja toivoa käsittelevien kysymysten kanssa. Ja lisäksi: onko uskontoperinteiden kieli se, jonka avulla rakennamme kuvan itsestämme ja jonka avulla päätämme, mikä on meille tärkeää?

Neljänneksi, voisiko olla niin, että usko ei olekaan uskomuksissa vaan käytännöissä? Slavoj Žižekin vakiojuttuihin kuuluu se, kun tanskalaiselta fyysikolta Niels Bohrilta kysyttiin vajassa roikkuvasta, hyvää onnea tuovasta hevosenkengästä, että ethän sinä tiedemiehenä voi tuollaiseen uskoa. Bohr vastasi, ettei usko siihen, mutta hänelle kerrottiin, että se toimii silti. Vähän sama fiilis jää Zuckermanin haastattelemista skandinaaveista, jotka ovat kirkon jäseniä ja jotka menevät naimisiin kirkossa ja jotka kastavat lapsensa kirkon jäseniksi – samanaikaisesti kun selväsanaisesti toteavat, etteivät usko Jumalaan.

Edellä mainitut teemat eivät tosin ole Zuckermanin viestin kannalta keskeisiä. Hänen viestinsä ei ole se, että uskonnollinen yhteiskunta on huono – vaikka hän kritisoikin Yhdysvaltoja monin tavoin. Hänen viestinsä on, ettei hyvän ja toimivan yhteiskunnan tarvitse olla uskonnollinen. Tämäkin alleviivaa sitä, kenelle sanoma on suunnattu.

Uskontotieteen kermaa

Elokuussa järjestettiin uskontotieteen maailmanjärjestön konferenssi.  Sinne päästäkseen tuli matkustaa aina Torontoon asti. Oletusarvona voisi olla, että tapahtuman pääpuhujat muodostaisivat läpileikkauksen parhaasta, mitä alalla on tarjota. Tällä kerralla näin ei  tainnut olla ainakaan konferenssivieraiden kommenttien kuuntelun perusteella tai sitten uskontotieteilijöitä on vaikea miellyttää. Ja oikeastaan vain pieni osa kutsutuista esitelmöitsijöistä oli uskontotieteilijöitä.

Osallistuin kahdeksaan kymmenestä plenaarista. Useimmat olivat käytetyn ajan arvoisia, vaikka en varauksettomasti pitänytkään kaikista. Seuraavassa muutama yleinen luonnehdinta.

Avajaisillan esitelmän piti yhdysvaltalainen uskontohistorioitsija Catherine Albanese, jonka tekstit ovat vähemmän nukuttavia kuin esiintyminen. Suoraan paperista luettu ”kertomus”, jonka pointtia – eräänlaista uskonnollista vaikutushistoriaa – hahmoteltiin lyhyesti viimeisen kolmen minuutin aikana. Itselleni kiinnostavin seikka oli alussa esitetty huomio siitä, että Yhdysvalloissa arviolta yli 50 prosenttia uskonnollisista myyntimenestyksistä sijoittuu länsimaisen esoterian perinteeseen. Tosin huomion alkuperäinen esittäjä on Gordon Melton.

Aamulla äänessä oli David Sloan Wilson, joka on tunnettu evoluutioteorian popularisoija. Hän on myös niitä harvalukuisia ääniä, joiden mukaan uskonto on ryhmätason adaptaatiomekanismi. Wilson puolusti eläväisesti pääteesiään, joskaan en joka kohdassa ollut vakuuttunut siitä, etteivätkö esimerkiksi Marvin Harrisin kulttuurimaterialismi tai Roy Rappaportin ekologinen näkökulma selittäisi yhtä hyvin tai jopa paremmin useimmat Wilsonin esimerkit.

Wilsonilla oli maailmanvalloituksen meininki toistellessaan, että teitä uskontotieteilijöitä tarvitaan. Tehkää uskontohistoriaa, niin minä voin sitten syntetisoida tiedon tähän kehykseeni. Se viesti tuntui vähän yliampuvalta, kuten myös hänen käsityksensä Rodney Starkin uskontososiologisten näkemysten hallitsevuudesta. Viimeistään siinä kohdassa olisi tehnyt mieli sanoa, että pieni katse eurooppalaiseen keskusteluun, niin oppii uutta. Kaikkiaan se oli viihdyttävä ja inspiroiva esitys.

Illalla puikkoihin astui Kanadassa toimiva uskontotieteilijä William Arnal. Hän on erikoistunut Uuden testamentin tutkimukseen ja näkökulmiin, joita joku kutsuisi postmoderneiksi. Hän piti omaperäisen alustuksen siitä, miten oikeastaan kristinuskon synnyssä ja kehittymisessä tärkeintä on ollut hyvä stoori, kyky luoda ja kuvitella kuvitteellisia olioita sekä suhtautua eri asteisella vakavuudella näihin olioihin.

Seuraavana aamuna huomasin passini kadonneen ja jätin Dale Guthrien puhumaan muille uskontoarkeologiasta ja esihistoriasta. Läsnä olleet sanoivat, että uskontoon päästiin viimeisen viiden minuutin aikana.

Illalla oli Robert McCauleyn vuoro. Hänen luentonsa oli pääosin johdattelua kognitiiviseen uskonnontutkimukseen. Hän referoi ensiksi pitkään Pascal Boyerin näkemyksiä. Sitten hän esitteli pintapuolisesti käsitystään uskonnosta Rube Goldberg -koneena, jossa monimutkaisista prosesseista syntyy jotain yksinkertaista. Lopuksi hän kuvasi yhdessä E. Thomas Lawsonin kanssa kehittelemäänsä rituaaliteoriaa, joka luennolla kuullussa muodossa on ensisijaisesti rituaalien luokittelun väline: Kävin Afrikassa ja siellä oli rituaalityyppi 1. Minä puolestaan kävin Australiassa ja siellä on tyyppi numero 3. Yleisössä oli aistittavissa ärtymystä. Yhtäältä esitystyyli saattoi vaikuttaa, mutta toisaalta reaktiot kuvaavat niitä asenteita, joita toisilla on kognitiivista uskonnontutkimusta kohtaan.

Aamulla päästiin ruksimaan uusi kategoria: Kanadan ranskankielinen. Jean Grondin on itselleni tuttu teoksesta ”Introduction to Philosophical Hermeneutics”. Hetken piti lukea seminaariohjelmaa varmistuakseen, että kyse on samasta henkilöstä. Puheen aiheena oli ekologinen tietoisuus uutena uskonnonkaltaisena ilmiönä. Esitelmä oli pinnallinen mutta viihdyttävä. Se oli yhtäältä uskonnon kategoriaa pohdiskeleva sormiharjoitus, toisaalta ekologista tietoisuutta ilmiönä havainnollistava.

Iltapäivällä tuli väsy, joten Meera Nanda puhui virkeämmille kuulijoille teosofiasta ja Intian uskontoperinteistä Saidin orientalismiteoriaa kritisoiden.

Tämänhetkisten tutkimusintressieni kannalta viimeinen kokonainen seminaaripäivä oli kiinnostavin. Aamulla Jacques Berlinerblau tarkasteli ateistiksi identifioitumista ja ateismia ilmiönä historiallisessa perspektiivissä. Hänen tarinansa kulki ”yksisarvisen metsästämisestä” (esimoderni ateismi) eliitin ateismiin (1700-luvun Ranska) ja ateismin demokratisoitumiseen (1800-luvun Englanti). Tuttu tarina, jota maustettiin historiallisesti oikealla huomiolla siitä, että ”ateisti” on ollut perinteisesti toisiin kohdistettu loukkaus eikä itsensä identifioimiseen käytetty käsite. Itselleni alustuksessa oli pari uutta pikkujuttua, mutta muuten se toimi mainiona vakuutteluna siitä, että oma tutustumiseni ateismin käsitteen historiaan ei ole mennyt väärille urille.

Iltapäivällä brittiläinen, Yhdysvalloissa työskentelevä filosofi Susan Haack esitelmöi tieteen ja uskonnon kiistoista käyttäen esimerkkeinään yhdysvaltalaisia oikeudenkäyntejä. Luento oli oikein hyvä johdanto keskeisiin oikeudenkäynteihin ja niiden muuttuneisiin painopisteisiin. Asenteellisesti se oli kreationisteja alentava, mikä oli jokseenkin tarpeetonta. Vuoden 2005 tapausta Dover v. Kitzmiller esitellessään Haack sai sen kuulostamaan latteahkolta, mutta jos tutustuu tapaukseen, se on kuin hyvä dekkari. Samasta aiheesta Steve Fuller on pitänyt huomattavasti mielenkiintoisempia, joskin kontroversiaalisempia esitelmiä.

Viimeisenä aamuna puhui Hans Kippenberg. Saksalaisen uskonnontutkimuksen grand old man sai juuri ja juuri pidettyä rönsyilevän luentonsa kasassa ja pääsi onnellisesti johtopäätöksiinsä siitä, miten Euroopan uskontokenttä muuttuu globalisaation ja uudenlaisten uskonnollisten yhteisöjen myötä. Olisi tehnyt mieli kysyä, miten lukuisat esitelmässä vilahtaneet uskontososiologiset teoriat sopivat yhteen. Ehkä vastaus olisi ollut hyväksyttävissä, mutta itse esitelmässä asia jäi avoimeksi.

Moni tuntui valittelevan edellä kuvattuja alustuksia. Oma asenteeni oli pikemminkin se, että kun valtameren yli on lennetty, niin otetaan alustuksista irti se, mitä otettavissa on. Berlinerblaun kuvaus yksisarvisen metsästyksestä sopisi kai myös uskontotieteilijöitä miellyttävän esitelmöijän löytämiseen.

Elämää popin ulkopuolella?

Vanhempieni tarjoama autokyyti Helsingistä pohjanmaalle. Ensimmäinen pysähdys Riihimäen ABC:llä, jossa saan aamukahvin. Monitoimikeskus tarjoaa muutakin: isälle iltapäivälehdet (”Siinä on jalkapallosta.”), äidille Iittalan lasia (”Ei kun käyn katselemassa vaan”) ja minulle Kirjapörssin myyntipisteen.

Päätän ostaa Paasikiveä käsittelevän kirjan, mutta selailen myös muita tarjouksia. Mukaan tarttuu Otto Talvion parin vuoden takainen kirja populaarimusiikista. Kun katson uudestaan Paasikivi-kirjaa, huomaan sen päättyvän toisen maailmansodan loppuun. Jätän sen ostamatta, koska olisin halunnut lukea Juho-Kustin viimeisistä vuosista.

Autossa juttujen hyytyessä aloitan lukemisen: lätinää popista. Teos on kevyt, jopa niin kevyt, ettei sen lukeminen aiheuta matkapahoinvointia, ja saan sen likimain päätökseen Jalasjärven jälkeen. Päällimmäisenä on mielessä kysymys, olisiko kirja parempi, jos kirjoittaja osoittaisi tuntevansa jotain muutakin kuin populaarimusiikkia.

Populaarimusiikista lukemisen yksi funktio on, että se voi innoittaa kuuntelemaan joitakin artisteja – joko täysin tuntemattomia tai sytyttää halun palata vanhoihin tuttuihin. Päässäni soi Flamin’ Grooviesin Shake Some Action. Suunnilleen samat jutut voisi lukea Wikipediasta, mutta jos ei tunne The Rasperriesin tuotantoa kuin parin kappaleen verran, miten eksyisi Wikipediaan? Siksi Biff! Bang! Pow! on ihan kiva.

Kiinnostavimpia ovat ne kohdat, joissa kirjoittaja keskittyy omakohtaisiin muisteluihin. Oman faniuden vahvempi esiinnostaminen ryyditettynä vakuuttavalla nippelitiedolla olisi miellyttänyt enemmän. Silloin teksti ei ole wikipediamaista, referaatista muistuttavaa eikä teoriakammoista.

Jos on lukenut samoja kirjoja kuin kirjoittaja, on helppo huomata joidenkin osioiden olevan pääosin referaatteja. Esimerkiksi 1970-luvun yhteiskunnallisesta kontekstista ei sanota juuri muuta kuin mitä Dave Haslamin ”Young Hearts Run Free” kertoo (olen blogannut tästä teoksesta aikaisemmin).

Popkirjoittajan tulee tietenkin tuntea musiikki, jotta kannattaa edes yrittää. Tästä asiantuntevuudesta ei jää epäselvyyttä. Kirjamittaista tuotosta parantaisi toki muunkin tunteminen, ja kyky osoittaa se. Muuten kyse on musiikkijournalismista kirjamuodossa. Esimerkiksi historiatietoisuudella ei pädetä muuten kuin referoimalla muutamaa teosta.

Toisella suunnalla teoriakammoisuus (tai laiskuus?) rajoittaa asioiden käsittelyä. ”Mannermainen obskurantismi” on helppo ilmaus sille, ettei ole jaksanut perehtyä kulttuuri-, yhteiskunta- tai taideteoriaan. Tai edes populaarimusiikin tutkimukseen. Ei tarvitsisi kirjoittaa, miten musiikki ohittaa aivot ja vaikuttaa suoraan sydämeen; voisi kirjoittaa täsmällisemmin, miten musiikki ohittaa merkityksen ja vaikuttaa suoraan ruumiiseen.

Jos poptoimittajan ihanne kirjan kirjoittamisessa on hyvä (pop)toimittaja, lukisin mieluusti enemmänkin omakohtaisista kokemuksista ja innostumisista. Tässä muodossa populaarikulttuurinen seikkailu on nautittavaa, mutta ilman sitä maailma ei olisi juurikaan erilainen paikka. Automatka tosin sujui rattoisasti.

Ovatko muusikot villiorkideoita?

Onko koskaan käynyt niin, että olette ensin ihastuneet jonkun muusikon tuotoksiin ja sitten huomanneet hänen olevan typerys? Tietysti joskus on, jos on sattunut kuuntelemaan musiikin lisäksi artistin sanottavia.

Kukapa ei olisi tuntenut oloaan epämiellyttäväksi todetessaan suosikkiräppärin tai hevarin tai reggaeartistin tai (laita itsellesi sopiva tähän) olevan seksistinen homofoobikko? Ketäpä ei huvituksen ja säälin lisäksi vähän nolottaisi, kun popparit eivät saa järkevää lausetta suustaan, kun on saavutettu liikaa liian nuorena ja suurin osa siitä on juotu, imetty nenän kautta tai isketty suoraan suoneen?

Ehkä tämä on arkipäivää ja siihen on vain totuttava. Silti sitä jää usein miettimään. Psykologit kai kutsuisivat sitä kognitiiviseksi dissonanssiksi, joka on pyrittävä ratkaisemaa tai jättämään silleen. Helpoin tapa on ajatella, että sehän on vain ironiaa tai että se kuuluu genreen. Vastausta on vaikea hyväksyä kelvolliseksi ratkaisuksi. Teoreettisesti toimivampi ratkaisu on erotella musiikin affektisuus ja ideologia (tai viesti) toisistaan. Silti asia jää vaivaamaan yhä uudestaan.

Micah P. Hinsonin ”And the Pioneer Saboteurs” on yksi kuluvan vuoden toistaiseksi hienoimmista levyistä. Hinson on tehnyt ennenkin onnistuneita albumeita, mutta tästä tuli se, jolla aloittelin yhä uudestaan kesäkuiset työpäivät. Olen myös nähnyt hänen soittavan kirkkotilassa mainion keikan, mutta en ole lukenut yhtään haastattelua. Tai en ollut ennen kuin otin The Stool Pigeon -lehden uuden numeron kainalooni ja marssin lounaalle perinteiseen brittipubiin.

Lehdessä oleva kommentti kohdentuu Barack Obaman presidenttikauden viimeaikaisiin poliittisiin päätöksiin, joita Hinson pitää ”sosialistisina”. Vapaasti suomentaen: ”En ole samaa mieltä terveydenhuoltohommasta enkä ole samaa mieltä pankkien ja autoyhtiöiden ostamisesta, koska se on vitun sosialistista. Jos maa haluaa olla sosialistinen, enemmän valtaa niille, mutta sitä Amerikka ei ole. Amerikan ei ole tarkoitus olla köyhien nussintaa ja vain rikkaiden, mutta se on paikka, jonne voi mennä ja jossa ällistyttäviä asioita tai karmeaa paskaa voi sattua. Näen siinä valtavaa kauneutta.” 

Hinsonin käsityksen laizze-faire -kapitalistisesta Amerikasta voisi hyväksyä, jos kyse olisi pienestä ja suljetusta alueesta, jonne aikuiset ihmiset menevät vapaaehtoisesti ja jonka toiminta ei vaikuttaisi muihin maihin millään merkittävällä tavalla. Mutta niin kauan kuin ihmiset syntyvät Yhdysvalloissa ja niin kauan kuin maan tapahtumilla on valtava vaikutus koko maapalloon, ei pitkäkestoista mytologiaa tulisi siirtää kansanperinteestä, valkokankailta, romaaneista ja lyriikoista yhteiskunnan organisoimisen ohjenuoraksi.

Mytologinen Amerikka on ehtymätön populaarikulttuurin kuvittelukyvyn resurssi. Hinsonin tummanpuhuvaan kantriin (tai americanaan) se sopii erinomaisesti ja on sikäli selitettävissä genren konventioilla. Mutta pitääkö käsityksiä vaalia myös artistiuden ulkopuolella ja vieläpä kertoa niistä koko maailmalle?

Amerikkalainen unelma onkin taiteellisen resurssin kanssa samanaikaisesti aito poliittinen ongelma. Ennen presidentinvaaleja mediahuomion keräsi ”putkimies Joe”, joka syytti Obaman ”sosialistista” kantaa siitä, että häneltä evätään mahdollisuus amerikkalaisen unelman toteuttamiseen. ”Joe” oli kiinnostunut oman yrityksen perustamisesta, mutta oli kuitenkin perusduunari. Joku olisi voinut sanoa Joelle, että uudistukset parantavat hänen mahdollisuuksiaan toteuttaa unelmiaan samalla kun vähentävät riskiä ajautua ahdinkoon.

Hinson ja lukuisat hänen kaltaisensa muusikot, joiden musiikista pidän ja joiden poliittisista ajatuksista ja arvoista olen eri mieltä, tekevät musiikista vain tärkeämpää. On helpompaa pitää samanmielisen tekemästä musiikista kuin erimielisen. Mutta jos pitää musiikista erilaisesta arvomaailmasta huolimatta, ei artisti ole ainakaan saanut lohdutuspisteitä.    

Kenties aiheeseen tulisi suhtautua samoin kuin filosofi Richard Rorty villiorkideoihin. Omaelämäkerrallisessa tekstissä ”Trotsky ja villiorkideat” Rorty kertoo kahdesta nuoruuden kiinnekohdastaan. Trotskylaisuus tai sosialismi ylipäätään perittiin vanhemmilta ja siitä tuli maailmanparantamisen viitekehys. Hän tunsi vetoa myös orkideoihin – ja omien sanojensa mukaan hän löysi 17 neljästäkymmenestä asuinpaikkansa lähistöllä esiintyvästä orkidealajista.

Ongelmana oli epäilys, ettei Trotsky olisi hyväksynyt sosiaalisesti hyödyttömien kasvien keräilyä. Se ei kuitenkaan estänyt Rortya olemasta intohimoisesti kiinnostunut molemmista. Hänen ratkaisunsa oli, ettei todellisuutta ei tarvitse nivoa yhteen koherenttiin ja kattavaan viitekehykseen.

Haluatko ostaa terroristin?

Moni asia on ihmetyttänyt siinä, mitä Yhdysvaltojen entinen hallitus päätti kutsua terrorisminvastaiseksi sodaksi. En ole niinkään yllättynyt siitä, että syyttömiä (ja syyllisiäkin) ihmisiä on kidutettu ja pidetty vankeina ilman oikeudenkäyntiä. Yllättävää ei ole myöskään se, että samalla kun yhdet tuomitsevat toimet, toiset keksivät oikeutuksia ja kolmannet nyökkäilevät sinisilmäisesti.

Oikeastaan eniten on ihmetyttänyt se, miten Yhdysvaltain ylin johto on toiminut etsiessään terroristeja. Tai sitten he ovat jostain ihmeellisestä syystä halunneet kuulustella ja kiduttaa suurta joukkoa syyttömiä.

Amerikkalainen lakimies Mahvish Rukshana Khan, jonka vanhemmat syntyivät Afganistanissa, haastatteli työnsä puolesta useita Guantánamo Bayn vankeja. Kokemuksiaan hän käsittelee teoksessa ”Guantánamon päiväkirja: Todistajana vankileirillä”. Khan kertoo monien syyttömien mielenkiintoiset tarinat. Yksi kiinnostavimpia puolia on sen selvittäminen, miten heidät vangittiin.

Yhdysvallat päättivät tarjota uskomattoman suuria palkkioita niille, jotka ilmiantoivat mahdollisia terroristeja. Armeija pudotti Afganistaniin lentolehtisiä, joissa luvattiin 5000 – 25000 dollarin palkkio ilmiannosta. Afganistanilaisten vuositulot ovat noin 300 dollaria, joten palkkiolla saattoi elää jopa loppuelämänsä tekemättä töitä. Houkuttelevaa, eikö totta?

Jos palkkio olisi samassa suhteessa yhdysvaltalaisten mediaanituloon, joka on yli 26000 dollaria vuodessa, se tarkoittaisi yli kahta miljoonaa dollaria. Sillä hinnalla joku voisi myydä naapurinsa, pomonsa, vihamiehensä tai täysin tuntemattoman. Ansaitakseen summan keskivertoafgaanin tai -jenkin pitäisi työskennellä 83 vuotta.

Toisin sanoen, moni päätyi Guantánamoon siksi, että joku myi heidät ja joku osti. Syyttömien tarinoissa on vahvoja epäilyjä ja myös todisteita näistä, kun joku on katunut ilmiantoa.

Lisäksi on hyvä huomata, että vain 5 prosenttia vangitsemisista perustui Yhdysvaltain tiedustelupalvelun tietoihin. Ja vielä: 86 prosentissa vankien kiinniottajana oli Pakistanin poliisi tai afganistanilaiset sissipäälliköt, ei Yhdysvaltain joukot. Pakistanin presidentti Pervez Musharraf on julkisesti jopa kehuskellut maansa ansainneen palkkioina miljoonia dollareita.

Vaikka joku voisi puolustaa valittua palkkiostrategiaa, sen yhdistyminen toiseen tekijään tekee yhtälöstä entistä kelvottomamman. Yhdysvalloilta nimittäin puuttui oikeusvaltioille tavanomainen keino erotella syylliset syyttömistä. Kun ei ole avointa oikeudenkäyntiä edes vuosien vangitsemisen jälkeen, ei Yhdysvaltojen ollut mahdollisuutta päättää, mikä oli ollut perätön ilmianto.

Oikeudenkäynnin tilalle astui jatkuva kuulustelu ja vankeus, jonka perustetta ja kestoa ei kukaan osannut määrittää. Silloin otettiin käyttöön myös orwellilainen uuskieli, jolla tyynnyteltiin kriitikoita ja pyrittiin varmistamaan, että sotilaat kykenevät toimimaan epäinhimillisesti toisia ihmisiä kohtaan.

Guantánamon uuskielessä kidutus = tehostettu kuulustelutekniikka, nälkälakko = vapaaehtoinen paasto, nälkälakkolaisten pakkoruokinta nenään työnnetyn muoviletkun avulla = avustettu ruokkiminen, itsemurhayritys = manipuloiva itseä vahingoittava käyttäytyminen ja sokerina pohjalla: itsemurha = epäsymmetrinen sotatoimi.

Fullerin vedonlyönti

Sosiologian professori Steve Fuller on viime vuosina esittänyt useissa yhteyksissä, että tieteen tulevaisuuden kannalta olisi tarpeen pitää teologia lähellä tiedettä, jos ei muuten niin hypoteesien keksimisen ja motivoinnin heuristisena resurssina.

Fuller jatkaa tämän näkemyksen kehittelyä uudessa kirjassaan ”Science”, joka on paikoitellen kontroversiaalinen, provokatiivinen ja idiosynkraattinenkin. Sen sijaan että käsittelisin hänen perustavia väittämiä, poimin kirjasta yhden vähemmän olennaisen kohdan. Ateismista kirjoittaessaan hän esittää muunnoksen kuuluisasta Pascalin vedonlyönnistä (kuvassa). Se menee näin:

Jos uskon, en tule koskaan tietämään, että olin väärässä (koska ei ole olemassa kuolemanjälkeistä elämää) ja tämän uskomuksen pohjalta olen saattanut tehdä jotain hyvää elämäni aikana.

Jos en usko, en ole nauttimassa siitä, että olin oikeassa (koske ei ole kuolemanjälkeistä) ja kukaan elossa olevista ei ole siinä asemassa, että voisi tietää, että olin oikeassa.

Tätä Fuller pitää erittäin vahvana pragmaattisena argumenttina ateismia vastaan. Fuller on tietoinen, että tämä toimii vain, jos ajattelee teistien olevan ateisteja taipuvaisempia tekemään hyviä tekoja. Siten kuitenkin ajattelevat lähinnä jotkut uskovaiset ja ilmeisesti Fuller itse.

Pragmaattinen vasta-argumentti löytyy ranskalaiselta materialistilta paroni d’Holbachilta (1723–1789), joka ajatteli uskon Jumalaan perustuvan harhaiseen mielikuvitukseen. Hänellä oli suora vastaus kysymykseen, mitä jos hän sittenkin on väärässä ja kohtaa kuoltuaan Jumalan rangaistuksen: hän onnittelisi itseään siitä, että oli eläessään vapaa sellaisen tyrannin ikeestä.

D’Holbachin vastaus on toki melkein 300 vuotta vanha. Silti se on harvinaisen ryhdikäs ja piristävä, toisin kuin niiden, jotka valittaisivat, ettei ollut tarpeeksi todisteita.

Pascalin vedonlyönnissä d’Holbachin vastaus sotkee nelikentän, jossa ”Jumalaa ei ole, ei uskoa” tarkoittaa hupia ja ”Jumala on, ei uskoa” tarkoittaa kirousta. D’Holbachille molemmat tarkoittavat elämää vapaudessa, vaikka jälkimmäisessä mahdollisena seurauksena olisikin kuolemanjälkeinen rangaistus.

Ateistien ja vapaa-ajattelijoiden bussikampanjassa vuonna 2009 jumalattomuus yhdistettiin ensisijaisesti huolettomuuteen ja elämästä nauttimiseen. Iskulausetta ”Jumalaa ei todennäköisesti ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä” kritisoineet uskonnolliset ihmiset totesivat, että myös he nauttivat elämästä. Siten heidän iskulause voisi olla loppuosaltaan sama. Vain alkua pitäisi muuttaa: ”Jumala on.”

Pehmeät iskulauseet kätkevät poliittisen ulottuvuuden. Molemmissa versioissa nimittäin oletetaan, että asiat ovat jokseenkin mukavasti, kunhan toinen osapuoli ei häiritsisi. Slavoj Žižek onkin todennut, että todellinen (vallankumouksellinen) ateisti sanoisi: ”Jumalaa ei ole. Kaikki riippuu meistä, joten meidän tulee huolestua jatkuvasti.”

Islaminvastaisuus, feminismi ja kulttuuri-imperialismi

Vuoden 2009 alkupuolella hollantilainen poliitikko Geert Wilders halusi tulla UK Independent partyn (UKIP) Lordi Pearsonin kutsumana Englantiin, tarkoituksenaan näyttää hänen tekemä islaminvastainen lyhytelokuva Fitna. Wilders käännytettiin takaisin lentokentällä, jonne oli haalittu suuri joukko toimittajia todistamaan skandaalia. Myöhemmin kielto peruttiin ja Wilders tuli näyttämään teoksensa kaikessa hiljaisuudessa.

Osana tutkimusprojektia olemme analysoineet, miten brittimedia käsitteli maahantulon kieltämistä. Kun alustimme aiheesta Loughborough’n yliopistossa, eräs hollantilainen korosti Wildersin johtaman puolueen monimutkaisuutta. Puolue ajaa eläinten, homojen ja naisten oikeuksia, joten se ei ole tyypillisesti äärioikeistolainen. Lisäksi se, että Wilders on intialaissyntyisen äidin lapsi ja itse naimisissa unkarilaisen kanssa, tekee merkittävän pesäeron perinteiseen äärioikeistoon.

On totta, ettei äärioikeisto kuvaa osuvasti Wildersin johtamaa vapauspuoluetta, Partie Voor Vreiheid (PVV). Mutta yhtä totta on, ettei kuvaus puolueesta edellä mainittujen oikeuksien ajajana kerro mitään heidän näkemystensä kokonaisuudesta. Tämä käy ilmi, kun lukee yhtyeen ”visiota” ja tarkastelee, missä asiayhteyksissä eläinten, naisten ja homojen oikeudet tulevat esiin.

Puolueen visiossa on yhdeksän teemaa ja niistä viimeisin käsittelee eläinten oikeuksia. Tavoitteena on kiristää lainsäädäntöä niitä vastaan, jotka kohtelevat eläimiä huonosti. Samalla mainitaan muslimien rituaaliteurastus, jonka harjoittaminen halutaan rangaistavaksi. Voi olla, että eläinten oikeuksia ajavat aktivistit eivät kuitenkaan sovellu puolueen pirtaan, sillä puolue ajaa squattauksen kieltämistä. Toisinaan eläinoikeusaktivistit ovat squattaajia ja muutoinkin molemmat suhtautuvat myönteisesti toisiinsa.  

Yksikään teemoista ei keskity naisten tai homojen oikeuksiin. Ne esiintyvät muiden teemojen yhteydessä. Maahanmuuttoon liittyen puolue voisi hyväksyä homoseksuaalit turvapaikanhakijat islamilaisista maista, kuten Iranista ja Syyriasta, mikäli heitä on vainottu. Yleisemmin puolue haluaa kieltää maahanmuuton islamilaisista maista.

Homojen oikeudet mainitaan puheissa ja haastatteluissa 6-7 kertaa. Jokaikinen kerta asiayhteytenä on islam. Seksuaalivähemmistö mainitaan, jotta voitaisiin sanoa jotain negatiivista islamista tai monikulttuurisuuspolitiikasta. Mitään sellaisenaan positiivista homoista tai naisista (tai niiden oikeuksista) ei sanota. Täten esimerkiksi homoilla ei ole puolueen agendassa positiivista arvoa; ne ovat puhtaasti välineellisiä, käyttökelpoisia, jotta voidaan sanoa jotain kielteistä islamista. Homojen oikeuksia ei korosteta homojen itsensä vuoksi vaan siksi että islamissa suhde seksuaalivähemmistöihin on pääsääntöisesti kielteinen.

Yksi esimerkki: puolueessa väitetään, että pääministeri ei ymmärrä, että kasvanut viha homoja ja juutalaisia kohtaan on yhteydessä islamilaiseen maahanmuuttoon. Puolueen tavoitteena onkin lisätä perustuslakiin maininta siitä, että Alankomaiden perustana ovat pääasiallisesti kristilliset, juutalaiset ja humanistiset arvot.

Hollantia taitavat voivat lukea puolueen omalta sivulta (pvv.nl, klikkaa ”PVV Visie”), jossa on myös englanninkielisiä haastatteluja.

Wilders on käypä esimerkki siitä, mitä Gayatri Spivak on kutsunut feminismin kulttuuri-imperialistiseksi riistoksi. Spivakilla ilmeisesti oli mielessä valkoiset länsimaiset miehet, jotka ovat herroja myös omassa elinympäristössään.

Vähemmistöjen oikeuksista käytävän kamppailun valjastaminen islaminvastaisuuteen on nykypäivänä usein toisenlaisten vähemmistöjen strategia, kansanmiesten ja niiden ennakkoluuloista voimansa saavien provokaattoreiden, kotoisten halla-ahojen ja perussuomalaisten, samoin kuin Suomessa vähemmän tunnettujen wildersien.

Alkuperäislähteisiin tutustuminen on suositeltavaa, kun joku väittää wildersien ja vastaavien puolustavan homojen ja naisten oikeuksia. Väitteet eivät ole aina vääriä, mutta niiden asiayhteys paljastaa jotain perustavampaa.