tiistai 3. kesäkuuta 2008

Punkin vuodet

Genreen tai ilmiöön keskittyvien musiikkidokumenttien katselemisessa on muutamia tyypillisiä vinkkeleitä. Keitä on haastateltu? Mitä materiaalia on käytetty? Mitä artisteja painotetaan? Keskitytäänkö musiikkiin vai yhteiskunnalliseen kontekstiin? Löytyykö kadoksissa ollutta kiinnostavaa musiikkia? Alan harrastajien keskuudessa tyypillistä on myös pohdinta siitä, mitä jää käsittelemättä.

10-osainen Punk Years on muutamien tuntien mittainen punk-dokumentti. Se on melko tyhjentävä ja ehdottomasti suositeltava. Siinä on runsaasti musiikkinäytteitä ja haastatteluja. Kertojan ääni on lähes poissaoleva. Sarja etenee haastatteluin, sillä kertoja käyttää vain muutamia sekunteja ja lauseita johdatteluksi yksittäisiin aiheisiin. Vaikka hieman karsastan haastatteluihin keskittymistä hallitun kerronnan kustannuksella, dokumenttisarjan asiapitoisuus ei siitä vakavasti kärsi. Parasta siinä on runsaat musiikkinäytteet ja sarjan keston mahdollistama kattavuus. Kattavuus koskee nimenomaan brittipunkkia. Niin, siis ne käsittelemättä jäävät.

Punkin esihistoriasta kaivetaan esiin muun muassa 50-luvun rock, esimerkkinä vaikkapa Gene Vincentin Be-Bop-A-Lula, 60-luvun lopusta itseoikeutetusti Velvet Underground ja yllättäen Doorsin Break on Through. Brittilästä nostetaan esiin glamrokin hehkeimmät hedelmät, jotka vaikuttivat merkittävästi brittipunkin syntyyn, vaikka punk oli osaltaan myös vastaveto glamille ja glitterille (erityisesti pukeutumisessa). Tässä, kuten niin monta kertaa ennenkin, 1960-luvun Yhdysvaltojen garage sekä myös psykedelia ja frat-rokkia lähenevä surf jäävät kokonaan pois. On erikoista, ettei kuluttajille ensisijaisesti kokoelmalevysarjojen (Nuggets, Back from the Grave jne.) kautta tutuksi tullut garagerock saa mitään sijaa, vaikka sen nykypäivän edustajista esimerkiksi ruotsalainen Hives on mukana myös haastateltavana.

Tärkeimpien artistien esittelyn lisäksi sarja pyrkii näyttämään, miten punk vaikutti yhtyeisiin, joita ei välttämättä leimata genren edustajiksi. Pääosin valkoinen ska ja 2-tone sai vaikutteita punkin reggaeflirttailusta (mukana Selecter, Specials ja Madness). Goottimusiikki nousi osittain punkista (esimerkkinä Bauhaus). Samaa voi sanoa myöhemmistä yrittäjistä, joista esillä on Atari Teenage Riotin teknopunk ja maahanmuuttajaväestön parissa DIY-henkeä toteuttanut Asian Dub Foundation. Näin laajassa pensselöinnissä voisi olla myös varhainen psychobilly (Meteors) ja pioneerien puolella Cramps.

Kaikkein kiusallisin on sarjan viimeinen osa, jossa esitellään amerikkalaista nykypunkkia. Ensiksi puhutaan grungesta pari lausetta, jonka jälkeen Nirvana vie alle puolen tunnin kokonaisuudesta 10 minuuttia. Bad Religion tulee sentään tasapainottamaan jaksoa. Bändin levy-yhtiö luo sillan kovien myyntilukujen Rancidiin ja Offspringiin. Sen jälkeen puhutaan muista megatähdistä, kuten Green Day, Blink 182 ja Limb Bizkit(!). Ihmeellinen ratkaisu, koska brittipunkkia esitellään ilmiönä eikä myyntilukuina. Varsinainen unohdus on Alternative Tentacles levy-yhtiö, jonka rooli 1980- ja 1990-luvun yhdysvaltalaisessa punkissa on kiistämätön. Sanallakaan ei mainita sellaisia yhtyeitä kuten Nomeansno tai Alice Donut (tai Fugazi, joka ei levyttänyt ko. merkille, mutta oli myöhemmän straight edge -liikehdinnän keulakuva). Huvittavinta tässä on se, että jakson nimi on California Über Alles: kyse on AT-levy-yhtiön johtajan Jello Biafran bändin Dead Kennedysin biisi. Dokumentissa ”California” viittaa kuitenkin edellä mainittujen megamenestyjien kotiseutuun, paikkaan, jossa autenttinen brittipunk vesittyi lopullisesti – ainakin jos brittipunkin veteraaneilta kysytään.

Sarjassa on ymmärrettävästi paljon pakollista tutun kertausta, mutta kun mukana on Exploitedin esiintyminen Top of the Popsissa, Crassin poliittisuutta käsittelevä osio, Rough Trade -yhtiön merkityksen arviointia, yksi jakso naispunkeista ja paljon muuta, on kokonaisuus aukoista huolimatta upea.

Olisi hienoa, jos suomipunkista tehtäisiin huolella samankaltainen sarja. Kotimaisessa punkissakin on niin monia vaiheita, että siinä tulisi kartoitettua isohko palanen viime vuosikymmenten suomalaista kulttuurihistoriaa (ja vähän yhteiskuntahistoriaakin). Esimerkiksi minun lapsena sisäistämäni käsitys punkkarista ei ole se, että tennareissa kulkevan pojun pikkutakissa on rintamerkkejä, joissa lukee ”Punk” ja ”Eppu”. Oma käsitykseni vastaa enemmän yllä olevan kuvan sorbuspunkkia, jonka nahkarotsissa on niittejä ja siinä lukee ”Kytät on natsisikoja”.

4 kommenttia:

Juri kirjoitti...

Jos mainitaan Gene Vincent, niin kai mainittiin myös Eddie Cochran, joka ihan oikeasti vaikutti Sex Pistolsien tyyppeihin, tai Chan Romero ja tämän "Hippy Hippy Shake"? Gene Vincent? C'mon!

Garagerock unohdetaan aina, vaikka kummatkin Nuggets-boksit sisältävät monella tavalla ihan silkkaa punkia. Sonics ei rajuimmillaan paljon eroa 70-80-luvun jenkkipunkista, vaikka Weirdosista. Tai miten joku MC5 oli sitten loppujen lopuksi garagebändinä aloittanut bändi, joka vain vei musaa vähän rajumpaan suuntaan.

Uskontokritiikkiteksti oli myös kiinnostava, kiitos siitä, olen itse monista syistä kyllästynyt tosikkomaiseen ateismiin ja kaipaisin muita aseita kritisoida ja jopa vastustaa uskontoa. En kyllä jaksa tehdä sitä kovin aktiivisesti.

Anonyymi kirjoitti...

Yle Teema esitti alkuvuodesta muistaakseni kuusiosaisen Punklandia-sarjan suomipunkista.
Sarjassa käytiin läpi kotimaisen punkin alkuvaiheita ja kehitystä Briardista eteenpäin. "Vaatteet on mun aatteet" ja "Lontoon skidit" kaltaiset temaattisesti erotellut jaksot käsittelivät aihettaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Erityisesti tuo maakuntien punkia esitellyt Lontoon skidit oli herkullinen. Suuri osa aikalaishaastatteluista oli tuttua elävästä arkistosta, mutta oli sarjaa varten haastateltu myös ajan merkittäviä todistajia kuten esim. Miettistä. Aihetta käsiteltiin mielestäni yllättävänkin laajasti viitaten Lepakkoon ja vaihtoehtoliikkeiden syntyyn.

Yritin etsiä ohjelmaa Yle Areenalta tai elävästä arkistosta, mutta en löytänyt osumia. Vika saattaa tosin olla etsijässäkin?

Toi Punk Years kuulostaa tutulta? Kenties näytetty Teemalla? Mistäs omasi on?

Teemu Taira kirjoitti...

Vincentin Gene on lähinnä esimerkki 50-luvun rokista, koska jonkun haastatellun maailma oli muuttunut be-bop-a-lulasta. Kaikkia yksittäisiä artisteja ei yritetäkään mainita, mutta garage jää genrenä sivuun. MC5 mainitaan, mutta viittaus Detroitin autoteollisuuteen ei minusta ole riittävä (enemmän kovaa kiveä kuin autotallia, jos on pakko luokitella). Sonics nyt vähintään...

Miihkalille kiitokset infosta. Sivistyksessäni on punklandian kokoinen aukko. Jostain jäin Leedsissä paitsi. Täytyy selvittää, jos se jostain löytyisi. Nyt kyllä mieleeni epämääräisesti palautuu joulusta p-landian puffi.

Punk Years löytyy juutuupist.

Juri kirjoitti...

Niin, miksi tietty teollisuus synnyttäisi tietynlaista musiikkia? Satama- ja teollisuuskaupunki Pori synnytti 80-luvulla romanttista gläm-iskelmää, mikä yhteys siinä on? (Varmaan joku näkee, mutta en usko, että se on olemassa oleva, todellinen yhteys.)

Ai niin muuten, vielä suomi-punkista: Hilseen kootut vuosikerrat ilmestyvät kohtapuoliin kirjana.