Punkin vuodet

Genreen tai ilmiöön keskittyvien musiikkidokumenttien katselemisessa on muutamia tyypillisiä vinkkeleitä. Keitä on haastateltu? Mitä materiaalia on käytetty? Mitä artisteja painotetaan? Keskitytäänkö musiikkiin vai yhteiskunnalliseen kontekstiin? Löytyykö kadoksissa ollutta kiinnostavaa musiikkia? Alan harrastajien keskuudessa tyypillistä on myös pohdinta siitä, mitä jää käsittelemättä.

10-osainen Punk Years on muutamien tuntien mittainen punk-dokumentti. Se on melko tyhjentävä ja ehdottomasti suositeltava. Siinä on runsaasti musiikkinäytteitä ja haastatteluja. Kertojan ääni on lähes poissaoleva. Sarja etenee haastatteluin, sillä kertoja käyttää vain muutamia sekunteja ja lauseita johdatteluksi yksittäisiin aiheisiin. Vaikka hieman karsastan haastatteluihin keskittymistä hallitun kerronnan kustannuksella, dokumenttisarjan asiapitoisuus ei siitä vakavasti kärsi. Parasta siinä on runsaat musiikkinäytteet ja sarjan keston mahdollistama kattavuus. Kattavuus koskee nimenomaan brittipunkkia. Niin, siis ne käsittelemättä jäävät.

Punkin esihistoriasta kaivetaan esiin muun muassa 50-luvun rock, esimerkkinä vaikkapa Gene Vincentin Be-Bop-A-Lula, 60-luvun lopusta itseoikeutetusti Velvet Underground ja yllättäen Doorsin Break on Through. Brittilästä nostetaan esiin glamrokin hehkeimmät hedelmät, jotka vaikuttivat merkittävästi brittipunkin syntyyn, vaikka punk oli osaltaan myös vastaveto glamille ja glitterille (erityisesti pukeutumisessa). Tässä, kuten niin monta kertaa ennenkin, 1960-luvun Yhdysvaltojen garage sekä myös psykedelia ja frat-rokkia lähenevä surf jäävät kokonaan pois. On erikoista, ettei kuluttajille ensisijaisesti kokoelmalevysarjojen (Nuggets, Back from the Grave jne.) kautta tutuksi tullut garagerock saa mitään sijaa, vaikka sen nykypäivän edustajista esimerkiksi ruotsalainen Hives on mukana myös haastateltavana.

Tärkeimpien artistien esittelyn lisäksi sarja pyrkii näyttämään, miten punk vaikutti yhtyeisiin, joita ei välttämättä leimata genren edustajiksi. Pääosin valkoinen ska ja 2-tone sai vaikutteita punkin reggaeflirttailusta (mukana Selecter, Specials ja Madness). Goottimusiikki nousi osittain punkista (esimerkkinä Bauhaus). Samaa voi sanoa myöhemmistä yrittäjistä, joista esillä on Atari Teenage Riotin teknopunk ja maahanmuuttajaväestön parissa DIY-henkeä toteuttanut Asian Dub Foundation. Näin laajassa pensselöinnissä voisi olla myös varhainen psychobilly (Meteors) ja pioneerien puolella Cramps.

Kaikkein kiusallisin on sarjan viimeinen osa, jossa esitellään amerikkalaista nykypunkkia. Ensiksi puhutaan grungesta pari lausetta, jonka jälkeen Nirvana vie alle puolen tunnin kokonaisuudesta 10 minuuttia. Bad Religion tulee sentään tasapainottamaan jaksoa. Bändin levy-yhtiö luo sillan kovien myyntilukujen Rancidiin ja Offspringiin. Sen jälkeen puhutaan muista megatähdistä, kuten Green Day, Blink 182 ja Limb Bizkit(!). Ihmeellinen ratkaisu, koska brittipunkkia esitellään ilmiönä eikä myyntilukuina. Varsinainen unohdus on Alternative Tentacles levy-yhtiö, jonka rooli 1980- ja 1990-luvun yhdysvaltalaisessa punkissa on kiistämätön. Sanallakaan ei mainita sellaisia yhtyeitä kuten Nomeansno tai Alice Donut (tai Fugazi, joka ei levyttänyt ko. merkille, mutta oli myöhemmän straight edge -liikehdinnän keulakuva). Huvittavinta tässä on se, että jakson nimi on California Über Alles: kyse on AT-levy-yhtiön johtajan Jello Biafran bändin Dead Kennedysin biisi. Dokumentissa ”California” viittaa kuitenkin edellä mainittujen megamenestyjien kotiseutuun, paikkaan, jossa autenttinen brittipunk vesittyi lopullisesti – ainakin jos brittipunkin veteraaneilta kysytään.

Sarjassa on ymmärrettävästi paljon pakollista tutun kertausta, mutta kun mukana on Exploitedin esiintyminen Top of the Popsissa, Crassin poliittisuutta käsittelevä osio, Rough Trade -yhtiön merkityksen arviointia, yksi jakso naispunkeista ja paljon muuta, on kokonaisuus aukoista huolimatta upea.

Olisi hienoa, jos suomipunkista tehtäisiin huolella samankaltainen sarja. Kotimaisessa punkissakin on niin monia vaiheita, että siinä tulisi kartoitettua isohko palanen viime vuosikymmenten suomalaista kulttuurihistoriaa (ja vähän yhteiskuntahistoriaakin). Esimerkiksi minun lapsena sisäistämäni käsitys punkkarista ei ole se, että tennareissa kulkevan pojun pikkutakissa on rintamerkkejä, joissa lukee ”Punk” ja ”Eppu”. Oma käsitykseni vastaa enemmän yllä olevan kuvan sorbuspunkkia, jonka nahkarotsissa on niittejä ja siinä lukee ”Kytät on natsisikoja”.