You tubessa on kaikenlaista hauskaa. Sieltä löytää musiikkivideoita ja keikkaklippejä, hidastetun version Joka kodin asuntomarkkinoista ja mattinykäsiä Norjan television haastatteluissa ja vähän muuallakin. Minulle palvelun parhainta antia ovat viime aikoina olleet kulttuuriteoreetikkoja ja filosofeja käsittelevät pätkät. Esimerkiksi mainiot dokumentit Derridasta ja Zizekistä on katsottavissa kokonaan. Jokin aika sitten katsoin myös melkein kaksi ja puolituntisen, Sophie Fiennesin ohjaaman Pervert’s Guide to Cineman (2006), jossa Slavoj Zizek kertoo klassikkoelokuvien lacanilaisista juonteista. Leedsin yliopiston kirjastossa tekelettä tuli hypisteltyä, mutta sen katsominen jäi sen sisältämän Yhdysvaltojen aluekoodin vuoksi. You tubesta sen voi katsoa kokonaan ilman mitään koodeja.
Zizekin tulkinnat ovat nautittavia. Yhtäältä ne valaisevat psykoanalyyttista ja erityisesti lacanilaista käsitteistöä, toisaalta ne ovat esimerkkejä tarkan katsomisen ja analysoinnin taidosta. Tässä en viitsi kirjoittaa kaikista, yksi esimerkki molemmista riittäköön.
Hitchcockin Psyko toimii esimerkkinä psykoanalyyttisesta psyyken ymmärtämisestä. Norman Batesin kolmikerroksinen koti motellin vieressä vastaa psyyken kolmea tasoa, superegoa, egoa ja idiä. Äidin hallitsema yläkerros on superego, joka ei ole niinkään moraalin lähde kuin jatkuvilla käskyillä egoa pommittava ja sitä pilkkaava psyyken osa. Keskikerros on egon valtakunta, jossa Norman oli kutakuinkin normaali, terve ja toimiva rationaalinen ihminen. Kellarikerros on idin aluetta. Se on viettien valtakunta, jossa Norman pukeutuu väkivaltaisen äidin hahmoon.
Zizekin tulkinnat muun muassa David Lynchin elokuvista perustuvat tarkkaan katsomiseen ja oivaltavaan analysointiin. Erityisen viehättävä on selvitys Lost Highwaysta. Siinähän päähenkilöä esittävä ihminen vaihtuu kesken elokuvan. Muistan jonkun kirjoittaneen elokuvan ilmestyessä, että on se Lynch sekaisin, ihme heppu kun pääosan esittäjä vaihtuu kesken elokuvan. Että onkos tämä postmoderni kikkailu täysin tarpeellista? Zizek tekee asian täysin tolkulliseksi. Elokuvassa tapahtuu siirtyminen todellisuudesta fantasiatilaan, jota näyttelijän vaihtuminen merkitsee. Epäonnistuneen yhdyntäyrityksen jälkeen nainen taputtaa ymmärtävästi selkään – totaalinen nöyryytys. Todellisuudessa suhde ei siis toiminut. Sitten siirrytään fantasiatilaan, jossa päähenkilön hahmo on seksuaalisesti kyvykäs ja ruskeatukkaisesta naisesta on tullut blondi. Jos todellisuudessa seksuaalisen suhteen este oli miehen sisäinen, fantasiatilassa este on ulkoistettu. Mr. Eddy, voimakastahtoinen mies, on ulkoistettu, seksuaalisen suhteen este. Ja sitä rataa. Ei se Lynch nyt niin vaikea ole, ainakaan Zizekin selityksissä. Vaan voihan sitä pitää näkemästään, vaikka ei edes pyrkisi tulkitsemaan näkemäänsä. Muistan Mulholland Driven päätyttyä takanani istuneen kommentoineen: ”Olipa mahtava leffa – en tajunnut mitään.” Kyllähän se nauratti ja kukapa haluaisi kieltää tuollaisen nautinnon. Joskus hyvä analyysi on kuitenkin nautinnollisempaa, ainakin pervertikkojen maailmassa.
Zizekin tulkinnat ovat nautittavia. Yhtäältä ne valaisevat psykoanalyyttista ja erityisesti lacanilaista käsitteistöä, toisaalta ne ovat esimerkkejä tarkan katsomisen ja analysoinnin taidosta. Tässä en viitsi kirjoittaa kaikista, yksi esimerkki molemmista riittäköön.
Hitchcockin Psyko toimii esimerkkinä psykoanalyyttisesta psyyken ymmärtämisestä. Norman Batesin kolmikerroksinen koti motellin vieressä vastaa psyyken kolmea tasoa, superegoa, egoa ja idiä. Äidin hallitsema yläkerros on superego, joka ei ole niinkään moraalin lähde kuin jatkuvilla käskyillä egoa pommittava ja sitä pilkkaava psyyken osa. Keskikerros on egon valtakunta, jossa Norman oli kutakuinkin normaali, terve ja toimiva rationaalinen ihminen. Kellarikerros on idin aluetta. Se on viettien valtakunta, jossa Norman pukeutuu väkivaltaisen äidin hahmoon.
Zizekin tulkinnat muun muassa David Lynchin elokuvista perustuvat tarkkaan katsomiseen ja oivaltavaan analysointiin. Erityisen viehättävä on selvitys Lost Highwaysta. Siinähän päähenkilöä esittävä ihminen vaihtuu kesken elokuvan. Muistan jonkun kirjoittaneen elokuvan ilmestyessä, että on se Lynch sekaisin, ihme heppu kun pääosan esittäjä vaihtuu kesken elokuvan. Että onkos tämä postmoderni kikkailu täysin tarpeellista? Zizek tekee asian täysin tolkulliseksi. Elokuvassa tapahtuu siirtyminen todellisuudesta fantasiatilaan, jota näyttelijän vaihtuminen merkitsee. Epäonnistuneen yhdyntäyrityksen jälkeen nainen taputtaa ymmärtävästi selkään – totaalinen nöyryytys. Todellisuudessa suhde ei siis toiminut. Sitten siirrytään fantasiatilaan, jossa päähenkilön hahmo on seksuaalisesti kyvykäs ja ruskeatukkaisesta naisesta on tullut blondi. Jos todellisuudessa seksuaalisen suhteen este oli miehen sisäinen, fantasiatilassa este on ulkoistettu. Mr. Eddy, voimakastahtoinen mies, on ulkoistettu, seksuaalisen suhteen este. Ja sitä rataa. Ei se Lynch nyt niin vaikea ole, ainakaan Zizekin selityksissä. Vaan voihan sitä pitää näkemästään, vaikka ei edes pyrkisi tulkitsemaan näkemäänsä. Muistan Mulholland Driven päätyttyä takanani istuneen kommentoineen: ”Olipa mahtava leffa – en tajunnut mitään.” Kyllähän se nauratti ja kukapa haluaisi kieltää tuollaisen nautinnon. Joskus hyvä analyysi on kuitenkin nautinnollisempaa, ainakin pervertikkojen maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti