Psykobillyn rytmit

Uusimmassa Rytmi-lehdessä on juttu psykobillystä. Se rakentuu Tiger Armyn ja Horrorpopsin haastatteluille sekä historialliselle katsaukselle genren varhaisvaiheisiin. Vaikka lehdellä ei olekaan resursseja irrottaa ketään kirjoittamaan mittavaa ja kattavaa genren historiikkiä, on jo aiheeseen tarttuminen hatunnoston arvoinen asia. Suomalaisista musiikkilehdistä muistan psykobillyä käsitelleen vain aikanaan Pohjanmaalla ilmestyneen Botnia Beatin. Siinä oli joskus 1980-luvun lopulla artikkeli ”Mitä on psykobilly?”, jossa viitattiin myös alan kotimaisiin nimiin (ja se on lyhyt lista). Genren käsittely musiikkialan valtalehdessä ei nosta tilauskantaa huippuunsa, joten kyse on ensisijaisesti tyylikkäästä ja ehkä rohkeastakin ratkaisusta.

Jos Rytmin jutun lukee oikein tarkkaan, huomaa myös erityiskiitoksissa allekirjoittaneen nimen. Kävimme päätoimittajan kanssa saunassa läpi genren koukerot. Tietämystäni lisäsi juuri tuolloin lukemani Craig Brackenridgen teos Hell’s Bent on Rockin: A History of Psychobilly. Teosta lukiessa tuli ikävä alan vinyyleitä, jotka makaavat tällä hetkellä varastossa muun omaisuuteni seassa. Sen lisäksi, kun muistelin monien alan harrastajien myyneen vinyylinsä pois, jäin miettimään, kenellä on Suomen suurin psykobillykokoelma? Itselläni alan vinyyleitä on luultavasti jonkin verran yli sata. Tuorein niistä ei ole enää kovin tuore, mutta sillä määrällä päästään varmaan Suomessa kärkikymmenikköön, ainakin ns. old school psykon osalta.

Viime aikoina olen alkanut kuunnella genren merkkiteoksia uudelleen, samalla tavalla kuin keski-ikäiset perheenisät hakevat iltalehtien ja pesuaineiden lisäksi lapsuuden hevilevyt Anttilasta. Vaikka genre on omalla tavallaan idiotismin ruumiillistuma ja vaikka en koskaan halunnut elää tuossa genressä ja vaikka suurin osa genren musiikista on edelleen yhtä huonoa kuin 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, on muutamissa alan levyissä edelleen potkua. On jopa aika upeaa muistella sitä, että ennen lukion päättymistä oli nähnyt elävänä muutamia alan keskeisnimiä: Batmobilen, Meteorsin, Nekromantixin, Guana Batzin, Crampsin jne.

Genren seuraamisessa oli myös jotain sellaista, mitä nyt teini-ikäänsä elävän on mahdoton samalla tavalla kokea. Ensinnäkin, genre oli tuolloin olemassa ja se oli jokseenkin rajattu. Nyt ei ole samassa mielessä genreä eikä rajoja. Silloin se oli hallittavissa. Mielestäni on kehittävää oppia tuntemaan jokin genre pääpiirteissään. Se, että tietää koko variaation, tuntuisi olevan avuksi muidenkin kokonaisuuksien hahmottamisessa. Ja jos ei ole, niin ei liene haitaksi uskoa niin. Toiseksi, levyt ostettiin postimyynnistä joko Suomesta, Ruotsista tai Englannista. Listoja selailtiin innokkaasti eikä bändejä voinut kuunnella MySpacesta. Joutui luottamaan myyjään sanaan, omaan vaistoon tai sitten saattoi toivoa jonkun kaverin ostavan levyn. Ostoperusteeseen vaikutti myös kansikuva, albumin tuottaja, biisien nimet, levy-yhtiö, kansitaiteilija ja niin edelleen. Kaikki kelpasivat vihjeiksi, joihin psykotutka yritti tarttua. Levyjä myös odotettiin saapuvaksi. Joskus tuli jopa lintsattua koulusta pari tuntia, kun piti päästä katsomaan, onko posti tuonut paketin. Ennen oli viive, nyt ovat laittomat lataukset ja MySpace. Molemmissa on puolensa, mutta mennyt aika ei palaa. Olen kokenut molemmat ja pidän siitä – nykyteini ei tunne viiveen hienoutta eikä edellä mainittua vihjeistä päättelemisen leikkiä. Kolmanneksi, genre-elämässä näkee helposti jotain, mitä ei tavallinen R-kioskin kulmilla hengaileva koululainen näe. Vaikka en käynyt kovin usein alan tapahtumissa, reissut Valkeakoskelle olivat ikimuistoisia. Keskimäärin itseäni muutaman vuoden vanhemmat tilhipäät, tedit ja fiftarit olivat ulkonäöllisesti ja käytökseltään sellaista porukkaa, ettei niitä uskonut olevan olemassakaan arjessa. Myös skinheadit tulivat tutuiksi tapahtumissa, vaikka en vieläkään tiedä, miksi he niihin osallistuivat. Jokaisella kerralla taisin nähdä skinin ja jonkun ei-skinin tappelevan. Silti tuollaisen skenen näkeminen on jälkeenpäin ajateltuna jotain suurempaa kuin tavanomaisilla rokkifestivaaleilla käyminen. Tämän tosin nykyteinitkin voivat kokea.

Aktiivisin genren seuranta kesti korkeintaan neljä vuotta, ylä-asteelta lukioon. Samaan aikaan tuli kuunneltua muutakin musiikkia. Kuitenkin lukiossa Pixiesin ja Nick Caven kaltaiset ”älykkäämmän” musiikin tekijät alkoivat viedä mukanaan. Psykobillystä tuli yksi genre muiden joukossa, ja siltä osin levyhyllyä tuli täydennettyä enää harvinaisuuksilla ja klassikoilla – esimerkiksi Crampsin bootlegeilla, Meteorsin In Heavenilla ja Sting-Raysin varhaistuotannolla. Nyt tuntuu kuitenkin auvoiselta, että on oppinut tuntemaan musiikkimaailman erään halveksituimmista genreistä perusteellisesti.

Ai niin, jos joku on vailla saksalaisen Mad Sinin ensimmäistä albumia vinyylinä, niin voi tiedustella. Minulla niitä on kaksi kappaletta. Myydään tarvitsevalle tai vaihdetaan yhtyeen toiseen albumiin.