torstai 15. toukokuuta 2008

Nykyaika kulttuurintutkimuksessa



Pari kuukautta sitten ilmestyi Erkki Vainikkalan ja Henna Mikkolan toimittama kirja Nykyaika kulttuurintutkimuksessa. Teoksesta kaavailtiin aluksi jäähyväislahjaa Katarina Eskolalle, joka muutama vuosi sitten siirtyi Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin professorista emeritaksi. Julkaisu kuitenkin venyi, aina vuoteen 2008 asti. Etusivulla painovuodeksi on tosin merkitty 2007.

Teosta alettiin työstää samannimisen luentosarjan pohjalta. Minäkin sain vierailla Jyväskylässä, jossa puhuin uskonnon asemasta ja sen tutkimisesta nykykulttuurissa. Samasta aiheesta kirjoitin kirjaan myös artikkelin ”Uskonto nykykulttuurissa: Avainsanoja ja näkökulmia”. Teksti on kirjoitettu muistaakseni vuonna 2004 – ainakaan sitä tuoreempia lähteitä ei ole merkattu kirjallisuusluettelooni. Tekstissä on hiukan samaa kuin vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassani Notkea uskonto, mutta ei niin paljon, ettei teksti toimisi omillaan myös tänä päivänä.

Kuten tällaisissa projekteissa on tapana, toisten luentosarjalla puhuneiden jälki ei välity enää teokseen. Silti kansien väliin on saatu melko kattava kirjo suomalaisen kulttuurintutkimuksen moninaisuudesta. Artikkeleissa käsitellään esimerkiksi aikalaisdiagnoosia, feminismiä, jälkikoloniaalista tutkimusta, Frankfurtin koulukuntaa ja digitaalista kulttuuria. Koko paketin päättää amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kenties merkittävimmän tutkijan Lawrence Grossbergin pohdinta kulttuurintutkimuksen tulevaisuudesta.

Teos ei muodosta sellaista kokonaisuutta, jossa esiteltäisiin mahdollisimman yleistajuisesti ja kattavasti yksittäiset näkökulmat. Sen sijaan sen kohdennetummat käsittelyt tarjoavat yhden väylän lähestyä kulttuurintutkimuksen moninaisuutta. Samalla kuitenkin tulee pohdittua, missä määrin esimerkiksi nykyinen brittiläinen kulttuurintutkimus alkaa erkaantua suomalaisesta. Suomessahan brittiläisen kulttuurintutkimuksen klassikot Raymond Williamsista Stuart Halliin ovat tunnettuja, samoin kuin jälkikoloniaalisen perinteen ja kulttuurintutkimuksen leikkauspisteessä operoivat Edward Saidin kaltaiset nimet. Näitä on saatavilla myös Suomeksi. Jos kuitenkin katsotaan sellaisia teoksia kuin Paul Bowmanin toimittama Interrogating Cultural Studies (2003) tai Gary Hallin ja Richard Stampin toimittama New Cultural Studies (2007), brittiläisen tutkimuksen tilanne näyttää muuttuneen. Esimerkiksi Hardtin ja Negrin Empire on keskustelun alla, samoin kuin Deleuze, Zizek, Agamben ja Badiou. Suomessa näiden nimien lukeminen ja käyttäminen ei ole ollut kulttuurintutkijoiden heiniä. Brittiläisessä keskustelussa niihin suhtaudutaan mielestäni oikealla tavalla varauksellisesti, mutta heidän teoksia luetaan ja kommentoidaan. Lisäksi Ernesto Laclaun jälkimarxilainen työ on muodostanut briteissä jonkinlaisen kulttuurintutkimuksen uuden lingua francan Stuart Hallin uran ollessa enemmän taustalla kulttuurintutkimuksen projektin luonnehdinnoissa. Suomessa Laclausta ei ole metelöity. On kokonaan toinen asia, missä määrin näistä edes tarvitsee metelöidä, mutta pikaisena kuvauksena kulttuurintutkimuksen muutoksesta edellisen pohdinnan tulisi käydä. Olen aikaisemmin olettanut, että viittaukset Saidiin ja Halliin kertovat pitkälti niiden sovellettavuudesta empiirisiin aineistoihin. Osittain tästä lienee kyse. Suomessa tehdään kuitenkin melko vähän edellä mainittujen kirjojen sisällön kaltaista kulttuurintutkimuksen projektin välillä hyvinkin itsekriittistä työtä. Toisaalta, Suomessa kulttuurintutkimus on monissa keskusteluissa lattea kirosana, joten ehkä kulttuurintutkimusta pitäisi puolustaa entistä enemmän – mikäli ylipäätään luottaa sen tärkeyteen.

Ei kommentteja: