torstai 29. toukokuuta 2008

Terveys ja hoito


Yhdysvaltalaisen provokaattorin ja dokumenttiohjaajan Michael Mooren viimeisin Sicko on ollut pitkään katsomista odottavien listalla. Viime syksynä Leedsissä ajattelin mennä katsomaan sen teatteriin, mutta valitsin Joy Divisionin laulajasta Ian Curtisista kertovan elokuvan. Sitten yliopiston Vallankumous-yhdistys – kyllä, kyllä, tämä ei ole vitsi – järjesti tapahtuman, jossa oli määrä katsoa Sicko ja keskustella siitä. Nuo brittiläiset cheguevarat olivat kuitenkin teknologisesti rajoittuneita eivätkä saaneet hommaa toimimaan. Tekeleestä toki keskusteltiin kaikesta huolimatta, sillä yhdistyksen aktiivit olivat jo ennättäneet katsoa sen. Nyt vihdoin katsoin Sickon.

Mooren aikaisemmat ovat monin tavoin nautinnollisia, vaikka ne eivät kestäkään kaikilta osin kriittistä tarkastelua aiheiden käsittelyn tai menettelytapojen osalta. Sama pätee Sickoon. Yhdysvaltalaisille suunnattu hengennostatus terveydenhuollon ongelmista idealisoi muiden maiden järjestelmät. Vallankumous-yhdistyksen nuoret vihaiset miehet (oli siellä yksi nainen ja yksi vanhempi vihainen mies), jotka olivat juuri lähdössä yksityistämistä vastustavaan mielenosoitukseen Lontooseen, kertoivat välittömästi, ettei brittiläinen terveydenhuolto vastaa alkuunkaan Mooren tarjoamaa kuvaa. Ei, vaikka systeemi on parempi kuin Yhdysvalloissa.

Sicko ei sisällä niin paljon provosointia kuin vaikkapa Roger ja minä, Bowling for Columbine ja Fahrenheit 9/11. ”Syyllisiä” nolaavia kasvokkaisia kohtaamisia, jotka ovat tyypillistä Moorea, ei ole kuin loppupuoliskossa, jossa käydään kolkuttelemassa Guantanamo Bayn portteja. Sicko on otteeltaan pikemminkin sentimentaalinen, hannukarpomainen. Sitä alleviivaa erityisesti 9/11-katastrofissa auttaneiden ja siinä sairastuneiden vieminen Kuubaan, jossa heitä hoidetaan ja diagnosoidaan ilmaiseksi.

Sentimentaalisuus yhdistyy lääketeollisuuteen kohdentuvaan asiakritiikkiin, kun inhalaattori maksaa Kuubassa viisi (Yhdysvaltain) senttiä ja potilaiden kotimaassa 120 dollaria. Paikoitellen sentimentaalisuus on onnistunutta, erityisesti kun Moore ikään kuin kysyy yhdysvaltalaisilta kaiken keskellä: ”Keitä me olemme?”

Yhdysvaltojen vakuutusyhtiöihin perustuvaa terveydenhuoltojärjestelmää ei tarvitse kadehtia. Eräs tapaamani Yhdysvalloissa asuva intialaissyntyinen henkilö, jonka italialainen vaimo oli raskaana Yhdysvalloissa, totesi: ”Raskauden seuranta ja hoito esimerkiksi eurooppalaisiin maihin verrattuna oli kamalaa. Me olemme siellä sentään keskiluokkaa. Voin vain huolestuneena kuvitella, miten surkea tilanne on köyhemmillä.”

Suomessa katsojat voivat ajatella, että onneksi meillä on sentään toimiva systeemi. Kuitenkin samanaikaisesti, ja vähän väliä, julkisuus täyttyy terveydenhuollon ongelmista. Tänään uutisoitiin, että suomalainen systeemi on menossa täyteen remonttiin. Uutisissa kerrottiin vain vähän, mitä tämä tarkoittaa. Minun huomioni vei se, että valmistelu on tehty salassa. Siis salassa!? Kuka näin saa toimia maassa, jossa terveydenhuoltoa ei ole yksityistetty vakuutusyhtiöille? Eikö tästäkään saanut käydä mitään ”valmisteluvaiheen” aikaista julkista keskustelua? Vaikka emme tästä syystä vielä saakaan tietää, millainen remontti on tulossa (siis tulossa jo, eikä järjestelyistä voi enää sanoa mitään), pitäisi hälytyskellojen soida. Täysin riippumatta siitä, onko lopputulos hyvä vai huono. Vai pitäisikö sanoa: itsepähän olette edustajanne äänestäneet.


Ei kommentteja: