Voisin sanoa harrastavani erilaisten johdanto- ja kommentaariteosten lukemista. Voisin sanoa niin, koska tavallaan se kuitenkin kuuluu tutkimuksellisten kykyjen ylläpitoon. Mutta tutkimuksen teko ei mitenkään vaadi yhä uusien introjen kahlaamista. Harrastan erityisesti kulttuuriteorian ja mannermaisen filosofian angloamerikkalaisia kommentaareja. Aktiivisimmin luen Deleuzea koskevia teoksia, mutta myös Foucault on suosiossani. Yleensä luen niitä kerratakseni perusväittämät ja pysyäkseni kärryillä sovellusten ja käyttötapojen kirjosta.Olen rikkonut parin vuoden tauon Foucault-kommentaarien lukemisessa. Olen lukenut niitä nipun aikaisemmin, en tietenkään kaikkia. Ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Osassa referoidaan Foucault’n teoksia ja toisissa ajattelija suhteutetaan filosofian kenttään. Molempia kommentaarityyppejä yhdistää painottuminen arkeologian ja genealogian teemoihin. Joko ne nähdään erillisiksi vaiheiksi – varhaistuotannon tiedon arkeologisista tutkimuksista kohti seksuaalisuuden genealogiaa – tai sitten korostetaan niiden limittäisyyttä. Australialaisten Geoff Danaherin, Tony Schiraton ja Jen Webbin jo vuonna 2000 ilmestynyt ”Understanding Foucault” on toisenlainen, vaikka se näennäisesti eteneekin varhaistuotannosta kronologisesti eteenpäin.
Ostin teoksen jo pari vuotta sitten halvan hinnan vuoksi. Nyt sitä vihdoin luettuani oikeastaan ymmärrän sen erilaisuuden. Foucault’n kirjojen esittelyyn käytetään vain muutama sivu. Myös ajattelijan suhteuttaminen filosofeihin ja aatesuuntauksiin on hyvin pinnallista. Näiden sijaan teos keskittyy hallinnallisuuden ja biovallan teemoihin, joiden nähdään kulkevan koko Foucault’n tuotannon läpi. Ratkaisu on mielenkiintoinen, koska käsitteet eivät ole monografioiden vaan vasta myöhemmin julkaistujen luentojen perustavaraa. Valinta tuntuu noudattavan angloamerikkalaisen Foucault-tutkimuksen painopisteen muutosta.
Toinen seikka, joka tekee kommentaarista erilaisen, on sen käyttöön tähtäävä ote. Se ei ohjeista niinkään Foucault’n metodiin kuin tekee yhteiskuntahistoriallisia muutoksia ymmärrettäväksi Foucault’n kautta. Kirjoittajat eivät juurikaan kritisoi tai problematisoi Foucault’n ajattelua, vaan lähinnä osoittavat sen relevanttiuden nykyajan sosiaalisten, kulttuuristen ja poliittisten ilmiöiden ymmärtämiselle. Ehkä siksi mutkat suoristava teos vaikuttaa paikoin turhankin kepeältä. Ainakaan minulle se ei tarjoa oivalluksen riemua samoin kuin esimerkiksi John Rajchmanin ”Michel Foucault: The Freedom of Philosophy” (1985), mutta on puutteistaan huolimatta hyvää luettavaa.
Danaherin ja kumppaneiden teoksen vertaaminen muihin johdantoihin ja kommentaareihin saa pohtimaan, miten painopisteiden valikointi tuottaa erilaisia lopputuloksia. Samoin se suostuttelee sukeltamaan alkuperäistekstien pariin. Kun kommentaarit ovat erimielisiä tai ainakin korostavat eri käsitteitä ja näkemyksiä, on selvitettävä itse. Se ei kuitenkaan poista kommentaarien hyödyllisyyttä. Ilman niitä kynnys tarttua alkuperäisteksteihin voisi olla liian korkea.
Foucault itse kirjoitti hyvin kriittisesti kommentaareista tarkoittaen sillä diskurssimuotoa, joka parafraseeraa tekstin pintamerkityksen. Tässä merkityksessä aika harvat teokset ovat kommentaareja. Ainakin niitä tulee luettua toisin kuin ennen. Aikaisemmin niistä etsi Foucault’n ajatusten referointia, nyt lukeminen kohdentuu kommentaarien kirjoittajien tulkintoihin. Ja niille ei tunnu tulevan loppua. Kuten Foucault totesi, kommentaarin tehtävänä on tuottaa uutta diskurssia ad infinitum.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti