Pussikaljaromaani

Ilmeisesti kuusi kuukautta ulkomailla sen teki. Tuli halu lukea suomalaista kirjallisuutta. Välillä on nykyään pitkiäkin taukoja suomalaisten romaanien lukemisessa, ja jotain oli tehtävä. Pokkarihyllystä tarttui suositusten varjolla mukaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. En kiinnostunut siitä erityisesti sen ilmestyessä vuonna 2004. Pikemminkin sen saama kiitos ärsytti, jos sitäkään. Suomalainen nykykirjallisuus oli korvissani muuttunut juoppohullun päiväkirjoiksi, pussikaljaromaaneiksi, tolppa-apinoiksi ja paskateorioiksi. Ei sytyttänyt pätkääkään. Nyt kun Pussikaljaromaani on luettu, voi vain sanoa sen olleen käytetyn ajan arvoinen.

Kolmen sankarin päivän mittainen seikkailu on parhaimmillaan erittäin hauska, joskin paras lento katkeaa loppua kohden. Samoin välillä tunnelman etäännyttää kertojan tyylin poikkeavuus hahmojen maailmasta. Silti kyse on hienosta teoksesta. Kuitenkin itseäni vaivaa aina suomalaista kirjallisuutta lukiessa oma lukemishistoriani ja sen suhde koulun kirjallisuuskasvatukseen.

Nuorena olin erittäin vastahakoinen lukija. Yläasteella jätin kaupungin kauneimmat lyylit suosiolla lukematta. Saatan muistaa väärin, mutta en ilmeisesti lukenut ensimmäistäkään kotimaista romaania ennen lukiota. Lukiossa ahmin mielelläni maailmankirjallisuuden klassikoita, scifiä ja mitä tahansa opettajat halusivat. Kotimaista kaunokirjallisuutta ei pahemmin tarvinnut lukea Seitsemän veljeksen lisäksi, joten se jäi pitkälti Jouko Turkan ja Kauko Röyhkän harteille, ja Röyhkääkin luin vain koska olin kiinnostunut hänen musiikistaan. Lukion lopussa sentään luin äidinkielen kurssilla Juhani Ahon Juhan, joka tuntui puisevalta menneen maalaiselämän tarkastelulta – ja juuri sellaista kaipasin vähiten elämääni. Vasta myöhemmin ymmärsin teoksen hienouden.

Myöhemminkin olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta. Hotakaista diggailin jossain vaiheessa, mutta pääosin keskityin lukemaan ulkomaisia klassikoita. Silti melkein joka kerta kun luen jotain kotimaista kirjallisuutta, pidän siitä, siis sekä lukemisesta että kirjojen sisällöstä. Sillanpään Hurskas kurjuus, Lehtosen Putkinotko, Salaman Juhannustanssit – kaikki hienoja teoksia. Siksi tekee mieli kysyä, onko kirjallisuuskasvatuksessa (tai ehkä opettajissa) jotain perustavasti vialla (koska se latisti) vai olinko lukiossa luupää, jolle kaikki suomalainen realismi ja maaseutukeskeisyys oli jotain kartettavaa. Se kirjallisuus ei kertonut omasta maailmastani. Omasta maailmasta kertovien teosten lukeminen olisi saattanut näyttää, että kirjallisuuden harrastaminen on hienoa.

Viime aikoina olen ajautunut tutkijoille tyypilliseen tilanteeseen. Romaaneille on yhä vähemmän aikaa, kun lukeminen painottuu tutkimuskirjallisuuteen. Ja kun tällaisessa touhuamisessa on pakko lukea melkoisen paljon, ei romaanin lukeminen aina tunnu rentouttavalta vaihtoehdolta. Siksi kaunokirjallisuus on harrastus juuri siinä mielessä, etteivät aukot sivistyksessä saa aikaan huonoa omaatuntoa.